Sadepäivän harmautta vai sittenkin aikuisuutta?

08.6.2017

Kuinka tyytyväinen olenkaan, että tajusin eilen elää hetkessä ja nauttia kesästä. Varsinkin, kun se hetkeen tarttuminen ei aina ole niitä vahvimpia taitojani! Sään vaihtumine helteisestä sateiseksi kuljetti ajatukset väkisinkin sinne lapsuuden kesiin. Nehän olivat niitä, jolloin aina paistoi aurinko. Aina oli hyvä sää, ja kesät olivat ”kunnollisia”. Muistan kyllä sateen mökillä, mutta vaikka kuinka pinnistän, en tahdo muistaa sateisia kesälomapäiviä kotona tai päiviä, jolloin oli kylmä. Niitä hetkiä kun värjöteltiin sisällä ja manattiin vesisadetta. Ei, niitä en pysty muistamaan!

Mutta oliko se elämä tosiaan niin auvoista silloin lapsuudessakaan. Paistoiko kesällä aina aurinko, tai oliko aina lämmin? Totta kai tässä nyt on ollut kylmää kevättä ja lämmintä talvea, mutta pointtini on se, että oliko se sää kuitenkaan lapsuuden kesinäkään niin satumaisen kesäistä jatkuvasti. Veikkaan nimittäin että ei!
Aika kultaa muistoja, mutta luulen, että lapsuuden kesämuistoihin vaikuttaa enemmänkin se lapsuudenaikainen suhtautuminen niinkin vähäpätöiseen asiaan, kuin säähän. Lapsena nimittäin osattiin elää hetkessä!

Lapsuudessa ei tuijotettu säätiedotusta tai päivitetty puhelimen sääappia joka välissä. Vilkaisu ulos riitti, ja jos tuli kylmä, sisältä haettiin lisää vaatetta, kun taas toisena hetkenä pitkähihaiset ripustettiin puunoksalle. Ei me lapset suunniteltu elämää sääennusteiden mukaan, vaan mentiin päivä ja sadekuuron väli kerrallaan. Ja mitä sitten jos vähän kastuttiin – eihän me sokerista oltu!

Nyt kun tarkastelen säätiedotusta, voivottelen väkisinkin seuraavan viikon ennustetta. Voivottelen sitä jopa ääneen lapsilleni, ja löydän itseni miltei kertomasta kuinka kesätkin olivat sentään ennen kesiä. Mutta ilmastoakin enemmän olen muuttunut itse. Olen tullut aikuiseksi, joka suunnittelee ja aikatauluttaa. Erilaisia muuttujia laskevaksi tylsäksi ihmiseksi, ja kadottanut sen sisäisen kesänlapsen, joka vähät välitti, vaikka sade välillä piiskasikin ihon punaiseksi. Mikä pahinta, tartutan omaa ajattelutapaani myös lapsiini!

Mutta onpa maailma muuttunut myös mukanani! Jos omassa lapsuudessa sisällä oleminen oli tylsää ja tekemistä keksittiin vain ulkona, tarjoaa nykyaika lapsille kaikenlaista virikettä ja puuhaa sisätiloihin. On kanavapaketit, suoratoistopalvelut, pelit ja vehkeet! On kaikkea millä sadepäivä sisätiloissa saadaan kulumaan jouhevasti. Ja samaan aikaan nykylapsilla on ulkovaatteet, joilla pärjäisi kastumatta vaikka järvessä, saati sitten kesäsateessa leikkiessä!

Katse kiinnittyi tänään harmaaseen. Sadepäivän sämpylätaikina on kohoamassa, ja päivään on mahtunut niin peliä leikkiä kuin askarteluakin. Ja kyllä, kaikkea tätä sisätiloissa! Poika uhmaa kuitenkin parhaillaan sadetta jalkapallokentällä, ja päätinpä itsekin tehdä iltalenkkikin säästä huolimatta. Ja lupaanpa itselleni myös sen, että tänä kesänä opettelen taas pitämään kesäsateesta. Tai jos en pitämään, niin ainakin opettelen olemaan välittämättä siitä. Poistun mukavuusalueeltani ja etsin sen kesänlapsen jostakin sisältäni. Opettelen hyppimään vesilätäköissä ja tanssimaan sateessa. Opettelen elämään hetkessä!

8 Responses to “Sadepäivän harmautta vai sittenkin aikuisuutta?”

  1. idahhh sanoo:

    Lapsuudenkesistä oli juuri puhe mieheni kanssa ja mietittiin juuri lapsuuden kesiä – mitkä olivat aina mukamas lämpimiä. Minä en jaksa säästä valittaa kun siihen ei pysty kuitenkaan mitenkään vaikuttaa. Ja olenkin kaikille hokenut että meterologitkin ovat sanoneet että helteet eivät kuulu Suomen tyypilliseen kesäsäähän, vaan normi lämpö on n. 15-20astetta. Ja eivät lämpömittarit varmaankaan kovin monesti yli 20 astetta näyttänyt silloin lapsena ja sitten kun oikein pinnistellen muistelee kyllä minä muistan pyöräillessä sen kylmän viiman paljailla käsivarsilla ja kylmän järviveden missä vaan uitiiin huulet sinisinä! Miehen kanssa tultiin juurikin samaan lopputulokseen kun sinäkin että lapsena kesästä osasi ottaa vaan ihan kaiken irti kesästä säästä riippumatta! :)

    • Juurikin näin! Ja tätä elämänmenoa pitää julistaa lapsillekin, eikä häiritä kesänviettoa turhalla säätiedotusten tuijottelulla. Ehkä sitä itsekin oppii taas katsomaan asioita ihan eri kantilta. :)

  2. Roosa sanoo:

    Hyvä kirjoitus! Luin tän miehellenikin ja oli samaa mieltä :)

    • Kiitos, Roosa! Nyt pitää yrittää löytää se lapsuuden huoleton kesästä nauttiminen ja ottaa ilo irti jokaisesta päivästä! :)

  3. sanniiiis sanoo:

    Mullakin aika samanlaiset nostalgiset muistot :D Asun Skotlannissa ja meillä tuli yhtenä päivänä tällä viikolla yli kuukauden sateet yhtäjaksoisena 30-tuntisena sateena :D Sitten kun eilen paistoi aurinko ja oli 19 astetta oli ihan hullua kun oli niin ihanan vihreää ja lämmintä! Tänään satoi taas ja meinasi mennä mieli mustaksi, mutta sittä mietin että lähdenkin lenkille – miksi olla koko päivä sisällä jos ei huvita, kyllähän ne vaatteet kuivuu! Oli muuten aivan ihana lenkkeillä kaatosateessa ja haistella puiden ja kukkien tuoksua. Pitäisi tehdä tämmöstä enemmän koska eihän sillon lapsena säällä ollut mitään väliä, mekin käytiin uimassa sateella ja vaikka olisi ollut 16 astetta koska olihan kesä!

    • Oi, voin kuvitella, että tuollaisen sateen jälkeen kaikki tuntuu supervihreältä! :)
      Sateessa on kyllä oma taikansa, ja kesäsade on kuitenkin ihan eri asia, kuin marraskuun kylmä viima ja piiskaava sade.
      Ja tosiaan, ei se järvivesi koskaan lämmintä ollut, mutta uiminen oli kivaa, ja sateella vesi tuntui jopa lämpimämmältä. :)

      Nautitaan kaikista keleistä ja ollaan rohkeita. ♡

  4. Minullakin on sellainen olo, että lapsuuden kesät olivat paljon aurinkoisempia kuin nykyisin. Muistan kuitenkin myös sadepäiviä, eikä unholaan ole painunut yksi todella sateinen kesä. Tuntui, että satoi vaan päivästä toiseen. Muistan ihmetelleeni äitini lisääntyvää negatiivista asennetta, kiukkuakin, jatkuvaa sadetta kohtaan. Tottakai itsekin olisin mieluummin leikkinyt kavereiden kanssa sinisen taivaan alla auringon paistaessa, mutta kyllä me keksimme paljon kaikkea kivaa puuhaa sisälläkin. Ja ulkona myös. Eivät ne vesipisarat meitä sisälle pakottaneet. Liekö siis totuuden siemen juuri siinä, että lapsena moneen asiaan osasi suhtautua eri tavalla…

    • Kyllä se on tuo aikuisuus joka tekee meistä niin kovin vakavamielisiä ja kaikkeen suhtautuu ihan eri tavalla, kuin lapsena. Mutta kaipa tässäkin asiassa voi tehdä korjausliikkeen, ja alkaa tietoisesti muuttamaan ajatustapaansa. Me mennään nyt ainakin ulos, tuli vettä tai ei! :D

      Ihanaa viikonloppua sinne! ♡