Kesällä tuli seitsemän vuotta siitä kun blogini näki päivänvalon. Tai no, kahdeksan jos lasketaan, että mulla oli olemassa jo sivu blogspotissa, mutta en osannut laittaa sinne mitään. No, olen kirjoitellut ennenkin siitä, että ihan tyhjästähän tähän lähdettiin. Ensin piti opetella viemään pokkarista kuvat koneelle, ja sitten vielä ladata niitä jonnekin nettiin. Hih, nyt se vähän naurattaa, mutta näin se vain meni.

Aluksi se oli pelkästään puuhaa itselleni, sitten siitä tuli kiva salainen harrastus, ja ajan myötä tosi tärkeä harrastus. Ensimmäisen pienen rahapalkkani blogista sain keväällä 2012 ja lopulta tästä puuhasta ja harrastuksesta tuli mulle työ. Elokuussa 2013 blogini muutti nykyiseen osoitteeseen eli Indiedaysille, ja tässä olen blogini kanssa siitä asti viihtynyt oikein hyvin. Mulla on ollut alusta jolla kasvaa ja kehittyä, ja tosi mahtava joukko ihmisiä apunani. Toimiston puolella on tyyppejä, joille on vuosien mittaan voinut purkaa ne pahemmatkin fiilikset ja sen, miten elämä joskus potkii. Koska kyllähän se potkii, vaikka se ei aina täällä näkyisikään. Minua on kannustettu, tsempattu ja autettu, ja vaikka mä kirjoitankin blogia yksin, en koe olevani tässä työssä yksin. Siitä kiitos kuuluu myös kollegoille, joiden kanssa on päästetty höyryjä pihalle ja naurettu makeasti niin onnistumisille kuin epäonnistumisillekin.

Blogissa on eletty pikkulapsiaika, muutto väliaikaiseen kotiin, raskaus, sen The Kodin löytyminen, muutto ja remontti (joka muuten jatkuu ja jatkuu vaan) vauva- ja pikkulapsiaika uudestaan ja nyt tätä tämänhetkistä arkea. Olen seurannut vuosien mittaan monia blogeja ja nähnyt ihmisten muuttuvan ja kasvavan. Oma blogi on kuitenkin hyvä muistutus myös omasta kasvamisesta ja oman elämän muutoksista. Blogissa kun on tallessa paljon sellaista, joka ei ehkä merkitse lukijoille mitään, mutta herättää itsessä vahvojakin muistoja.

Bloggaaminen työnä on edelleen monen mielestä hyvin kyseenalaista hommaa. Suurimpia syitä tähän ovat varmasti sekä se, että  bloggaaminen on alana kovin uusi juttu, mutta myös se, että edelleen moni tekee blogia harrastuspohjalta. Välillä voi olla vaikeaa hahmottaa sitä eroa, mikä on työllä ja harrastuksella. Bloggaaminen työnä kuulostaa myös monen korvaan hämärähommalta, mutta ihan samoilla pelisäännöillä tässä mennään kuin millä tahansa muulla alalla. Tilipussia keventää sekä verot, että yrittäjän eläkevakuutus. Bloggaaja on muutenkin kuin kuka tahansa yrittäjä; Työaikaa ei tunneta ja lomia ei juuri pidetä.

Mitä bloggaajan työ sitten oikein on? Pari kuvaa ja muutama rivi tekstiä päivässä?
Niin, siltä se kai monesti näyttää. Suurin osa omasta työpäivästäni kuluu kuitenkin tietokoneen kanssa ja vain pieni osa siitä työstä näkyy ulospäin. Erona itsenäiseen bloggaajaan pääsen kuitenkin helpolla, kun takana on osaava myyntitiimi ja tuottajat. Niin, kuten lähes kaikki muutkin mediat (Yleisradiota luukuunottamatta), myös blogit ovat mainosrahoitteisia. Kaupallisuus blogeissa tai mainokset lehdissä/radiossa/telkkarissa eivät ole kenenkään kiusana. Ne ovat yksinkertaisesti se keino, jolla toimintaa pyöritetään. Ainakin siihen asti, kun Yle-vero laajenee kokonaisvaltaiseksi mediaveroksi (mikä siis tuskin koskaan tulee tapahtumaan).

Muistan kun jokunen vuosi sitten mulle esitettiin kysymys “alkaako tuo homma koskaan tuntumaan työltä?”. Niin, jäin jo tuolloin miettimään, että miltä työn kuuluu tuntua? Ehkä ihan vain jo siitäkin syystä, että kysymyksen asettelu oli sen oloinen, että työn kuuluisi tuntua jotenkin pahalta. En nyt muista mitä vastasin kysymykseen, mutta toki tämä työltä tuntuu siinä mielessä, että minua sitoo sopimukset ja sovitut aikataulut, ja toisaalta toista osapuolta sitoo velvollisuus maksaa minulle sopimuksen mukainen korvaus. Se kai on aika monesti työn määritys? Juuri nyt mä kuitenkin tykkään tehdä tätä. Työssä on tietynlainen vapaus (ei sidottua työaikaa tai -paikkaa) ja tunnen saavani työstäni myös henkistä pääomaa. Se on avannut katsettani ja kuljettanut erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Olen hypännyt useamman kerran ulos mukavuusalueeltani ja tehnyt juttuja, joita en olisi koskaan uskonut tekeväni. Olen oppinut uutta ja opetellut uutta. Olen saanut ystäviä, yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Bloggaaminen on myös jatkuvaa vuorovaikutussuhteessa elämistä lukijoihin, ja kommenttiboksista olen saanut monet kertaa liikutuksenkyyneleet poskilleni. Näin on ollut hyvä, ja näin toivon asioiden jatkuvan.

Mutta jotain muuttuu, tai oikeastaan muuttui jo. Vuosi sitten Indiedays siirtyi Kaleva-konsernin omistukseen, ja viime keväänä Indiedaysin kylkeen liittyi myös Blogirinki Media. Kahden blogitalon liitto tarkoittaa tietysti sitä, että meitä saman katon alla bloggaavia on nyt kosolti enemmän. Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet jo pitkään, mutta viime viikolla tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, että blogini yläosasta katosi Indiedaysin logo.

Lifie, tai LIF!E, kuten tuolla ylhäällä nyt lukee, on blogini uusi koti. Blogiportaalin uudistuksen myötä blogit jaettiin nyt kolmeen osaan, ja vanhan tutun Indiedaysin alle jäivät nuoremmat muotibloggaajat, Foodloverin alle taasen kasattiin ruoka ja leivontablogit. Lifie on omistettu kokonaan meille lifestylebloggaajille. Lifie on siis asumista ja elämistä, sisustamista, hyvää oloa, ruokaa ja elämää ylipäätään. Blogini jatkaa siis samaa sillisalaattilinjaansa, eikä muutu mitenkään. Ja vanha osoitekin säilyy entisellään, eli mitään toimenpiteitä tämä ei nyt edellytä teiltäkään. 🙂

Kirjoitin muuten keväällä #blogitarina -postauksen, jossa kerroin enemmän blogin synnystä ja fiiliksistäni, joten jos tämä teksti herätti kysymyksiä, tai jätti kylmäksi, sieltä löytyy lisää suhteellisen tuoreita ajatuksia. 🙂

Kuvassa Taavi joka on ottanut asiakseen joko astella näppäimistön päällä tai roikkua villapaitani hihassa kun yritän kirjoittaa. Ei sille tosin oikein voi vihainenkaan olla.

Kivaa iltaa ja ihanaa marraskuuta!

Tallenna