Kiiltokuvamaista ja viimeisen päälle harkittua. Mielipide, joka yhdistyy usein blogeihin. Tässä lähiaikoina olen törmännyt useampaankin blogia koskevaan ajatuseen niin omassa mielessäni kuin muiden kanssa keskustellessa. Täydellisyyden tavoitteluun, elämän kiillotukseen ja siihen, mikä on aitoa.

Valehtelisin väittäessäni, ettei bloggaaminen ajoittain olisi tuonut itsellenikin tarvetta olla parempi vähän kaikessa. Kyllä se taitaa olla ihan normaalia useamman bloggaajan kohdalla, vai pitäisikö käyttää sanan normaalia sijaan ilmaisua inhimillistä. Totta kai bloggaajakin kokee paineita joko omasta ulkonäöstään tai elämästään ylipäätään. Pitäisi olla nätimpi tai hoikempi (tässä kohtaa jo nuorempikin), esitellä viimeisimmän sesongin muotia, sisustaa kotia jatkuvasti ehkä kalliimmilla design-tuotteilla tai vähintäänkin herätä joka aamu luovana ideanikkarina. Lapset pitäisi pukea niinikään design-kuoseihin, ja kenties olla vähintäänkin hiilareita ja gluteenia karttava vegaani, joka jaksaa pöristää itselleen smoothien ainakin kolmesti päivässä kotimaisista marjoista, luomuhedelmistä ja superfoodeista.

Mutta onko täydellisyyden tavoittelu ainoastaan bloggaajiin kohdistuva ongelma? Nykypäivänä kun joka tuutista tulee ulos terveellisiä elämäntapoja, (jopa vääristyneitä) kauneusihanteita, ihmisiä jotka jaksavat päivästä toiseen huippusuorituksia (ja menestyvät vielä urallaan ja parisuhteessaan), joutuu jokainen koville. Kun samaan aikaan pitäisi olla mestari ihan kaikessa ja vielä nukkua kunnon yöunet, elämä menee pakostakin solmuun – oli sitten bloggaaja tai ei. Ja mistäkö tiedän? Siitä, että olen itse sortunut tuohon ansaan jo paljon ennen kuin sana blogi oli edes kantautunut Suomeen.

Väitän, että 1990-luvun loppupuolella musiikkikanavalla tiuhaan pyörinyt Everybody’s Free (To Wear Sunscreen) (Baz Luhrmann), biisi (en tiedä, miten musikaalisesta pätkästä nyt lopulta on kyse), nousi jonkinlaiseen kulttimaineeseen. Elämänohjeineen tuo video teki tuolloin itseeni suuren vaikutuksen, ja varsinkin kohtaa “Do not read beauty magazines, they will only make you feel ugly” on tullut sittemmin lainattua elämässä useaankin otteeseen. 1990-luvun jälkeen maailmassa ja elämässä on ehtinyt tapahtua,  mutta totuus kauneusihanteista, ja niiden kyvystä murtaa itseluottamustamme, on säilynyt tähän päivään asti. Sama pätee myös muihin ihanteisiin, sillä tuskin olen ainoa, jolle oma koti tuntuu ihan hemmetin tylsältä ja vaatimattomalta kun on hetkeksi syventynyt laadukkaan sisustuslehden antiin. Puhumattakaan niistä joulunumeroista, joissa kiirettä ja stressiä ei ole tippaakaan, vaan koti huokuu tunnelmaa, ihmiset iloa ja maailmassa on kaikki aivan helkkarin täydellisesti.

Koen siis täydellisyyden tavoittelun suhteen ponnistavani jotakuinkin samalta viivalta, kuin suurin osa ihmisistä yleensä. Se, miten jokainen sitten käsittelee tuon tunteen, ja oman elämänsä vaillinaisuuden, onkin asia erikseen. Toki tärkeää on tiedostaa, että kuva sisustuslehdessä (tai blogissa) on yleensä tarkkaan rajattu. Pidemmälläkin valotusajalla se kyseinen kuvassa näkyvä hetki on ajallisesti sekunnin pituinen. Samaan tapaan me tiedetään jokainen, että ryppyvoidemainoksen malli ei todellakaan ole meikitön, ja tarkan meikin jälkeenkin kuvaaja on poistanut mallin kasvoilta vähintäänkin ihohuokosia, ripsien tuomia varjoja, posken nukkaa ja kenties jokusen juonteen tai rypynkin.
Toisaalta, me luemme näitä inspiroivia lehtiä ja selaamme mainoksia juuri siitä syystä, että osaisimme tehdä omaan elämäämme, kotiimme tai ulkonäköömme muutoksia. Jotta löytäisimme uusimmat tehovoiteet, joilla taikoa iholta muutama vuosi pois, tai törmäisimme superruokavalioon, jolla kaikki huolemme kaikkoaisivat. Jotta saisimme vinkkejä, miten omasta kodista voisi rakentaa sen sisustuslehden sivuilla näkyvän onnellisen kodin. Niin, koska mainonnassa pelataan mielikuvilla. Yksikään talotehdas kun ei paina katalogiinsa kuvaa, jossa äiti ja isä huutavat toisilleen kodin sydämeksikin kutsutussa keittiössä, ja lapset pakenevat tilannetta surullisina omiin huoneisiinsa. Siitäkin huolimatta, että lähes jokaisessa talotehtaan talossa kai jossakin kohtaa sen elinkaarta tapahtuu myös niin. Ja miksikö? Siksi, että se on inhimillistä ja oikeaa elämää!

Niinpä jäin miettimään kysymystä, johon hetki sitten törmäsin: “Eikö ole raskasta olla bloggaaja, kun koko ajan on se paine olla jotenkin parempi?” Asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että se on tasan niin raskasta kuin siitä itselleen raskasta tekee. Toisaalta se voi olla huomattavasti helpompaa, kuin olla “ei bloggaaja”, jonka naapurissa asuu ne “Markku ja Ritva”, joilla on korttelin upein talo ja kalliimmat autot. Ritva kun on kuvankaunis, treenattu ja näyttää korkeintaan parikymppiseltä, ja Markkukin tulee aina kotiin jäätävän suuren kukkakimpun kanssa. Niiden elämä kun on varmasti ihan älyttömän täydellistä ja luonnollisesti sitä itsekin haluaisi vaihtaa paikkaa Ritvan kanssa.

Me aikuisetkin sorrumme joskus prinsessahaaveiluun, samoin kuin pienet tytöt. Siitäkin huolimatta, että meistä harva olisi lopulta valmis vaihtamaan paikkaa oikean kuninkaallisen kanssa, koska tiedämme miten siniverisyys myös velvoittaa. Silti noukimme elämästä sieltä täältä jotakin, jolla luomme itsellemme paineita. Koemme hirveitä paineita olla kuin se naapurin täydellinen Ritva, vaikka tuskin tiedämme hänen onnellisuudestaan tai naapureiden avioliiton tilasta yhtään mitään.

Blogin ei tarvitse olla vain niitä silmänräpäyksen mittaisia hetkiä. Se voi olla myös kivoja kuvia yhdistettynä elämänmakuiseen tekstiin. Harvemmin sen kuuluukaan olla kovin henkilökohtainen; jokaisella meillä on se henkilökohtaisempi elämämme, jota emme jaa aivan kaikille. Silti blogeja lukiessa pitää muistaa, että jokaisessa perheessä on myös omat huolensa ja murheensa – siitäkin huolimatta, että niitä ei luetella koko kansan luettavaksi.
Mediana blogit voivat kuitenkin olla lukijalle hankalia, sillä jokaisella bloggaajalla on oma tyylinsä. Toinen avaa parisuhdetta tai lastenkasvatusta, toinen vaikenee perheestään kokonaan. Joku esittelee kotiaan, toinen vain ja ainoastaan hotelliyöpymisiä. Silti talotehtaiden esitteet noudattavat samaa linjaa, samoin kuin ryppyvoidemainokset ja sisustuslehdet. Pitää siis muistaa, että vaikka kirjoittaja ei koskaan mainitsisi puolisoa tai lapsia, sellaiset voi hyvinkin olla olemassa. Bloggaaja, joka ei koskaan kuvaa ruokaa tai tee ruoka-aiheisia postauksia, syö hänkin todennäköisesti päivittäin. Se mitä blogista itselleen irrottaa, kannattaa siis aina valitan kunkin blogin ja bloggaajan tyylin mukaan. Itse tykkään välillä kirjoittaa myös joistakin arjen rösöistä, kuten vaikka mainita, että aamulla väsytti/ketutti, ja olisin halunnut jäädä peiton alle koko päiväksi. Voin mainita flunssan tai pyykinpesun, koska haluan pitää blogini jollain tasolla inhimillisenä, vaikka en kuvaakaan pyykkikasoja tai tee videopostausta lapsen nenähuuhtelusta. Sillä ihan kuten jokaisessa taloudessa, meilläkin tehdään ja eletään niitä ihan tavallisia juttuja. Joku kokee sen valittamisena, toinen samaistuu, maistaa arjen.

Paine täydellisen (tai vähintään paremman) elämän tavoitteluun iskee meille kaikille silloin tällöin. Silloin kannattaa muistaa, että säröjä ja rösöisyyttä on ihan kaikkialla ja epätäydellisyys kuuluu oikeaan elämään.