Muutamia juttuja tuli mieleeni tuossa aamukahvin lomassa, ja ajattelin raapustaa ylös näitä käytännönasioita.
Nyt on nimittäin Fazer Alku -arvonnan voittajat vihdoin arvottu, ja tällä kertaa onnekkaimmat olivat Riikka, Sanna ja Marianne. Voittajille on ilmoitettu henkilökohtaisesti.
Vielä ehtii myös osallistua Niinmun -arvontaan! Kipin kapin merinovillaneuletta tavoittelemaan!
Ja viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä: Inspiration Blog Awards -äänestys!
Eli mikäli haluat antaa äänesi blogilleni, voit tehdä sen täällä. Klikkaamalla katsoehdokkaat -palkkia sivulla näkyy kuvake kaikista ehdokasblogeista, ja kuvaani klikkaamalla pääset äänestämään. Blogit ovat aakkosjärjestyksessä, eli omani löytyy sieltä loppupäästä. Voit myös syöttää sivun hakukenttään “uusi kuu”, ja löydät blogini paremmin. Kategorioita on kaikkiaan kolme, ja oma blogini löytyy tuolta Lifie -sarjasta.
Älkää peljätkö, en aio moukaroida kaunista syksyänne vielä minkäänlaisilla jouluhypetyksillä. Ennen kuin päästetään kulkuset helkkäilemään riemulla, nautitaan ruskat ja lämpimät iltapäivät kaikessa rauhassa. Niin, ja istutellaan ne kukkasipulit!
Joulu on kuitenkin tapaus, joka tupsahtelee eteeni ihan tasaisin väliajoin jo viimeistään elokuusta lähtien, joten jossakin tuolla mieleni sopukoissa se luuraa väkisinkin. Koska viime viikolla eteeni tuli yksi tosi hauska jouluinen projekti, päätin tarttua aiheeseen pienellä taustatutkimuksella ja kaivoin lehtikasoistani joululehdet esiin.
Joululehdet on muuten sellainen asia, josta olisi vaikka miten paljon sanottavaa. Kuten varmaan miehellänikin, joka on vuosien varrella joutunut muuttamaan lehtipinon jos toisenkin osoitteesta uuteen. Mutta hei, Country Living vuodelta 2004! Sillä on jo tunnearvoa! 🙂 Ja vaikka myönnän, että blogit, Instat ja Pinterestit ovat vähentäneet huomattavasti sisustuslehtien kulutustani, joululehdissä on jotakin, johon suhtaudun ihan erityisellä hartaudella.
Tässä lehtiä selaillessani huomasin muuten että kaikki luonnonmateriaalit ja vihreys näyttävät silmääni hyvältä. Huomiosta viisastuneena tajusin, että tänä vuonna voisin kerätä sammaleen valmiiksi ennen mahdollisia pakkasia, ja välttyisin jäisen sammaleen repimiseltä ja sen tuomalta ärtymykseltä. Ja niiltä palelevilta sormilta. Myös mustikanvarvut kannattaa kerätä jo lokakuussa. Ämpäriin vettä ja varvut sinne. Säilytyspaikka viileästä, ja vihreää on helppo lisätä syksyn mittaan kukkakimppuihin tai muihin koristeisiin. Materiaalit ovat nyt parhaimmillaan erilaisten kranssien tekemiseen, ja itse ainakin leikkelen taas kesän aikana venähtäneet villiviinit alas, ja kiedon niiden varsista pyöreitä seppeleitä.
Joululehdistä inspiroituneena laadin itselleni pienen listan asioista, joita aion tehdä jo lokakuussa joulua ajatellen. Ikään kuin pientä valmistautumista loppuvuoden huipennukseen, ja sopivaa fiilistelyä, jonka avulla jaksaa syksyn pimeiden läpi.
-kerää sammalta, käpyjä ja muita luonnonmateriaaleja ulkovarastoon
-tee joulusinappi valmiiksi, jotta maku ehtii tasaantua
-testaa hyvä karamelliohje tai kaksi
-osta ainakin yksi joululahja valmiiksi (mieluiten kuitenkin enemmän)
-harjoittele painamaan oma joulupaperi
-hanki askartelumateriaalia, joilla pelastaa tylsät sadepäivät
Ja kylläpäs alkoikin jouluttamaan! Syksy sujuu huomattavasti paremmin, kun tietää, että pimeiden perään on tiedossa jotakin kivaa!
Huomenta ihanat. Ja ihan alkuun vielä kiitokset viime päivien myötäelämisestä! ♡
Koska elämässä on aina myös niitä ikäviä juttuja, mennään hetkeksi sinne mukavammalle puolelle, eli herkutteluun. Tämä postaus on tehty yhteistyössä Dr. Oetker Paula Minin kanssa, ja se haastaa minut avaamaan omaa suhtautumistani herkkuihin ja arjen herkutteluun. Jätetään piponkiristely vähemmälle, ja nautiskellaan elämästä! 🙂
Kuten pidempään blogiani lukeneet tietävät, suhtautumisessani ruokaan on ollut vuosien saatossa paljon ääriajatuksia. Olen elänyt ajat, jolloin sana herkku muistutti lähinnä kirosanaa, ja herkuttelu oli silkkaa luonteen heikkoutta. Kuten olen kertonut, nuo elämänvaiheet eivät tehneet minusta onnellista – päinvastoin. Voisin siis väittää, että olen opetellut tietynlaisen rentouden ja sallivuuden elämääni ihan kantapään kautta. Ja vaikka olen oppinut ehkä vaikeimmalla mahdollisella tavalla, olen iloinen, että oppi on mennyt perille. Ehdottomuus ja liika kontrolli vievät elämästä nautinnon, ja niin ei suinkaan pitäisi olla.
Nautin leipomisesta, ja hyvästä ruuasta. En elä syödäkseni, mutten ainoastaan syö elääkseni, sillä tähän väliin mahtuu paljon muutakin. Ruoka on nautinto paitsi makujen, myös kaiken siihen liittyvän vuoksi. Hyvä seura, tunnelmallinen hetki, ja kyllä: Joskus nautinto, jota arkipäivä vain yksinkertaisesti kaipaa piristyksekseen.
Mutta karkkipäivä ei voi olla joka päivä, sitä opetan myös lapsille. Karkkipäivän lisäksi on toki päiviä, jolloin on kivaa kerääntyä pöydänviereen ja syödä yhdessä jotakin herkkua, mutta ne ovat asioita, joiden pitää erottua tavallisesta arjesta. Tehdä arjesta juhlaa juuri sillä erilaisuudellaan. Jos joka päivä nauttisi iltapäiväkahvin kera leivoksen tai pullan, äkkiä kävisi niin, että kaikki hohdokkuus katoaisi nautinnosta. Niinpä leivosten kaltaiset herkut jäävät itselläni spesiaalimpiin hetkiin, ja arjen nautinnot otetaan jostakin vähän pienemmästä.
Iltapala-aika on perheessämme hetki, jolloin yhdessäolon merkitys kasvaa, sillä onhan kyseessä ikään kuin päivän yhteenveto ja lopetus. Vanukkaat ovat meillä sellainen lasten iltapalan jälkiruokaherkku, ja tästä syystä jääkaapistamme löytyy miltei aina pieniä vanukaspurkkeja. Paula Mini -vanukkaat ovat kooltaan sopivan pikkuisia: Ei mahan täydeltä, mutta kuitenkin jotakin spesiaalia illan päätökseksi. Välillä me aikuisetkin nappaamme vanukkaat itsellemme, mikä on lasten mielestä äärettömän mukavaa; Arki-illan yhdistävä tekijä.
Koska vanukkaita löytyy jääkaapista miltei aina, niistä on tullut myös itselleni iltapäivien pikkuherkku. Saatan skipata iltapäiväkahvin, mutta jotain pientä tekee kuitenkin mieli. Jotain, mikä katkaisee iltapäivän tunnit, ja antaa sen pikkuisen nautinnon. Niinpä päädyn aika usein “lainaamaan” lasten vanukkaista yhden nautinnon itselleni ikään kuin lounaani jälkkäriksi. Koska mini -vanukkaat sisältävät vain 50 kaloria, tuon nautinnon voi tehdä aivan hyvillä mielin ja puhtaalla omallatunnolla. (Kunhan vain muistaa käydä kaupassa, ja huolehtia siitä, että seuraavalla kerralla jääkapista löytyy vanukas molemmille lapsille. Valitettavasti olen joskus unohtanut peittää jälkeni, ja siitä ei seurannut hyvää! :))
Elämässä pitää olla pieniä nautintoja. Iltapäiviin ne antavat mukavasti pehmeyttä, ja pysäyttävät eteenpäin vierivät tunnit ainakin hetkeksi. Rento ote ruokaan ja ravintoon takaa iloisemman otteen elämästä, ja pitää mielen positiivisena. Kun herkut valitsee pienessä koossa, ei nautinnoista tarvitse potea huonoa omaatuntoa!
Tiedättekö kun joskus pitää ihan tietoisesti kaivaa esiin kaikki mahdollinen kiva ja positiivinen. Ei sillä, että niitä ikäviä asioita pitäisi kieltää tai torjua, mutta ihan sillä, etteivät nuo jälkimmäiset valtaa mielestä kaikkea tilaa. No, tänään on sellainen tietoisen kivan päivä. Katsellaan valoa kohti ja ajatellaan positiivisia juttuja.
Onni, että lokakuun neljäs on kansainvälinen kanelipullapäivä, ja ulkona tosiaankin paistaa aurinko. Ja onnihan elää pienissä jutuissa, kuten auringonsäteissä ja uunituoreessa pullassa!
Muistatteko projekti nukkekodin, jonka aloitin innoissani tammikuussa? Mikäli ei muistu mieleen, nukkekodista ja sen historiasta voit lukea enemmän Nukkekodin uusi elämä -postauksesta. No, nukkekoti valmistui remonttinsa suhteen, mutta sen käyttöönotto varsinaiseen tarkoitukseensa venyi ja paukkui. Tämä lähinnä siitä syystä, ettei Klaaran leikkiminen vielä ihan ollut siinä vaiheessa, jossa talon kalustaminen ja asuttamien olisi kannattanut. Äitini virkkasi heti remontin jälkeen lattioille matot, mutta niiden kohtalona oli enemmänkin tupsahdella esiin sohvan raoista ja kaikista muista paikoista, joista niitä ei olisi pitänyt löytyä. Niinpä annettiin nukkekodin olla osa lastenhuonetta ja odoteltiin että varsinaisten leikkien aika tulisi.
Kuten jo aikaisemmin kirjoittelinkin, talon ei ole tarkoitus toimia mittasuhteiltaan täydellisenä nukkekotina, vaan helposti leikittävänä talona, jossa asukkaat ja kalusteet saavat olla lapsen käsiin sopivia. Niinpä päädyimme Mailegin leluihin, ja rautasänky, -penkki ja sitteri olivat ensimmäiset kalustehankinnat taloon. Ehkä askartelen vähän verhoja piristämään huoneita ja sitten katsotaan, josko joulupukki muistaisi talon asukkaita joillakin kalusteilla. Aika moni noista Mailegin huonekaluistakin näytti olevan kokonsa puolesta vähän liian isoja taloon, vaikka tässä kyseisessä yksilössä korkeat huoneet onkin.
Jätin illalla hiusharjan ja hiustenkuivaajan keittiön bambunojatuliin. Valkoisella lampaantaljalla ne muistuttivat tänä aamuna erehdyttävästi pientä kissanpoikaa, joka usein valitsi nukkumapaikkansa tuosta lämpimän muurin vierestä. Mutta Olof ei ollut siinä. Ei tänä aamuna, eikä enää koskaan.
Tuntuu äärimmäisen vaikealta selittää lapselle, miksi elämä on joskus epäoikeudenmukaista. Tuntuu hirveältä tunnustaa, että rakkaudella on usein kaksi puolta; Se tuo mukanaan myös surua ja ikävää. Kuinka selittää lapselle, kun ei jaksa ymmärtää itsekään? Mutta se riski on aina olemassa, rakkaudella on hintansa.
Kaksi ja puoli viikkoa on niin lyhyt aika. Silti tuntuu, kuin Olof olisi ollut meillä aina. Tuo väsynyt kissanpoika, jonka vieressä valvoin lauantain ja sunnuntain välisen yön, kuuntelin viimeisen hengenvedon ja näin, kuinka pieni keho lopulta rentoutui syvään uneen. Se tunne, kun piti kertoa lapsille, ettei Olof jaksanut enää aamuun.
Näin oli kai tarkoitettu, ja se asia pitää nyt vain hyväksyä. Kaikkea ja kaikkia ei vain voi pelastaa.
Aurinkoista sunnuntaita! Tämä päivä ei täällä ole ehkä fiiliksiltään niitä aurinkoisempia, päinvastoin, mutta koska joskus surulliset asiat pitää käsitellä ensin itsekseen, jatketaan blogin puolella iloisilla ja positiivisilla jutuilla. Jatketaan samalla Suomessa tehty -teemalla, jota olikin jo torstain random facts about me -postauksessa.
Pipoista pellavaan ja neulevaatteisiin, nimittäin sain upean mahdollisuuden esitellä teille jatkoa Niinmun Design -malliston laajentumista, ja samalla arpoa yhdelle onnekkaalle merinovillaisen kietaisuneuleen.
“Verkan kietaisuneule on valmistettu 100% suomalaisesta merinovillaneuloksesta (villa Australiasta). Neuleessa on lyhyet hihat ja sen voi pukea auki tai kietaista kiinni mukana tulevalla vyöllä, joka on samaa materiaalia. Neule on yhden koon ja olka-helma pituus on 99 cm. Sopii niinmun´design pellavavaatteiden kanssa puettavaksi sekä rennosti farkkujen kanssa.
Malli on ajaton, klassisen naisellinen ja rento, eri tavoin puettuna saat monta eri tyyliä .
Villa lämmittää ja hengittää .
Kietaisuneuletta saat mustana sekä meleerattuna harmaana.
Neulos on 100% merinovillaa, käsittele tuotetta suurella rakkaudella. Neulos kestää 30C hellän konepesun villaohjelmalla, mutta säännöllinen tuuletus usein riittää.”
Niinmun on siis oikeasti Suomessa suunniteltu ja valmistettu tuotemerkki, eikä mitään halpatuotantoa. Materiaalit on valittu kestämään aikaa, samoin mielestäni leikkaukset. Laadukkaita vaatteita, joilla on työllistävä vaikutus. Sanoisin myös, että mukavia vaatteita. Sellaisia, joissa on kaikin puolin hyvä olla.
Niinmun Design esittäytyy tänä vuonna I love me -messuilla, ja tästä syystä arvontapalkintoon lisätään Verkan -neuleen lisäksi kaksi lippua kyseisille messuille. Lisäksi arvon kahden messulipun paketin, joten kommentoimalla tätä postausta, osallistut sekä neule+liput ja liput -arvontoihin.
Osallistu kertomalla, haluaisitko neuleen mustana vai harmaana. Jätä kommenttisi viimeistään 9.10. 1016 ja olet mukana kisassa.
Ja kiitos, syyskuulle, olit harvinaisen hyvä ollaksesi… no, syyskuu! Pidin erityisesti eilisestä, lomaviikon viimeisestä, johon mahtui kirjastossa käymistä, vanhempieni vierailua ja kaupunkimatka. Illalla pysäytimme auton hiljaisen tien sivuun ja ihastelimme koko perheen voimin taivaalla leiskuvia revontulia. Luonnon oma ilotulitus alkavan lokakuun ja päättyvän syyskuun kunniaksi.
Ihan kohta on juhlan aika, totesi huonekalujätti, kun lähetti pressitiedotteen joulumallistostaan. Minä elän kuitenkin jo tulevassa keväässä – tai ainakin sen kukkasissa. Nyt on nimittäin muutama sata kukkasipulia istutettavana. Krookuksia, tulppaaneja, helmililjoja, idänsinililjoja, kirjopikarililjoja, ukkolaukkoja, narsisseja…. Syyspuhteita, jotka opettavat kärsivällisyyttä!
Muistan joskus todenneeni, että olen aina vihannut lokakuuta. Juuri nyt se tuntuu etäiseltä, jopa oudolta ajatukselta. Kuukausi kuukausien joukossa. Ja miten hyvä se sitten onkaan, riippuu kai paljolti meistä itsestämme. Nyt ainakin paistaa aurinko, en valita yhtään!
En yleensä saa aikaiseksi tarttua erilaisiin haasteisiin, mutta tänään ajattelin listata ihan muuten vain kymmenen faktaa itsestäni. Pieniä asioita, joita et ehkä tiennyt minusta aikaisemmin.
Kammoan ahtaita ja suljettuja paikkoja. Käytän nykyään jo hissiä, mutta täydessä hississä kurotan hengittämään muiden yläpuolelle jäävää “vapaata ilmaa”.
Pelkään pimeää, ja se saa mielikuvitukseni laukkaamaan hurjaa vauhtia.
Mieheni mielestä syy edelliseen saattaa olla, että aikoinaan yksi lempi Tv-sarjoistani oli Ei vanhene koskaan, jonka jaksoja katselin muuten taas kun sarja esitettiin uusintana (Åke Lindman ♡).
Pulpin Disco 2000 on mielestäni edelleen yksi universumin parhaista biiseistä, eikä sitä voi kuunnella liikaa.
Olin 15-vuostias kun otin tatuoinnin, enkä kadu tekoani edelleenkään.
Mielestäni avokado maistuu pahalle banaanille ja korianteri saippualle.
Vessanpytyn kantta ei mielestäni tarvitse sulkea, enkä ole koskaan ymmärtänyt väittelyä siitä rinkulasta.
Sen sijaan, vessapaperi pitää asettaa telineeseen siten, että paperi tulee rullan päältä! Muuten saan päänsärkyä…
Lempinimiäni ovat Emppu ja Emmu. Mieheni puhuttelee minua usein tyttönimelläni, vähän kuin Ridge Brookea.
Taloudessamme asuu myös Erkki, kumaraselkäinen vanhempi mieshenkilö, joka kulkee kädet selkänsä takana. Erkki on muuten aika näkymätön, mutta saattaa välillä jättää likaisia sukkia lattialle, tai partakarvojaan lavuaarin reunalle.
Syksyn värien lisäksi kuvissa näkyy uudet piponi, jotka turkulainen KLO Design lahjoitti bloginäkyvyyttä vastaan. Klo Design Pipo on 100% merinovillaa ja edessä on nahkainen logo. Mikä parasta, nämä pipot on valmistettu Suomessa!
Itselleni käy aika usein niin, että pipo näyttää hyvältä jonkun muun päässä, mutta kun kokeilen itse, näytän lähinnä tyhmältä. Näiden pipojen kanssa kuitenkin kävi niin, että ihastuin oitis. Ja niin muuten ihastuivat perheemme miehetkin. Meinasin menettää piponi jo ennen kuin sain sovitettua niitä, ja niinpä piti tilata pojille omat. Ja hei, meillä on ainakin pojan kanssa niin, että pipo vedetään päähän sen isommin katsomatta ja mallaamatta, ja aika usein se sitten valuu silmille tai jättää korvat paljaaksi. Tämä pipo on sen verran jämäkkä, että lapsi saa pipon kunnolla päähänsä myös nopeasti hutaisemalla, eikä lakki varmasti karkaa paikaltaan.
Mikäli pipojutut kiinnostavat, KLO Design tarjoaa teille blogini lukijoille 5 euron alennuksen piposta koodilla:
uusikuu
Koodi on voimassa 6. 10. 2016 asti, ja löydät pipot kaikkine värivaihtoehtoineen täältä.
Sade piiskaa ikkunoita ja sää on varsin syksyinen. Ei siis ulkoilua ja pihajuttuja tänään, vaan oleskelua visusti sisätiloissa. Oi jospa olisin tajunnut, että sää muuttuu näin radikaalisti yön aikana, olisi kaupasta varattu eilen leivonta-aineita. Onni kuitenkin, että eilen käytiin kirjastossa, sillä tämä jos mikä on keli jolloin kirjaan tarttuminen tuntuu hyvältä.
Kirjoja, Hama-helmiä, lastenohjelmia, kuumaa kaakaota ja lohipastaa. Niistä on tämä lomapäivä tehty. Kohta saadaan myös koululainenkin seuraksemme.
Koska haluan nauttia näistä hetkistä niin paljon kuin suinkin mahdollista, olkoon tämäkin postaus kuvavoittoisempi. Vain sadepäivän fiiliksiä kuvien muodossa.
Aurinko! Melkein viikon se pysyikin pilvien takana piilosilla, mutta nyt paistaa ja kauniisti! Hyvä niin, sillä kuten kerroin, me pidetään Klaaran kanssa viikko lomaa, ja tarkoitus on tietysti olla paljon ulkona ja laittaa pihaa vähän syyskuntoon.
Mulla on ruukuissa vielä (kuolleet tai melkein kuollee) kesäkukat, koska en ole toimertunut tekemään asialle mitään. Tosin kelloköynnökseni ovat vasta nupuillaan, joten ne saavat jäädä paikalleen vielä joksikin aikaa. Sää on ollut niin lämmin, että callunat ovat tuntuneet kaukaisilta, ja koristekaalien suhteen olen luovuttanut jo aikoja sitten. Niiden elinkaari kun on niin kovin lyhyt, että en jaksa nähdä vaivaa ja uhrata roposiani johonkin, mikä ei kuitenkaan kestä kuin hetken ennen pakkasten tuloa. Siitäkin huolimatta, että ne ovat kauniita, ja äärettömän syksyisiä.
Niinpä tämän viikon to do -listalla on nakata callunat murattien sekaan ja nostella muutama lyhty ulkovarastosta rappusille. Oliivipuu ja hortensia pääsivätkin jo viime viikolla sisälle, tosin kuistille asti vasta. Jotenkin huomattavasti mukavampaa tehdä tuota kaikkea auringonpaisteessa, kuin vesisateessa!
