Eilisestä positiivisuudestani huolimatta kesäkurpitsan taimieni tilanne otti koville. Symbolisesti kun kaikki itse kasvatettu on aina paljon tärkeämpää kuin valmiina ostettu. Jokainen milli ja jokainen lehti on huolella ihailtu, ja rakkaudella vaalittu. Tai ehkä taimien masentava ulkonäkö yhdistettynä kylmän koleaan säähän iski jonnekin pinnan alle. Niin tai näin, löysin itseni illalla itkemästä ruskistuneiden lehtien ja nuppujen kohtaloa.

Tiedän, että moista tunteilua on kovin vaikeaa ymmärtää, jos ei koe viherpeukalointia kovinkaan vahvasti omakseen. Ei kuitenkaan liene tarpeen kertoa, että mulle tuo harrastus on erittäin tärkeä ja jossain määrin se pitää minut järjissäni. Vähän niin kuin kirjatkin. Ne on rinnakkaistodellisuuksia, joihin uppoamalla huolet ja murheet väistyvät. Niinpä karkottaakseni zuccini-apatiaa, olen nauttinut kasvihuoneen luomasta lohdusta ja kääntänyt katseeni kaikkeen muuhun kasvavaan. Vajonnut sinne jonnekin onnelliseen mielensopukkaani, jonne maalliset huolet tai murheet eivät mahdu. My happy place ei siis välttämättä ole kirjaimellisesti kasvihuone, vaan enemmänkin se siellä saavutettu mielentila. Vähän kuin urheillessa tuleva runner’s high euforia tai ne kirjan ensimmäiset sivut, kun ymmärrät, että tämä teksti on ahmittava ja äkkiä.

Olen monesti miettinyt, miten tärkeää tuollaisen my happy place -tilan löytäminen oikeastaan on. Siis sen, että tietää miten siihen omaan flow-tilaan pääsee. Ja olen myös miettinyt sitäkin, että se oma tapa löytyy varmaankin vain kokeilemalla. Itse saan kivat kiksit myös siivouksesta, mutta en pysty esimerkiksi ymmärtämään niitä joille onnellisuuden korkein tila syntyy vaikean kuvioneuleohjeen noudattamisesta, tanssimisesta tai soittamisesta. Ehkä juuri siksi, että en ole kokeillut. Todistetusti kun nämäkin lajit kuitenkin toimivat.

Missä mun happy place ei kuitenkaan yleensä ole, on kaikenlaiset kokkarit ja kekkerit. Sellaiset, joissa bloggaajien odotetaan tai oletetaan jatkuvasti käyvän. Tarvitaan erityisen hyvä syy, että innostun lähtemään omasta periferiastani jonnekin sivistyksen keskelle. 😀  No tänään sellainen syy kuitenkin on. Eikä ehkä muuten, mutta kun mukaan saa ottaa 11-vuotiaan avecin, jolle tilaisuus on sitten sitäkin tärkeämpi. Eli tälle illalle on tiedossa laatuaikaa esikoisen kanssa. Ihan kiva, sillä tuntuu, että tuon ikäistä poikaa on jo välillä vähän vaikea ilostuttaa. 🙂

 

Ps. tuo viime syksynä saamani Univormun tarvikevyö on taas päässyt käyttöön. Sen pukeminen on ikään kuin siirtymäriitti todellisuudesta omaan maailmaan. Kaikki tarvittava näppärästi käsillä ja pepun päällä vielä lisäläppä puhelimelle josta voi puuhaillessa kuunnella äänikirjaa. Nautinnon maksimointia, sanoisin. Hyvä vinkki vaikka äitienpäivälähjaksi. Tai no, ehkä tulee vähän viime tippaan, mutta jos lahjan kanssa ei ole ihan niin päivän päälle, niin ehtiihän se kuitenkin kesän puutarhasesonkiin. 😀