Jos vain uskaltaisin… Näin aloittaa moni aikuinen kertomaan unelmistaan. “Hyppäisin pois tästä oravanpyörästä, vaihtaisin alaa, ryhtyisin yrittäjäksi, opiskelisin, jättäisin surkean parisuhteen, menisin uimahalliin tai rannalle…” Paljon pieniä ja suuria asioita, joita tekisimme – jos vain olisimme kyllin rohkeita.
Mitä enemmän asiaa on ajatellut, sitä herkemmin korva aistii rohkeudenpuutetta. Uskaltaminen on monille se suurin kynnys. Emmekö usko itseemme, vai pidätteleekö meitä sittenkin epäonnistumisen pelko?
Jos tarkkailee lapsiryhmää, joka kiipeilee ja kieppuu telineillä, joukosta on helppo huomata se yksi, joka seuraa touhua sivusta. Näemme heti, että rohkeus ei riitä, ja koska meistä tuntuu, että tämä yksi sivustaseuraaja jää kaikesta riemusta paitsi, tarjoamme apuamme. Ensin ihan vain rohkaisemalla, mutta voimme myös tarjota turvaa. “Yritä vain, olen tässä ihan vieressä, ja otan sinusta tarvittaessa kiinni.” Tämä yleensä tepsii, ja jos ei ihan ensimmäisellä kerralla, niin ehkä seuraavalla. Hassua kuitenkin, että jossain kohtaa sokaistumme omalle rohkeudenpuutteellemme. Jossittelemme ja haaveilemme, mutta emme välttämättä huomaa, että jäämme samaan tapaan itsekin monesta riemusta paitsi. On niin helppo pysytellä turvallisella polulla, jossa epäonnistumisen riski on pieni, joskus jopa olematon.
Ihan kuten lapsi kiipeilytelineellä, aikuinenkin pelkää epäonnistuvansa. Että jos tämä ei menekään kuten piti, mitä muut ajattelevat? Entä jos teenkin virheen, tai entä jos en pärjääkään vaikkapa taloudellisesti? Kukaan ei ole välttämättä seisomassa vieressä, ottamassa tarpeen tullen kiinni, jos lähdemme putoamaan. On toki ystäviä ja puolisoita, mutta riittääkö se?
Olen viime päivinä pohtinut paljonkin rohkeutta. Tuntenut suunnatonta iloa, kun joku on kertonut hyppäävänsä uuteen ja tuntemattomaan. Halunnut nähdä sen, mistä voisi jäädä myös paitsi. Lopulta kun voimme kai vain epäonnistua, nousta ylös ja yrittää uudelleen. Ikinä ei kuitenkaan voi tietää, jos ei yritä ja katso. Rohkeus on kaunis piirre ihmisessä. Usko siihen, että elämä kantaa.
Vappu vietettiin täällä huilaillen ja leväten. Pitkiä yöunia ja rentoa kotoilua. Eilinen päivä kuitenkin huipensi pitkän viikonlopun. Kevät tuli yhdessä yössä, lumi sai taas kyytiä ja puutarhassa tapahtui yhden päivän aikana vaikka mitä! Illalla luomet lurpsahtivat jo kymmeneltä kiinni, ja uni tuli nopeasti.
Vappu ei tällaisessa pikkukunnassa juurikaan näy, eikä meillä ole vappua muutenkaan koskaan pahemmin juhlittu. Tuntui kuitenkin mukavalta nähdä yhden viikonlopun aikana sekä talvi, että kevät. Nukkua univelat pois ja herätä uuteen viikkoon akut ladattuina.
Rohkeutta ja aurinkoa uuteen viikkoon! ♡
Moikka,
Oli pakko kommentoida ❤
Omasta hypystä on nyt 4kk. Jokainen päivä mietin tulevaisuutta ja valan uskon itseeni uudelleen. Tämä aika on raaka ja koko ajan pitäisi olla kaikkien silmissä tehokas. Usein tuo oravanpyörä jää taakse vasta pakon sanelemana – fysiikka ei enää kestä. Tärkeinpiä asioita ei saa rahalla tai omaisuutta haalimalla. Olen nauttinut suunnattomasti pienistä hetkistä, lasten kanssa touhuilusta… ikäänkuin olisin herännyt uudelleen. Mutta tunnustan pelkääväni tulevaisuutta ja mietin, mistä oma paikka lopulta löytyy. Ehkäpä tässä pikkuhiljaa alkaa oma tie löytyä❤❤ Ihanaa viikkoa ❤❤
T. Kati
Sä olet, Kati, tosi rohkea ja rohkeammaksi muutut koko ajan. ♡ Jossain määrin meidän aikuisten kai kuuluukin siitä tulevaisuudesta olla huolisamme, mutta sen ei saa antaa seistä kaiken esteenä.
Musta on ihana lukea sun heräämisestä ja silmien avautumisesta. Ja miten rohkeasti myönnät, että edellinen polku vei harhaan! ♡♡♡ Usko pois, sun tie vie vaikka minne, ja sen oman paikan kyllä tunnistaa!
Ihanaa viikkoa, halauskia! ♡
Ihana Emilia, niin hyvä teksti! ♥
Näitä mietteitä on omassakin mielessäni viime aikoina pyörinyt… Jotenkin elämäntilanne on sellainen, etten yhtään tiedä, missä ja millaista elämää elän vaikka kahden vuoden päästä. Toki osa asioista on joltain kantilta katsottuna varmoja, mutta toisaalta onko mikään tässä elämässä varmaa…
Rohkeus on mietityttänyt, kun olen miettinyt verkkokaupan avaamista. Mutta kuten sanoit, mitään ei tiedä ennen kuin kokeilee! 🙂
Rohkeutta Satu!
Tässä blogivuosien aikana on ollut ilo nähdä, miten monella bloggaajallakin on elämä mennyt uusiksi. On tullut käsityöläisiä, sisustussuunnittelijoita, verkkokauppiaita, puutikinpitäjiä ja vaikka mitä. Se on jotenkin aivan älyttömän innostavaa nähdä, miten ihmiset seuraavat unelmiaan. Olet ihan takuulla yksi näistä esimerkeistä! ♡
Tuulta verkkokaupan purjeisiin! ♡♡♡
Kiitos <3
Hyvä postaus! Juuri tänään lueskelin aamukahvilla jostain naistenlehdestä juttua naisista, jotka olivat muuttaneet elämäänsä – yksi oli vaihtanut IT-alan kosmetiikkayritykseen yms. Ja voi kuinka monet kerrat olen miettinyt kuinka nostan hattua kaikille niille jotka uskaltavat hypätä oravanpyörästä ja toteuttaa unelmiaan!
Itse kuulun juuri niihin ei-uskaltajiin. Niihin, jotka pelaavat varman päälle ja sivusta ihaillen seuraavat muita. Suurin syy omalle pelkuruudelleni on se tosiseikka, että en taloudellisesti uskalla hypätä tuntemattomaan. Jos olisin sinkku tai lapseton parisuhteessa elävä, saattaisin uskaltaa. Mutta sen tosiseikan tiedostaminen, että perheen elintaso on osaltaan kiinni myös minun palkastani, saa minut pysymään oravanpyörässä. Toki se toinen syy on riittämätön itseluottamus ja usko omaan itseensä ja omiin kykyihinsä. En uskalla toteuttaa unelmiani koska pelkään liiaksi epäonnistumista.
Toki asian voi kääntää myös niin, että olen nykytilanteeseen ja esim. työhöni kuitenkin suht tyytyväinen eli sitä viimeistä sysäystä ei ole tullut… Ehkä se tulee joskus, ehkä ei. Aika näyttää 🙂
Tottahan se on, että siihen rohkeuteen vaikuttaa moni asia ja perheellinen pohtii asioita ehkä vielä perusteellisemmin, kun vastuu lapsista on suuri.
Silti itse luen ilolla myös niitä juttuja, joissa se oma uusi polku on löytynyt vasta lasten kasvettua. Mielestäni meillä on jotenkin tässä yhteiskunnassa kauhea hoppu ja kiire. Opiskele ja astu työelämään. On helpottavaa huomata, että suuntaa voi vaihtaa ihan koska vain, eikä koskaan oikeastaan ole liian myöhäistä!
Ehkä oikea aika on juurikin se, kun tuntee sen viimeisen sysäyksen tulevan. Mä uskon ainakin itse, että elämä pyrkii jollain konsteilla näyttämään, milloin on aika kääntyä. Eli jahkaillaan ja vatvotaan ihan rauhassa. Rohkeutta on sekin, että myöntää olevansa varovainen! ♡♡♡
Hei!
Olen seurannut blogiasi jo useamman vuoden ajan eli kiitos kivasta blogista. Olen aina ihaillen lukenut sitä, kuinka asut tyytyväisen oloisena maaseudulla.Me haluaisimme miehen kanssa asua maalla, mutta lähellä kaupunkia. Kuitenkin niin, että voisimme asua peltojen keskellä lähempänä luontoa. Esteeksi koemme lapset. Lapsemme harrastavat kovasti kaupungissa ja tuntuisi vaikealta repiä heitä irti harrastuskuvioista. Myös lasten kaverisuhteet maalla pelottavat. Riittääkö seuraa? Jos siis minä uskaltaisin ja rohkenisin tehdä jotain, niin muuttaisin maalle. Vaakakupissa painaa kuitenkin niin paljon lasteni vapaa-aika, että en tiedä onko edes reilua haaveilla ja unelmoida tällaisesta. Ilman lapsia olisin rohkeampi.
Me ollaan siinä onnellisessa asemassa, että meillä ei juuri kauheasti ole matkaa kotikaupungin keskustaan. Tämä on näitä pikkukaupungin etuja, ja lapset pääsevät harrastamaan kotikunnan tarjontaa. Toki se vaatii meiltä aikuisilta kuljettamista. Sitä lähiön lasten leikkiseuraa ei tietenkään ole saatavilla, mutta toisaalta meillä on naapurissa melko samanikäiset lapset, ja isommat voivat jo kulkea yksin toistensa luokse. Suuri määrä harrastuksia takaa sitten sen muun sosiaalisuuden.
Mutta ymmärrän kyllä sinun ajatuksesi. Lasten repiminen tutusta joukkueesta tai harrastusporukasta riipaisee vanhempien sydäntä. En ehkä itsekään kykenisi siihen. Ylipäätään muuttamaan täältä nyt pois, kun täällä on lasten koko elämä.
Mutta ehkä jonakin päivänä se ratkaisu löytyy myös teille. Suomi on kuitenkin täynnä peltoja ja pellonlaitoja. Jossakin on varmasti myös se teille sopiva paikka! ♡♡♡
Unelmia ja haaveita pitää olla. Myös vanhemmilla. Se ei ole epäreilua ollenkaan. ♡
Hyvä teksti! Itse miettinyt näitä samoja juttuja. Nyt kun olen alkanut uskaltaa en ole kyllä hetkeäkään katunut
Olen kuullut monta tarinaa, ja melkeinpä aina ihmiset ovat onnellisia, siitä että uskalsivat. Vaikka asiat menisivätkin aluksi päin puuta, se oikea kaista tuntuu kuitenkin aina löytyvän. ♡
Ihanaa rohkeutta, pidä siitä kiinni! ♡♡♡
7 vuotta sitten mulla meni elämänarvot uusiksi, kun poikani syntyi 🙂 Tajusin ettei tätä elämää eletä vain työtä tekemällä. Irtisanouduin työstäni, jolle olin antanut kaikkeni melkein 10 vuoden ajan. Menin kouluun, koska pienellä paikkakunnalla tai läheisyydessä ei töitäkään ollut tarjolla. Ja niin vain me selvisimme siitä taloudellisesti, vaikka yleensähän se raha pirulainen on syy miksei uskalleta lähteä turvallisuusympyrän ulkopuolelle.
Pari vuotta sitten 10 vuoden unelmointi tuotti tulosta ja monen sattuman kautta minusta tuli yrittäjä. Päivääkään en ole katunut, vaikka yrittämistä ei ole tehty Suomessa helpoksi. Rakastan työtäni yli kaiken, mutta kyllähän niitä heikkojakin hetkiä joskus on, kun lakisääteiset vapaapäivät, sairaslomat, vuosilomat ja lomarahat puuttuvat 😀 Uskon kuitenkin, että sisulla, päättäväisyydellä, unelmoinnilla ja halulla kehittyä tulen vielä saavuttamaan paljon elämää rikastuttavaa!
By The Way sulla on tosi kiva blogi ja ahkerasti sitä lueskelen, mutta kommentointi tahtoo aina jäädä…
Juuri näin! Kohti unelmia ja yrittäjähengellä, eli eteenpäin, vaikka se ei aina helppoa olisikaan!
Itse olen jo lapsesta asti joutunut kuuntelemaan sellaista oman työnsä vihaamista ja työelämän katkeroittamista, että olen päättänyt jo melko varhain tekeväni jotakin, mistä tykkään. Ja samaa koitan opettaa myös lapsille. Raha ei aina saa olla pääroolissa, vaan omaa elämää pitää uskaltaa muokata ja haaveita ja unelmiakin tavoitella. Toki välillä tulee aikoja, jolloin emme voi itse vaikuttaa niin paljon asioihin kuin haluaisimme ja mielikin voi muuttua. Mutta kun saa tehdä työtä joka innostaa ja inspiroi, se vaikuttaa koko elämänlaatuun.
Tarinasi on ihana esimerkki siitä, että unelmat on tehty toteutettaviksi ja rohkeus kantaa pitkälle! Toivon kaikkea hyvää elämääsi ja onnellisia päiviä työelämään. ♡♡♡
Ja kiitos, että jätit kommentin. ♡ Eihän se kommentointi toki ole millään muotoa pakollista, mutta piristää aina, kun saa lukea myös toisten ajatuksia. 🙂
Kiitos Emilia kauniista ja rohkaisevista sanoista. Osui ja upposi! Olen tuskaillut tuon asian kanssa jo pitkään. Tekisi niin kovasti mieli, mutten uskalla – rohkeus pettää. Sitten päätin, että sanokoot muut mitä lystää, nyt aion tehdä sen mistä olen pitkään haaveillut eikä minun tarvitse olla täydellinen. Niinpä päätin julkaista blogini luettavaksi muutama viikko sitten. Itselleni kirjoittaminen on ollut palkitsevaa. Moni unelma jää toteutumatta vain sen takia, että pelkäämme epäonnistuvamme.
Kirjoitat syvällisesti ja tunteisiin vetoavasti tärkeästä asiasta.
Kiitos! ♡ Ja ihan mielettömästi onnea rohkeutesi puolesta! ♡♡♡
Olen itse tehnyt kovasti töitä tuon saman ajatuksen kanssa: “mitä muut ajattelevat”. Onneksi olen oppinut, että omassa elämässäni tärkeintä on se, mitä itse ajattelen ja mitä ajattelevat ne, jotka oikeasti minut tuntevat ja ovat ystäviäni ja läheisiäni aidosti. Kaikkia me emme voi koskaan miellyttää, joten miksi haaskata energiaa moisen vatvomiseen!
Ollaan rohkeita ja kuunnellaan omaa sydäntä. Lopulta se palkitsee meitä aivan varmasti! ♡♡♡