Jätin illalla hiusharjan ja hiustenkuivaajan keittiön bambunojatuliin. Valkoisella lampaantaljalla ne muistuttivat tänä aamuna erehdyttävästi pientä kissanpoikaa, joka usein valitsi nukkumapaikkansa tuosta lämpimän muurin vierestä. Mutta Olof ei ollut siinä. Ei tänä aamuna, eikä enää koskaan.

Tuntuu äärimmäisen vaikealta selittää lapselle, miksi elämä on joskus epäoikeudenmukaista. Tuntuu hirveältä tunnustaa, että rakkaudella on usein kaksi puolta; Se tuo mukanaan myös surua ja ikävää. Kuinka selittää lapselle, kun ei jaksa ymmärtää itsekään? Mutta se riski on aina olemassa, rakkaudella on hintansa.

Kaksi ja puoli viikkoa on niin lyhyt aika. Silti tuntuu, kuin Olof olisi ollut meillä aina. Tuo väsynyt kissanpoika, jonka vieressä valvoin lauantain ja sunnuntain välisen yön, kuuntelin viimeisen hengenvedon ja näin, kuinka pieni keho lopulta rentoutui syvään uneen. Se tunne, kun piti kertoa lapsille, ettei Olof jaksanut enää aamuun.

Näin oli kai tarkoitettu, ja se asia pitää nyt vain hyväksyä. Kaikkea ja kaikkia ei vain voi pelastaa.