Hiphei, se olisi perjantai, ja samalla tammikuukin vetää melkein viimeisiään.

Itse olen ollut tämän viikon hyvin tapaturma-altis. Tai no, sellainen mä taidan olla aina. Nyt vain todisteena mustunut jalka. Kroppani oikea puli on nimittän lonkasta nilkkaan tummansinisten mustelmien peittämä. Vaikka tässä kohtaa vuotta on ihan normaalia kaatuilla jäisillä pihoilla, minä itse vedin matalaksi ihan omissa rappusissa, ja siis sisällä. Keskiviikko iltana kannoin Klaaraa ihan normaalisti yläkertaan nukkumaan, kunnes jalat lähtivät alta. Astuin kai vain huonosti rapun reunalle, ja villasukka luisti alta. Sen verran äidinvaiston tuomia refleksejä, että sekunnin murto-osassa tajusin, että en voi irroittaa käsiäni lapsesta ja ottaa tukea. Niinpä annoin mennä suoraan lonkalleni, kädet ylhäällä tyttöä pidellen. Klaara ei edes hipaissut rappusia, mutta itselläni on kivat askelman raidat nyt muistona tuostakin kaatumisesta. Onni onnettomuudessa, pahemminkin olisi voinut käydä.

Luonnettani kuvaa hyvin se, että kerrasta ei tuo varovaisuus paininut kaaliin, vaan krompsin vielä eilenkin samoissa rapuissa. Niin oli kiire vintille, että “unohdin” astua kaksi viimeistä askelmaa. Siihen sitten lensin tömähtävän etukenon kautta naamalleni rappujen yläpäähän. Farkkujen polveen tuli valkoinen läntti, ja yläkerran aulan valkoiseen lattiaan puolestaan tummansininen.

Olen todellakin ihminen, joka onnistuu krompsimaan lähes missä tahansa. Harva onnistuu jättämään päätäänkään auton oven väliin, mutta minäpä olen onnistunut siinäkin. Vaatii siis jonkinlaista huumoria katsoa vierestä, miten onnistun kerta toisensa jälkeen kaatumaan nenälleni. Täytyy myöntää, että viihdettä olen tarjoillut läheisilleni, tosin lapsena jonkinveran myös huolta ja murhetta vanhemmilleni.

Tänään tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta siitä kun mieheni kosi minua. Kihlajaispäivä siis! Jospa koittaisi juhlan kunniaksi pysyä pystyssä! 🙂

Mukavaa perjantaita ja ihanaa viikonlopun aloitusta!