Kaikki se, mitä en koskaan voinut saada – rakkauteni farkkuihin

02.3.2017

Farkut kuuluvat kevääseen ja nyt onkin denim-kampanjoiden kulta-aika! Näin on myös Elloksella, jolle sain tehdä oman Denim -kampanjapostaukseni. Koska sain vapaat kädet fakkuaiheisen yhteistyöpostaukseni tekstin toteuttamiseen, päätin kirjoittaa hiukan siitä, mitä farkut minulle merkitsevät – ja myös yhden teorian siitä, miksi minusta tuli farkkutyttö. Henkeen ja vereen farkkutyttö!

Joitakin vuosia sitten, silloin blogiurani alkuvuosina, sain negatiivista palautetta tyylistäni, ja siitä, että pukeudun farkkuihin. Niin kovin tavalliseen ja arkiseen vaatekappaleeseen, jossa ei oikeastaan ole mitään blogikelpoista.
Niin, olisin voinut polttaa farkut roviolla ja päivittää tyylini jotenkin fiinimmäksi, mutta sitä en kuitenkaan halunnut tehdä. Toki koen olevani tuntemattoman ikävien sanojen yläpuolella, mutta farkuilla on oikeasti omassa elämässäni iso rooli – siitäkin huolimatta, että kyse on vain farkuista.

Koska pituuskasvuni pysähtyi jo varhain, kasvoin nykyiseen mittaani varsin nuorena. Jo ensimmäisinä kouluvuosina kärsin jossain määrin pituudestani, eikä tilanne helpottunut ala-asteen viimeisinä vuosina. Olin kooltani lapsi, joka ei mahtunut vaateteollisuuden muottiin, ja juuri silloin kun halusin olla vain kuten kaikki muutkin, se oli kohdallani täysin mahdotonta. Muistan ensimmäiset vaatekaupassa itketyt itkut, sen tunteen kun innolla lähdettiin ostamaan jotakin uutta ja kotiin palattiin tyhjin käsin. Vaatteiden ostamisesta tuli tuskallista – ei paitsi minulle, vaan myös äidilleni ja siskolleni, joka usein oli mukana näillä epäonnistuneilla ristiretkillä. Jossain kohtaa istuvien housujen hankkiminen kävi mahdottomaksi, ja lopulta äiti teki kaavan yksinkertaisiin housuihin, joita pystyi surauttamaan omien mittojeni mukaan melkoisella tahdilla. Toki housut olivat kivoja, mutta farkkuja ne eivät korvanneet. Farkkuja, joita kaikki muut tytöt käyttivät luontevasti. Sellaisia istuvia, ei vyötäröltä köytettyjä lökäpöksyjä. Niinpä farkuista muodostui itselleni se jokin mahdottomuuden materia. Ne edustivat kaikkea sitä, mitä minä en koskaan voinut saada.

Nykyisin farkkumuoti on melko sallivaa. Lahkeenpituus on makuasia, ja meillä Suomessa näitä muotiasioita rajoittaa nykyisin saatavuuden sijaan lähinnä talvi ja kylmä sää. Lapsena liian lyhyet farkut olisivat kuitenkin olleet nolot. Nuorempana ylisuurissa housuissa kulkemisesta tuli kai itselleni jonkinlainen identiteetti. Vaikka olisin halunnut olla kuin muut tytöt, pingottaa itseni piukkoihin farkkuihin, oli huomattavasti helpompaa roikottaa USA:n armeijan reisitaskuhousuja.

Muistan edelleen kun sain ihan ensimmäiset merkkifarkkuni. Tuumakoot mahdollistivat sen, että lahjetta oli vihdoin riittävästi myös pienempään kokoon. Tuolloin vaateteollisuuden tuottama lahkeenmitta oli nykyaikaista lyhyempi, eikä markkinoilla ollut erityisesti pitkille suunniteltuja vaatteita. Tuumakoot olivat ainoa poikkeus, mutta halpojahan merkkifarkut eivät missään tapauksessa olleet tuolloinkaan. Eivätkä ne ensimmäiset farkkunikaan ihan tyköistuvat olleet, mutta olin vihdoin farkuissa, täyspitkissä lahkeissa ja tunsin olevani jokseenkin kuten muutkin.
Ja kaikista näistä kokemuksista syntyi sisälläni farkkutyttö, joka elää yhä ja nauttii farkuistaan. Joka päivä, sillä samalla rakkaudella. Farkut ovat itselleni se jokin, mitä kynähame ja jakku, tai vaikkapa lääkärintakki, edustavat jollekulle muulle. Pelkkä vaate, mutta silti niin täynnä suuria tunteita, vuosien haaveilua ja unelmia.

Yhä edelleen löydän itseni sovituskopista itkemästä, törmään farkkuihin, joissa lahkeenmitta ei riitä pituudelleni, ja ihmettelen polven alapuolelle jäävää nilkkapituutta. Mutta farkuista en ole kaikkina näinä vuosina luopunut, enkä usko, että koskaan luovunkaan. Nykyisin etsimällä voi löytää ne ihan oikeasti sopivat farkut, ja jos turhamaisuus laittaa hankkimaan vajaalahkeiset pöksyt, niin sen kanssa pitää vain elää: Talvella sääri peitetään pitkällä villasukalla, nilkka kengän varrella ja lopun edestä käytetään muita housuja. Mutta kevään koittaessa vajaatkaan lahkeet eivät enää haittaa. Nilkat saavat vilkkua ja farkunlahkeita voi hiukan kääräistä, jotta ne eivät näyttäisi jo valmiiksi liian lyhyiltä. Vaikka farkut kuuluvat peruspukeutumiseeni vuoden ympäri, kevät on aikaa, jolloin tämän farkkutytön sydän pauhaa onnesta!

Farkut eivät ole vain farkut!

Ehei, kyseessä on yksi vaatekaapin kulmakivistä! Kun ne oikeat löytää, pukeutumisesta tulee helpompaa myös niinä päivinä, joina vaatekaapissa ei muka ole mitään päällepantavaa. Ne sopivat kaveriksi tennareille, nilkkureille, saapikkaille, sandaaleille – ja kyllä, myös korkokengille! Farkut voi yhdistää raikkaaseen raitaan, paksuihin neuleisiin, pitsiin ja oikeastaan ihan mihin vain. Farkut ovat klassinen vaate, johon vuonna 2017 jokaisella naisella on lupa pukeutua. Selasin pelkästään Elloksen oman malliston farkkuvalikoimaa, ja kokoja on todellakin tarjolla ihan jokaiselle vartalolle. Mikä parasta, nämä Elloksen omat farkut ovat myös hinnoiltaan kukkaroystävällisiä.

Valitsin omaan Ellos Denim -asuuni Jenna boyfriend-farkut, jotka ovat itselläni jo kolmannet samanlaiset. Yhdet omistan sävyssä, jota ei enää valmisteta, ja tätä kuvissa näkyvää väriä minulta löytyy toiset pari numeroa suuremmat yksilöt. Sellaiset kunnon lökäpöksyt, joita pidän usein kotona paksun villapaidan seurana. Farkun malli on todella klassinen ja se toimii siis sekä väljempänä, että tyköistuvana.
Koska halusin koostaa farkkuasustani mahdollisimman naisellisen, mutta samalla myös klassisen ajattoman, yhdistin farkkuihin Ellos Collection pellavapaidan. Nora mokka-avokkaat valitsin mukaan koska halusin korostaa farkkuasun naisellisuutta. Asuhan toimisi oikein hyvin myös tennareiden kanssa, mutta mulle itselleni se naisellisuus on suuressa roolissa, kun puhutaan farkuista.

Ellos Denim -valikoimasta löytyy myös hurjasti niitä merkkifarkkuja. Silti halusin antaa esimerkin siitä, että edullisempiakin vaihtoehtoja löytyy. Ellos Denim -kampanjan ajan saat myös farkuista 25% alennusta. Tarjous on voimassa 5.3. asti, joten kannattaa hyödyntää se pikapikaa.

Mielelläni kuulisin myös teidän farkkutyttötunnustukset. Kertokaa ihmeessä tarinoita ja muistoja! :)

Jenna boyfriend-farkutEllos Collection pellavapaita ja Nora-avokkaat ⎮saatu

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Once in a lifetime

18.2.2017

Kirjoitin teille torstaina, kuinka vein pojat katsomaan penkkareita, omani ihan ensimmäistä kertaa. Tämä tapahtuma laukaisi ajatusketjun, jota olenkin nyt pyöritellyt päässäni jo pari päivää. Tajusin nimittäin aika vahvasti, että jotkin asiat elämässä ovat todellakin niitä once in a lifetime -juttuja.

”Mihin sä olit, äiti, pukeutunut penkkareissa?” Siitä se lähti. Kun selitin, että en ollut pukeutunut miksikään, vaan jätin penkkarit välistä. Ja niin muuten jätin ne vanhojen tanssitkin. Tuntuivat tuohon aikaan kovin turhilta, mutta nyt vuosien kuluttua ehkä jopa harmittaa, että nuo kokemukset ovat jääneet saamatta. Samaan sarjaan lasken sen, että muiden muistellessa millaista oli rippileirillä, totean, etten itse käynyt kyseistä leiriä. Suoritin nimittäin rippikouluni iltapäiväopintoina. Olen mennyt naimisiin, mutta minulla ei ole koskaan ollut häitä. Olen asunut lukuisissa asunnoissa, mutta en ole koskaan järjestänyt tupareita… Voisin jatkaa listaa loputtomiin, luetella kaikki ne pienet jutut, jotka olen elämässä sivuuttanut, mutta asian ydin kävi varmaankin jo selväksi; Tilaisuudet menivät, niitä ei saa enää koskaan takaisin.

Toisaalta, siinä kohtaa kun toiset heittelivät kuorma-auton kyydistä karamelleja, elämääni oli mahtunut luultavasti enemmän kuin monelle vielä tänäkään päivänä. Mutta kuinka verrata toisten rippileirikokemuksia siihen, että itse asui sairaalassa? Tai miten verrata toisten iloa lukuloman alkamisesta siihen, että itse oli tyytyväinen pelkästään jo siitä, että oli säilynyt hengissä? Tunsi itsensä selviytyjäksi ja suri sitä, että kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Joidenkin elämä päättyi aivan liian aikaisin, ei tullut penkkareita, ei tupareita eikä häitä.

Haikailenko enemmänkin ”normaalin” nuoruuden perään, vai harmittaako minua puhtaasti noiden tapahtumien väliin jättäminen? Toivonko, että omat lapseni osallistuisivat ikävuosilleen tyypillisiin tapahtumiin vain koska ne ovat mahdollisia ainoastaan kerran elämässä, vai rukoilenko enemmänkin sitä, että lapsilleni nuo olisivat itsestäänselvyyksiä; nuoruus aikaa, jolloin elämä on hauskaa ja kaikki (niin hyvässä kuin pahassa) vielä edessäpäin. Taidatte arvata, mitkä ovat hartaimmat toiveeni.

springtime 7

Jos en nähnyt itseäni tanssimassa tai kuorma-auton lavalla, niin enpä nähnyt myöskään tulevaisuuttani. En ainakaan sellaisena, jona se lopulta itsenikin yllätti. Kahden lapsen äitinä, onnellisesti punaisessa tuvassaan tulppaanikimpustaan nauttien. Että lopulta elämästäni tuli hyvinkin tavallista – niin omasta mielestäni, kuin varmasti muidenkin silmissä. Että vuosien saatossa saavutin sen normaalin elämän, jonka perään niin monet vuodet itkin.

springtime 8springtime 10springtime 2springtime 6springtime 3

Meitä ihmisiä erottaa paitsi nykyinen elämämme, myös se jo eletty muistoineen. Jokainen tarina on erilainen, toiset lyhyempiä kuin toiset, mutta jokainen arvokas omalla tavallaan – ainutlaatuinen. Ja oikeastaan jokainen voi itse määrittää, missä kohtaa päättyy esipuhe ja varsinainen tarina alkaa. Juonikäänteet ovat sallittuja ja lopun kuuluukin olla arvoitus.

springtime 9springtime 5

Ja nyt kun oikein mietin, en edelleenkään näe itseäni sinne vanhojen tansseihin tai penkkareihin. Niin, että lopulta niitä ei kannata niin kauheasti harmitella. Ja vaikka elämässä on tapahtunut paljon sellaistakin, mitä ei olisi koskaan saanut tapahtua, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Sillä se mitä olen nyt, on juuri kaiken menneen ansiota. Elämä on yhä edessäpäin, ja jokainen päivä ainutlaatuinen – vain kerran elettävissä.

Ihanaa viikonloppua. Nautitaan ja ollaan läsnä, sillä nämä päivät eivät enää koskaan palaa takaisin! ♡

Tallenna