Harmonian tarve

15.3.2017

Aurinkoista keskiviikkoa!

Täällä on viime päivinä (kyllä vain, jälleen kerran) harrastettu pientä itsepohdintaa liittyen vähän kaikenlaiseen siivous- ja järjestelyintoiluun. Keväthän on sitä aikaa, kun paitsi siivous, myös kaappien ja laatikoiden läpikäyminen tulee ajankohtaiseksi. Lastenvaatteet myllätään, ja liian pienet laitetaan kiertoon. Tehdään jonkinlainen kaudenvaihdos vähän joka vaatekaapilla, ja suuressa innostuksessa tuo yleensä (puhun nyt itsestäni) johtaa siihen, että keittiönkin komerot tulee puunattua läpi. Tämä on siis jotakin minkä lasken sellaiseksi kausi innostukseksi, sama kierros tehdään yleensä kesän lopulla.

Sitten on kuitenkin se sellainen perussiivous ja järjestely. Meistä jokaisella on oma käsityksensä siisteydestä, toiset ovat pikkutarkkoja ja toiset enemmän suurpiirteisiä. Meillä kaikilla on erilainen luonne, joka määrittelee näitä juttuja, joskus toimintaamme ohjaa myös tottumuskysymys tai opittu tapa. Kuten olen kertonut, elämässäni on ollut aikoja, kun kampasin matonvipsuja parikin kertaa päivässä, mutta lapsiperhe-elämä ja parisuhde siedättivät tässäkin kohtuullisuuteen. Välillä kuitenkin tulee niitä hetkiä, kun erilaisten ihmisten mieltymykset eivät kohtaa, ja voinen käsi sydämellä myöntää, että ainakin omassa parisuhteessani nämä ovat yleensä niitä riitatilanteiden alkuja. Kun toisen ”kunnolla” on toisen mielestä vain ”sinne päin”.

Harjoittaessani tätä itsepohdintaa, jota kai jonkinlaiseksi keittiöpsykologiaksikin voi kutsua, olen kuitenkin löytänyt itselleni ja omalle käytökselleni jonkinlaisen selityksen. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että minulla (tai kenties silmilläni?) on äärimmäinen harmonian tarve. Ajatus ei kulje, jos ympärillä on kaaosta, ja tavarat seikkailevat vapaasti siellä täällä. Joskus moinen epäharmonia aiheuttaa jopa päänsärkyä. Se on tunteena varmaan hiukan sama, kuin jos laittaisi musikaalisen ihmisen kuuntelemaan orkesteria, jonka jokainen soitin on epävireessä ja solisti laulaa nuotin vierestä. Saatat tunnistaa hyvän biisin, mutta sen kuunteleminen raasta lähinnä vain hermojasi.

Joskus (harvoin) oma luonteeni ärsyttää myös itseäni. Se, ettei koskaan osaa vain olla, vaan aina tulee poukittua sinne tänne. Pitää oikoa sitä ja suoristaa tätä. Joskus olisi kiva osata ihan vain ollakin. Tai säästää voimiaan, sillä huomaan, että itselläni tämä oikomisen tarve vain pahenee, jos elämässä on jonkinlainen kriisitilanne. Välillä olen yrittänyt tietoisesti muuttaa käyttäytymistäni. Mennyt sinne mukavuusalueen ulkopuolelle ja antanut vain olla. Että mitä sitten, jos keittiön pöydällä on likainen astia, tai leivänmuru. Kaatuuko maailma, jos sohvatyynyt eivät olekaan järjestyksessä, ja polttopuupino on vasemmasta reunastaan korkeampi kuin oikeasta. Yleensä tämä kokeilu kaatuu siihen katkeraan häpeäntunteeseen, kun joku pöllähtääkin yllättäen kylään, ja näkee, että hei meillä ihan oikeasti eletään, pestään ja kuivataan pyykkiä, ja lapsetkin saavat syödäkseen.

Hassu juttu on sekin, että vaikka oma käytös ja korkealle vedetty rima tavallaan kuluttavat, niistä ei kuitenkaan halua luopua. Koska sittenhän meillä olisi ihan kauhean sekaista ja likaista, enkä pystyisi hengittämään. Tulisin vähintään hulluksi epäjärjestyksessä. Vähän sama juttu, kuin syömishäiriöstä paraneminen: Jos sairaus lähtee, minähän lihon! Rimasta on siis pidettävä kynsin hampain kiinni, tai maailmankaikkeus keikahtaa kumoon.

Tuli ehkä pikkuisen kärjistettyä ja käytettyä myös sarkasmia. Kyllähän meiltä niitä leivänmuruja löytyy – varmasti ihan joka päivä. :D Olisi kuitenkin ihana lukea myös teidän tarinoita aiheesta, koska tiedän, että joukossanne on paljon kaltaisiani. Meneekö napit vastakkain, kun puolison luonne on erilainen, tai ärsyttääkö jo oma luonne? Myös kaikki ”selviytymistarinat” ja ”ihmeparantumiset” saa toki jakaa. :)

Kuvaushetkellä keittiön toisessa päässä roikkui pyykkiä kuivumassa ja lattialla lojui kierrätykseen lähteviä vaatesäkkejä. Jälleen kerran muistan, mikä bloggaamiseen aikoinaan innosti: Kuvien avulla sitä harmoniaa on helppo taikoa myös kaaoksen keskelle. :)

Ihanaa iltaa. Yritetäänkö ihan vain olla?!

29 Responses to “Harmonian tarve”

  1. Hihii, juuri tänään mietin ihan samoja asioita, kun rajasin (kuvatessani työhuonetta), epämääräiset paperipinot pois…kuvien harmonia olisi ollut aivan pilalla niiden pinojen kanssa. Joskus tosiaan ihan rasittaa oma ajatusmaailma, kaikille tavaroille kun on mun mielestä oma paikkansa, meidän perheen miehet ei aina kuitenkaan ajattele niin. Siinä sitten tulee naputetta ihan turhasta, ainakin heidän mielestä. :D Ja ihan sama, että jos pään sisällä oikein myllertää, niin huomaan jynssääväni jotain oikein olan takaa. Jospa tänään en jynssäisi yhtään mitään.. leppoisaa iltaa sinne myös. :)

    • Hih, täällä myös pojat voivat olla ihan zen, vaikka talon kääntäisi ylösalaisin. Ja minä myös naputan ihan turhasta. Siis heidän mielestään. :D

      Onneksi nuo kamerahommat antavat itsellekin jonkinlaisen taikaikkunan, jonka avulla voi hallita helposti ympäristöään. Kuvanrajaus on sitten mielettömän kivaa puuhaa! :D

  2. AnnaW sanoo:

    Todella pitkästä aikaa piipahdan minäkin kommentoimaan, jokaisen postauksen luen kyllä :)

    Pystyn helposti samaistumaan harmonian tarpeeseesi. Itse koin esimerkiksi tänään häiritsevänä 3-vuotiaan villasukat salin lattialla kun heti seuraavana keittiössä oli hänen sisätossunsa. Sellaiset asiat jotka ovat tavallaan kulkuväylälläni häiritsevät niin kauan, kunnes siirrän ne. Sen jälkeen on taas helpompi toimia.

    Koen, että epäjärjestys kuormittaa aivojani ja mutkistaa toimintaani. Järjestyksestä siis olen aika tarkka, muuten ahdistun. Puhtauden suhteen taas en ole yhtään niin tarkka :D Tai imuroin kyllä lähes päivittäin, kun villakoirat ja lattialla olevat roskat häiritsevät. Ruokapöydälle jäänyt ketsuppitahra taas ei ole niin paha vihollinen :D Tässä samalla näköjään teen itseanalyysia minäkin ja tajuan, että lähinnä lattialla olevat ylimääräiset asiat ovat se oma heikko kohtani.

    Aurinkoista viikkoa teille!

    • Ihana tosiaan lukea tekstiäsi, jossa teit aika hienon analyysin itsestäsi. :)
      Nämä on hauskoja juttuja, se, että esimerkiksi lattialla irtotavara ärsyttää, jossain muualla ei. Itselläni oli jossain vaiheessa kauhea tarve asetella tavarat tasoille niin, että ne olivat pöydän kulmien kanssa passissa. Mutta hei, ihmisen mieli on edelleen arvoitus, ja ihanaahan se on, että ollaan jokainen hiukan erilaisia! :)
      Ihan mielettömästi kaikkea hyvää sinne teidän uusiin seikkailuihin, mielenkiinnolla niitä seurailen.

      Aurinkoa ja keväistä mieltä! ♡

  3. Sari sanoo:

    Oi kamala, kyllä kuulostaa ahdistavan vaikealta tavalta elää ja olla! Olenpa onnekas kun suhtaudun rakastamaani siivoukseen silti ihan terveesti; jos elämä tulee puunauksen tielle, tulkoon. :-) Toivottavasti löydät joskus vielä keskitien, noilla kuluttavilla vaatimuksillasi itselle humppaat henkisesti ennenaikaiseen hautaan.

    Kiitos silti kivasta lattiapesinvinkistä. :-)

    • Tokkapa niitä kaikkein kuluttavimpia elämäntapoja kuitenkaan. :)
      Ehkä tämä on vain se mun luonne, ja tapa elää. Onhan ihminen oikeasti luotu vähän sellaiseen jatkuvaan tekemiseen, ja itse näen juuri ne puuhakkaat touhuajat yleensä melko virkeinä ja toimintakykyisinä vanhuksina. Oli miten oli, erilaisuus ei kuitenkaan ole pahasta, suotakoon siis jokaiselle omat oikkunsa. :)

  4. Amelielle sanoo:

    Been there, done that! :)

    Rakastan harmoniaa ja siisteyttä kotona! Sohvallakin istun niin että tyynyt pysyvät kauniisti paikoillaan, viltin sentäs heitän puolihuolimattoman oloisesti paikoilleen. Ja jos niitä tyynyjä käytän, järjestän ne lähtiessäni paikoilleen -kauniisti.
    Stressaavissa elämäntilanteissa järjestän paikkoja tai imuroin ihan vaan, jotta edes joku asia on kunnossa, paikoillaan ja hallinnassani.
    Jos tulen kotiin kun kun joku toinen on jo siellä, käyn luonnostani katseella tavaroiden paikkoja läpi ja hivuttaudun sipaisemaan murut pois tasoilta tai oikaisemaan samalla muidenkin kengät, kun jätän omani siististi paikoilleen.

    Jostain syystä oman reviirini (kodin) suhteen olen tosi tarkka, mutta toisen luona rentoudun eikä sekasotku haittaa. Siksi onkin ihanaa mennä toisen luo illanistujaisiin, kun voi vaan nauttia ja relata. Kotona mieli järjestäisi ja siivoaisi jo paikkoja, vaikka tärkeämpää olisi pysähtyä olemaan ihmisten kanssa. Myöskään hotelleissa en niin välitä tavaroideni järjestyksestä, kunhan ovat saatavilla. Ex-mieheni taas hämmästytti toimimalla päinvastoin. Kotona tuskin koskaan järjesti mitään, mutta hotellissa… ! :D

    Olen hyväksynyt tän piirteen itsessäni ja koska tiedän etten ole ainut, en ole huolissani, kunhan ihmissuhteet ei kuormitu liikaa – tai minä itse. Lapsi on tässä asiassa siedättänyt mua aika lailla, tosin hänkin vaikuttaa melko siistiltä tyypiltä. Ei mm. koskaan levitellyt kaappien sisältöjä tai muita kodin tavaroita, ainoastaan omiaan. Odotin, että koska se vaihe alkaa, mutta eipä se koskaan alkanut. En ehtinyt edes kieltää!

    Mut joo. Visuaalisille ihmisille tää voi olla se juttu mitä vertasit musan kuunteluun. Ei vaan kestä katsoa, kun elää/kokee niin paljon silmien ja nähdyn kautta. :)

    • Hei juuri toi, että kun stressaa, tai elämässä on jotain, mitä ei voi hallita, niin sitten siivous tuo sen hallinnantunteen. Olen aina ollut tarkka, jo lapsesta saakka, mutta silti näen jotenkin positiivisena, että nykyään ”hallitsen tilanteita” siivoamalla, enkä esimerkiksi olemalla syömättä.

      Tunnistan itseni myös tuosta, että kotiin tulessa silmät tekevät aina kierroksen. Ja senkin, että kylässä osaa paremmin rentoutua, vaikkakin jos koitan olla apuna keittiössä päädyn yleensä siivoamaan, pyyhkimään pintoja, oikomaan…

      On ihana lukea teidän juttuja, koska ehkä minäkin nyt annan itselleni luvan olla juuri tällainen. Jossain kohtaa elämä voi taas muuttaa, sisimmältään olen sitä tyyppiä, joka hakee sitä hallinnan tunnetta mitä erikoisemmista asioista. :)

      Ollaan visuaalisia ja ollaan omanlaisiamme. Varmasti meillekin kaikille on paikkamme tässä universumissa! ❤️

  5. Sari sanoo:

    Emilia, tämä postaus oli kuin omasta elämästäni. Tunnistan niiiin hyvin nuo kaikki tuntemukset sun muut. Tämän lukeminen oli terapiaa, kiitos..nyt tiedän yhden ihmisen jolla on sama (viha-rakkaus) suhde siisteyteen. Sen tuomaan rauhaan ja hetken päästä soimaa itseään miksi ei todellakaan voi antaa olla sen kahvikupin yön yli olohuoneen pöydällä!!! Olen ollut lapsesta saakka esteetikko ja nauttinut kun tavarat ovat mirnaassa, niin kuin täällä päin on tapana asia ilmaista.
    Tästä riittäisi juttua enemmänkin mutta nyt kiitän postauksen aiheesta ja kuvista tietty, olet taitava :-).

    • Kiitos, Sari!❤️ Ihanaa, että jaatte tarinoitanne, voi että saan näistä mielettömästi voimaa! ❤️

      Minä myös olen ollut tarkka ja järjestelmällinen jo lapsesta saakka. Eikä kai siinä sitten mitään pahaa ole. Ollaan omanlaisiamme, ja kokeillaan joskus sitä villiäkin puolta ja otetaan näiden asioiden suhteen rennosti!

  6. Pipsa sanoo:

    Tunnistan itsessäni tuon saman täydellisytden tavoittelun. Blogityösi on kotona, kotisi koko ajan silmiesi edessä ja samalla”julkinen” -ei ole ihme että olet kriittinen ja vaativa siisteyden suhteen.
    Jos olisit töissä muualla, ajattelisit ja työstäisit välill jotakin muuta ”sata lasissa” et varmaan ehtisi ”nipottaa leivänmuruista”.
    Itse olen (ollut??) perfektionisti ja pilkunviilaaja, täydellisen siisteyden ja harmonian tavoittelija kotona… mutta kun työelämä on tarjonnut ennennäkemätöntä haastetta ja perhe-elämän aikataulut vaativat yllättäviä akrobatiatemppuja onnistuakseen niin kyllä siinä on pakko laskea tasoa ja välillä vaan tyytyä himmentämään valoja luuttuamisen sijaan
    Kyllä sitä vuosien varrella siedättyy ja epämukavuusalueella kehittyy sietämään epätäydellisyyttä, kunhan vaan hankkii itselleen tilaisuuden mennä päästä sinne epämukavuusalueelle!
    Kiitos kauniista blogistasi ❤

    • Eiköhän tämä luonteenpiirre ole jossain syvemmällä kuin blogityössä. Vaikka onhan se toki tosi, että se luonne näkyy siellä missä teet töitä. Toisten työpöytä tai toimisto on aina tiptop, toisille ei ole niin tarkkaa. Tämäkin täysin riippumatta siitä, miten vastuullista tai kuluttavaa työn laatu on. Mutta erilaisuus kunniaan tässäkin asiassa, toisen tapa ei välttämättä ole huonompi kuin se oma.

      En tiedä, mitä tarkoitit haasteilla tai viittauksillasi työhön tai lapsiperheen arkeen, uskon, että se arkikin on meille jokaiselle melko samankaltaista, vaikka yksittäiset tekijät erilaisia olisivatkin. Meillä toisilla vain on tapana käsitellä asiat siivoamalla, toisten tapa on sitten joku toinen. Tuskin kuitenkaan muiden elämän vähättely on se hedelmällisin tapa ottaa rennosti. Avarakatseisuus antaa aina perspektiiviä nähdä muiden erilaisuus rikkautena. Annetaan siis kaikkien kukkien kukkia!❤️

  7. Sari Riekkola sanoo:

    Samoja juttuja tulee mietittyä myös aika usein, tykkään, että paikat on tinksissä ja tavarat omilla paikoillaan. Meillä hyvin pysyvätkin nyt, kun ollaan jo kaksin miehen kanssa, niin paitsi onhan meillä pieni villakoira täällä vielä tekemässä pikku sotkuja :) mutta siltikin lähes joka päivä järkkäilen jotain, tai muuttelen tavaroiden paikkoja yms. Kriisitilanteissa juttu laajenee, muutan huonekalujen paikkoja ja touhuilen itseni niin väsyksiin, että paikkoja särkee yöllä ja nukkuminen on katkonaista. Kadehdin ihmisiä, jotka voivat elää pikku kaaoksessa, itse en siihen kykene, olen monesti koittanut sietää pientäkin sotkua, mutta sehän se vasta ahdistaakin. Ja olen aina sanonut, että jos koti on sekaisin, en pysty ajattelemaan järkeviä, huoh!

    Tiedän, ettei elämä tosiaankaan kaadu koiran tassujen jälkiin laminaatilla, tai roskiin lattialla, mutta järjestyksessä oleva koti vain tuo mielenrauhan.
    Niin, ja mieki olen kammannut mattojen hapsuja joskus jonkin aikaa, hih:)

    Mutta koitetaan Emilia aina välillä levähtää ja nauttia hetkistä :) <3
    Lokoisaa keskiviikko iltaa!

    • On jotenkin äärettömän vapauttavaa lukea teidän kertomuksia. Kuin kivi olisi tipahtanut sydämeltä – en ole ainoa! ❤️

      Se on hassu juttu tuo hallinnantarve, joka iskee niissä kriisitilanteissa. Koti on kuin pelilauta, jota siivoamalla, tai uudelleen järjestämällä, kerätään niitä hallintapisteitä ja pidetään pää ns. kasassa. Koen aivan samanlaisesti kuin sinäkin, että epäjärjestyksessä en pysty ajattelemaan tai keskittymään. Kaaos, tai se, mitä minä pidän kaaoksena, kuluttaa hirveästi energiaa ja pääsen tavallaan vähemmällä, kun pidän paikat oiottuna. Silloin kaikki muu sujuu mukavammin. Joskus sanonkin, että kun paikat on kunnossa, kuulen korvissani miten verenpaine laskee. :)

      Onneksi olen opetellut viime vuosina myös sitä lepäämistä. Mulle itselleni auttaa olohuoneen kynttilänhämy, jossa mikään epäjärjestys ei juuri pääse häiritsemään. Siinä tunnelmasta voi sitten nauttia harmoniasta ja antaa mielen välillä nollaantua.

      Ihanaa iltaa myös sinne. Otetaan levon kannalta! ❤️

  8. Eeva sanoo:

    Ymmärrän täysin tuon, mitä Pipsa koittaa sanoa. Olin kotona hoitovapaalla, ja ihan hirveä stressi siitä, että oli koko ajan puhdasta ja tiptop paikat. Sitten palasin työelämään, pitkiin työmatkoihin ja vaativiin projekteihin, ja ei se arki kyllä enää ollut samanlaista. Ei kerta kaikkiaan enää jaksanut joka kaapin siisteydestä välittää. Hyvä välillä, kun jaksoi ajaa illalla auton kotiin ja kävellä rappuset ylös sänkyyn, ja aamulla taas klo 4.30 lähteä työmatkalle. KErran viikossa kävi siivooja, se auttoi vähän. Nyt olen taas kotona töissä, ja huomaan, miten pikku hiljaa siisteysvillitys ja -stressi palaavat. Ihan hirveästi on merkitystä sillä, missä ja millaista työtä tekee. Arki ON aivan erilaista taas meilläkin.

    • Arki on aivan varmasti erilaista monessakin perheessä, mutta sitä on mahdotonta sanoa tietämättä kenenkään perheestä tai arjesta sen enempää. Tässä ehkä se oma pointtini, ettei tehtäisi niitä johtopäätöksiä omien mielikuvien perusteella. Itse kun en ainakaan ole kokenut työelämää millään tavalla auttavana asianhaarana, jos siivoamista pidetään ongelmana. Mutta toki se voi toimia jollekin toiselle, kuten teidän tapauksessanne on käynyt.
      Yhtä kaikki, kunnioitetaan toisiamme ja erilaisuutta. Ei leimata tai arvostella sen enempää asioista tietämättä. Hyvällä mielellä ja asenteella pötkitään jokainen pidemmälle – minne sitten ikinä olemmekin menossa. ❤️

  9. Julia sanoo:

    Hyvää pohdintaa tekstissäsi itsellekin! Ihana mekko vai pitkä paita? Mistä se on?

    • Kiitos, Julia. :)

      Kuvassa näkyy simppeli harmaa neulemekko, muistaakseni Espritin. Tuo on sellainen kiva asu leggareiden ja villasukkien kanssa, mutta olen pitänyt myös paksujen sukkisten ja tennareiden kanssa. :)

  10. Marja sanoo:

    Harmonian tarve! Nyt minunkin siivousintoni sai paremman nimen. Tämä pitää launchata myös muulle perheelle :)

    Ei siis varmaankaan yllätä, että pystyin samaistumaan kirjoitukseesi lähes sanasta sanaan. Pysähdyin oikein miettimään milloin tämä harmonian tarve on itselläni alkanut tai mistä saanut alkunsa. Mutta olen tainnut olla suht tarkka asian suhteen jo lapsena omaa huonetta puunatessani… Nykyään imuroin päivittäin, usein parikin kertaa päivässä tietyt huoneet – toki osasyynä tähän on nuo perheen karvaisimmat jäsenet. Kun imuroin riittävän usein, ei kissan- ja koirankarvat niin ahdista. Eikä leivänmuruset keittiössä :) Etäpäivinä mulla on tapana aloittaa päivä pikasiivouksella sillä voi kuinka paljon mukavammalta työpäivä kotona silloin tuntuukaan! Samoin huomaan siivoavani viimeiseksi aamuisin ennen töihin lähtöä tai heti töistä kotiin palattuani. Lasten ollessa pieniä muistan keränneeni lelut aina iltaisin paikoilleen. Ärsyttävää, rasittavaa, varmasti ahdistavaakin monen mielestä mutta minkäs sitä luonteenpiirteelleen voi! Kun paikat on paikoillaan, pystyn paremmin rauhoittumaan. Itseäni häiritsevät eniten ne leivän muruset pöytätasoilla ja villakoirat lattioilla kuin porraskaiteella roikkuvat vaatekasat tai pöydillä lojuvat lehtipinot. Nekin tosin ärsyttävät mutta ne kestän paremmin.

    Toinen tyttäristä vaikuttaa nykyään tulevan minuun – tykkää pitää huoneensa siistinä ja järjestää työpöydän laatikkonsakin säännöllisen epäsäännöllisesti. Toinen tytär (se tanssiva tapaus) on sen sijaan aivan totaalisen huithapeli :D Eikä haluaisi osallistua siivoukseen ikinä. Mutta olen ajatellut, että se tytölle sallittakoon koska on muuten aika perfektionisti niin tanssiharrastuksensa kuin koulunkäynninkin suhteen.

    ❤️-terkkuja!

    • Kuules, Marjaseni. Olen ennenkin miettinyt ja mietin taas: Ollaan aika monella tapaa sielunsiskoja, meillä on aika samankaltaisia ”kipupisteitä” enemmänkin. :)

      Voin oikein hyvin tunnistaa tuon, ennen töiden aloitusta tehtävän siivouksen kotona. Eihän ajatus muuten kulje.
      Mä tunnustan, että erilaiset pinot häiritsevät mua huomattavasti vähemmän, jos ne ovat omia tavaroitani. Väitän, että mulla on taito jättää tavarat lojumaankin kauniimmin kuin asuinkumppaneillani. :D Ja lisäksi rauhoittaa, kun tietää, että ne on omia tavaroita ja ne voi koska vaan siirtää paikalleen/olen ihan kohta siirtämässä ne paikalleen. Meillä ainakin pojilla menee siihen homaan helposti viikko ja toinenkin. Vaikka asiasta huomauttaisi. :D

      Hauska, että teillä kaksostytöilläkin tämä luonteenpiirre on erilainen. Oikeastaan kaikki melkein kaikki tuntemani kaksoset ovat tässä kohdin erilaisia sisarensa kanssa.

      Mutta juu, tätä harmonian tarvetta voi nyt sitten kotona selittää ja yrittää saada myötätuntoa. Meillä tuo musaesimerkki toimi aika hyvin. :D

      Sinne kans ❤️

      • Marja sanoo:

        Joo niin taidetaan olla, sielunsiskoja ❤️ Ja siis hei, nimenomaan – minuakaan eivät ne omat tavarapinoni (tai vaatteeni oven kahvoissa) häiritse ollenkaan niin paljoa kuin muiden tavarat :D

  11. Jaana sanoo:

    Et todella ole ainoa näiden ajatusten kanssa, minäkin ilmoittaudun samanlaiseksi touhottajaksi ja järjestelijäksi ! Ja ihmettelen, että mistä ihmeestä olen nämä geenit saanut, sillä silmiä ja sielua särkee, kun esim. omassa lapsuudenkodissani käyn, missä värien selkamelska ja mieleiseni harmonia puuttuvat kokonaan :D
    Minun leffailtanikin saattaa hetkeksi keskeytyä, jos tyynyt ovat rumasti tai joku tavara pilkottaa ikävästi väärällä paikalla. Suit sait sen korjaan ja jatkan taas leffaa.
    Niin rasittavaa, mutta toisaalta niin minua. Ja en minäkään ole valmis tästä järjestelystäni luopumaan. On ihana istahtaa illalla sohvalla viinilasin ääreen, kun ympärillä oleva maisema on omalle silmälle kaunista. Se rauhoittaa mielen. Kunnes taas huomaan jonkun paikan hapsoittavan ja on taas lähdettävä.. :D

    • Aiai, tunnistan itseni leffaillasta! Ja hei, jos joku meinaa syödä jotain naksua suoraan pussista. Voi kaameus, kulhossa kaikki näyttää kauniimmalta. Ja sitten leffahetki päättyy miltei aina imurointiin. :D Hih, noloa, mutta ihanan rauhoittavaa, kun teitä on muitakin! ❤️

  12. Karkku sanoo:

    Nyt on ihan pakko kommentoida, kun osu ja uppos täysin. Ameliellen ja Sarin kommentit on myös ihan kuin mun suusta ;) Tämä on myös luonteenpiirre, joka nolostuttaa, eikä siitä kovin mielellään puhu, koska ihmiset ei oikein tunnu ymmärtävän meidänlaisia. Olen myös vuosien varrella kovastikin yrittänyt päästä siisteysintoilustani pois, mutta kyllä se on niin sisällä mussa, että en kyllä perusluonteestani mihinkään pääse. Onneksi näin keski-ikäisenä ja esikoisenkin jo muutettua pois kotoa en enää esim. imuroi kuin kerran viikossa. Toki edelleen rätti käy ja tavaroiden haluan olevan järjestyksessä paikoillaan. Tämä ei myöskään rasita minua, kuten monet luulevat, koska tykkään, että koti on tiptop ja nautin suunnattomasti ympärilläni olevasta kauniista kodista. Siksi varmaan viihdynkin kotona parhaiten. Eikä tämä rasita siksikään minua, kun en koskaan ole pitänyt mitään tiettyä siivouspäivää, vaan teen joka päivä vähän, niin ei koskaan tarvitsekaan mitään suursiivousta. Toki täytyy myöntää, että mies ja lapset ovat kyllä napinastani saaneet kärsiä, mutta onneksi hekin ovat suht siistejä (lue: tosi siistejä) ;)
    Nyt pukkaa jo romaania, mutta on niin kiva saada vertaistukea. Mitä tulee kyläilyyn, niin muakaan ei häiritse toisten kotien epäjärjestys, enkä siihen edes juuri kiinnitä huomiota, kuten monet tuttavani varmaan luulevat. Oman poikani ja hänen tyttöystävänsä opiskelija-asunnossa sen sijaan meinaa aina väkisinkin käsi tarttua rättiin ja pikkasen pitää siivota, mutta ainoastaan heidän luvallaan. Tuntevat mut niin hyvin, eikä pienessä asunnossa yökyläillessä pahemmin tekemistä ole, joten mielelläni tällä tavoin heitä jeesaan, kun se kerta ilomielin vastaanotetaan. Enkä kertakaikkiaan pysty vain koko aikaa istumaan toimettomana. Ja onhan tämä meidän tapamme nyt mielestäni aika pieni ”pahe”, jos joku sen sellaiseksi tulkitsee. Maailma on täynnä paljon pahempiakin asioita ;)

    • Mulle oli aika iso juttu kirjoittaa tämä postaus, koska tiedän minäkin, että kaltaisiamme ei oikein ymmärretä, ja hullun leima tulee helposti. Mutta sitten kun miettii, että onhan meillä kaikilla siinä perusluonteessa omat oikkunsa, joten miksen voisi olla tällainen, kun ei se kuitenkaan vahingoita ketään.
      On muuten myös tosi rauhoittavaa lukea, näitä juttuja itseään vähän vanhemman ihmisen elämästä. Jotenkin antaa uskoa siihen, että tälläkin tyylillä kyllä pärjää ja saa lapset ihan kunnialla kasvatettua.

      Olen kanssasi samaa mieltä siitäkin, että ei tämä nyt niin kauheasti rasita. Enemmän itseäni rasittaa sotku ja epäjärjestys. Se vie jotenkin henkisesti voimia, kun ajatus ei kulje. Mulla tämä luonteenpiirre siirtyy kesällä ulos. En koskaan osaa oikeasti vain olla, vaan huomaan aina kukkapenkissä jotain korjattavaa. Monesti löydän itseni sieltä mullan keskeltä vaaleassa kesämekossa. Ei siinä puuskassa ehdi miettiä hanskoja tai vaatteiden vaihtoa. :D

      Juteltiin tästä eilen mieheni kanssa, ja hänkin oli sitä mieltä, että voisi ne pakonomaiset tekemiset olla jotain pahempaakin, ja elämäntapani on kuitenkin sieltä terveemmästä päästä. Hän siis hyväksyy oikkuni, ja niin on hyvä. :)

  13. Annika sanoo:

    Jeps, ihan kuin minun kynästä! Kiva että on muitakin järjestelijöitä. Pitänee copy-pastettaa osa tekstistäsi miehelle malliksi ;)

    • Meillä käytiin eilen aiheesta rakentavanlaatuista keskustelua, ja se teki oikeasti hyvää. Mieheni jopa myönsi, että jokaisella meillä on joku tällainen pakkotarve, eikä tämä omani nyt ole missään tapauksessa sieltä kamalimmasta päästä. :)

  14. Jarna sanoo:

    Tätä oli kiva lukea vaikken löydäkään itseäni tekstistäsi. Pari aikaisempaa kirjoittajaa viittasi kotona töihin teon ja kodin ulkopuolella töitä tekevän eroista ja, että siisteysvaatimus vähenee kun ei vaan töiden jälkeen jaksa. Kun olin hoitovapaalla, keräsin lapsen päiväunien aikana lelut aina paikalleen ja imuroin usein ja koti kiilsi. Kun nyt olen kodin ulkopuolella töissä niin koti ei todellakaan kiillä, en jaksa. Mutta ei se kuulukaan luonteeseeni, sulla kyllä kiiltäisi, veikkaan. :) Ja eihän me tiedetä sun muuta ajankäyttöä, ihan yhtä hektistä meillä kaikilla lapsiperheenpyörittäjillä taitaa olla. Ollaan sitten kotona tai sen ulkopuolella työssä. Mä muuten jopa vähän kadehdin kaltaisiasi eli en ainakaan mitään noloa tässä näe. <3

  15. Jenni sanoo:

    ”Stressaavissa elämäntilanteissa järjestän paikkoja tai imuroin ihan vaan, jotta edes joku asia on kunnossa, paikoillaan ja hallinnassani.”

    Tämä lainaus jostakin kommentista kiteyttää mielestäni loistavasti ne alitajuntaiset tarpeet ja ajatuskuviot, jotka piilevät pakonomaisen järjestelyvimman takana. Olen miettinyt paljonkin tätä aihetta, koska itselläni on myös jossakin kohtaa elämääni ollut valtava tarve pitää koti koko ajan siistinä ja kontrollissa.

    Kaikkein korostunein tämä tarve oli silloin, kun lapsemme olivat pieniä. Silloin törmäsin siihen tosiseikkaan, että pikkuihmisten kanssa elämää ei voi kaikilta kanteilta hallita. Unet on mitä on, ruokaa täytyy tarjota silloin kun vauva sitä tarvitsee, ja aloitetut hommat keskeytyvät jatkuvasti. Pidin päänsisäistä kaaostani kurissa raivokkaalla ympäristöni eli kotini siivoamisella ja järjestämisellä.

    Luulen, että tämänkaltainen tarve tulee helpommin, jos on tietyntyyppinen luonne; pedantti, perfektionistinen, suorittajatyyppinen, järjestelmällinen, koulussa hyvin pärjännyt, ehkä vähän takakireäkin jossain suhteessa. On tarve hallita asioita ympärillään, ja on myös tottunut siihen, että pystyy niitä hallitsemaan.

    Perheessäni olen ainut tällainen tyyppi. Mieheni on erittäin sotkuinen ja epäjärjestelmällinen, ja siivoustulos on tosiaan useimmiten luokkaa ”sinne päin”. Tilanne on kysynyt kärsivällisyyttä molemmin puolin: miestä ahdistaa minun korkea vaatimustasoni, ja minua taas hänen sotkuisuutensa.

    Ilokseni voin todeta, että pikkuhiljaa molemmat ovat pystyneet sopeutumaan ja joustamaan. Nyt kun lapset ovat jo isompia, ja elämä sitä kautta paremmin ”hallinnassa” (tai ainakin tuntuu siltä), olen osannut hellittää. Meillä on itse asiassa menty jossain suhteessa jopa toiseen äärilaitaan. Olen alkanut ajatella, että mitä järkeä on käyttää elämästään niin kamalan paljon aikaa siivoamiseen, kun sen ajan voi käyttää paljon kivemmin? Esim.urheilu ja muu harrastaminen, koko perheen yhdessäolo, ulkoilu, kyläily jne.

    Niinpä meillä ei tehdä nykyisin edes viikkosiivousta joka viikko (!!), vaan siivotaan kun sotku alkaa liikaa ahdistaa (eikä se ihme kyllä ahdista enää läheskään niin paljon tai usein) tai kun on tulossa vieraita. Lastenhuoneissa on useimmiten aika kaaos, mutta osaan jo tyynesti sulkea oven, jos sotku häiritsee enkä jaksa alkaa järjestelemään.

    Olen oppinut jopa ottamaan suhtkoht rennosti, vaikka olisi tulossa vieraita (no okei, riippuu vähän ketä on tulossa ), eikä minua enää häiritse, vaikka pyykkiteline olisi unohtunut näkösälle tai pöydällä on sanomalehtipino. Sormenjäljistä keittiönkaappien ovissa en ole jaksanut välittää aikoihin. Haluan, että meille voi tulla joskus vieraita lyhyelläkin varoitusajalla ilman että sen estää sekainen koti. Pikasiivous – ja sen jälkeen tervetuloa!

    Olen itse ylpeä siitä, että olen oppinut ottamaan lunkimmin siivouksen suhteen, ja ehkä samalla koko elämän suhteen. Minun ei tarvitse suorittaa kotini seinien sisäpuolella sen enempää kuin missään muuallakaan. Elämä on mukavampaa vähän rennommalla asenteella, pikkuisen vinksahtaneiden silmälasien läpi katsottuna!