Dekkarina Oslossa

14.4.2019

kaupallinen yhteistyö ⎮ Viaplay


Moikkelis!

No nyt niitä Oslon juttuja. Ihan alkuun pahoittelut, kuvien laatu ei nimittäin ole mitään huippua. Matkattiin pelkillä käsimatkatavaroilla, ja mun kamerareppu on kokonaisen käsimatkatavaran kokoinen, joten nyt piti valita, joko vaihtovaatteet tai kamerareppu, ja valitsin sitten ne vaihtovaatteet. Mutta otetaan tämä sellaisena instant Oslo fiilistelynä. :D
Kyseessä oli tosiaan Viaplayn järjestämä kaupallinen yhteistyömatka ja fokuksena Viaplayn uusi alkuperäissarja  Wisting, jonka ensi-iltaan me Marian kanssa päästiin. Kyselin Instan Stooreissa, kuinka moni on lukenut Jørn Lier Horstin Wisting -kirjoja ja vähän yllätyin vastauksista. Itse tykkään monistakin norjalaisista kirjailijoista ja siis juurikin tällaisesta pohjoismaalaisesta rikoskirjallisuudesta, jolle on nykyisin myös tuo ihana termi ”nordic noir”.  En tiedä, ovatko esimerkiksi Samuel Bjørk tai Jo Nesbø teille tutumpia, mutta Horst kuuluu nimenomaan tähän kovien norjalaisten kastiin, ja Wisting on ikään kuin norjalainen versio Beckistä. Ja koska norjalaiset kirjat on mieleeni, ilmoitin tietenkin matkaseuralleni heti, että mun on sitten päästävä sinne Platalle! Ai miksikö? No kun siellä myydään niitä huumeita! Tässä kohtaa piti vähän selitellä, että Plata on tosiaan Osloon sijoittuvassa rikoskirjallisuudessa se pahan alkulähde ja sieltä löytyy myöskin ne poliisin tiedonantajat.  Pakkohan tuo nähtävyys oli kokea, joskin en siellä Platalla ollessani kyllä tajunnut, missä sitten lopulta olinkaan.  :D

Tämä alustus ihan siitä syystä, että saisitte vähän käsitystä siitä, kuinka todella iso juttu mulle oli päästä näkemään juuri tämän sarjan ensi-ilta ja itse kirjailija (jonka norja oli tosin sen verran laulavampaa sorttia kuin muilla, että sieltä haastattelusta en montaakaan sanaa saanut kiinni). Luolamies on Horstin kirjoista ehdottomasti paras, joskaan ei muuten ensimmäinen Wisting -sarjassa, ja juuri tähän kyseiseen kirjaan pohjautuu koko Wistingin ensimmäinen kausi. Ihan näkemättäkin olisin voinut tätä TV-tärppiä suositella, mutta sanottakoon, että tuo ensi-illassa esitetty ykkösjakso ylitti kaikki odotukseni.

Koska olen maalainen, minun tulee äärimmäisen harvoin osallistuttua erilaisille kokkareille, joten Wisting tilaisuus oli siinäkin mielessä aika poikkeukselline. Lisäksi koko tilaisuutta tuli katseltua vähän ulkopuolisen silmin, koska eihän me suomalaiset tietenkään tiedetty, että ketkä siellä oli niitä julkkiksia ja ketkä eivät. Koska kyseessä oli Viaplayn oma produktio, paikalla oli tietenkin myös iso joukko sarjan tekemiseen osallistuneita ammattilaisia.
Mutta tilaisuuden järjestelyistä täytyy sanoa, että oli melkoisen hulppea ilta. Ihana Jazz trio ja näytöksen alkuun kuultu jousiorkesterin veto tunnarista olivat ainakin mulle itselleni ne parhaat kohdat. Oli toki Wisting -popparikärryt ja Wisting -oluet. Baarimikot oli vuokrattu FBI:n joukoista ja pikkusuolaisia tarjoilivat rikospaikkatutkijat. Kahvitauolla ja suuremmalla popparimäärällä olisin toki istunut ja katsonut koko sarjan enemmän kuin mielelläni, mutta meille tosiaan näytettiin vain tuo eka jakso, vaikka kuinka tinkasimmekin koko maratonia ja lupasimme täydellistä vaitioloa, jos vaikka saataisiinkin joku koodi, jolla kaikki jaksot voisi hotellilla katsella. Tuo sarjan aloitusjakso on nyt nähtävissä myös Viaplaylla. Tai siellä on itse asiassa nähtävissä jo kaksi jaksoa, jotka eilen katsottiinkin miehen kanssa. Näytöksen jälkeen jatkuivat bileet, mutta meidän drinkkiliput kyllä säästyivät ja painelimme väsyneinä takaisin hotellille.

Viaplaylla on ihan mielettömästi hyviä sarjoja, ja koska meillä ei ole antennia (johtoa ei käytetä) tai kaapelia, kaikki TV katsotaan nimenomaan suoratoistopalvelun kautta. Blindspot, The Enemy Within, Blacklist, Gone ja Bosch tulevat nyt ekana mieleen viimeksi katsotuista jenkkisarjoista. Nordic Noir kategoriasta Stella Blómkvist, Maria Wern, Modus, Dicte, Kylmäveriset tappajat, Arne Dahl ja ihanat Maria Lang filmatisoinnit. Tällä hetkellä katselussa on uutuuksista Kylmäveriset tappajat; Pimeys, joka on itsenäinen jatko-osa sarjalle ja tietty nyt tämä Wisting. Molemmat on muuten Viaplayn alkuperäissarjoja. Nyt tietenkin toivon, että Viaplay muutaisi kuvaksi myös muut norjalaiset kirjasuosikkini. :)

Nykyisin tuo antennijohto ei enää onneksi ole niin tärkeä ja telkkarin voi laittaa ihan minne tahansa, kunhan jostain saa sähkö. Viaplay TV on helppo ratkaisu, jonka saa 5€ lisämaksusta Viaplay -tilaukseen. Mukaan tulee 18 eri tv-kanavaa sisältäen uutiskanavia kuten YLEn ja CNN:n, dokumentit sekä lasten kanavat.

Mutta hei, nyt olisi mahdollisuus voittaa 2kk ilmaista Viaplay Leffat & Sarjat –paketin katseluaikaa.
Kerro kommenttiboksissa oma Nordic Noir -suosikkisarjasi, sarja jonka haluaisit Viaplaylta katsoa tai minkä pohjoismaisen dekkarikirjan itse haluaisit nähdä filmatisoituna ja osallistut arvontaan. Kaikkien vastanneiden joukosta Indieplace arpoo 3 voittajaa.
Osallistumisaikaa on ensi sunnuntaille 21.4. 2019 asti.
Arvonnan säännöt löydät täältä.

Tuossa alla vielä tuo Wisting -traileri. Aika hyvältä vaikuttaa, eikö!?


Vieläkö saa perua?

11.4.2019

Moikka ja ihanaa torstaita!
Kello oli eilen illalla lähemmäs kymmenen kun pääsin kotiin ja vastassa oli pieni väsynyt tyttö, joka helpottui äidin näkemisestä jopa siinä määrin, että halauksen lomassa tuli ihan itku. Ja joka kerta se tuntuu yhtä ihanalle. Ei lasten itku, vaan se, että joku halaa ja puristaa niin kovaa, että tiedät olevasi maailman tärkeimpiä asioita. Siitä huolimatta, että äitiys on välillä jopa uuvuttavaa pyykkirumbaa ja jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, palkitsevinta elämässä on tulla kaivatuksi ja halatuksi juuri tuolla tavoin.

Meidän postilaatikkoon tipahti viime viikolla kutsu eskariin. Niin paljon kuin olin itsekin tuota kirjettä odottanut, sitä lukiessani minuun iski ihan hillitön pakokauhu. Voisiko tämän vielä perua!? Mitä jos en sittenkään halua, että vauvani siirtyy syksyllä jo koulun mäelle.

Yli kymmenen vuotta elämästäni olen ollut äiti pienelle lapselle. Tuohon aikaan on mahtunut lukuisia kertoja, kun olen toivonut ajan kuluvan nopeammin ja erilaisten ”vaiheiden” menevän ohi. Olen monet kerrat ynnännyt mielessäni vuosia, ja laskenut, milloin jokin asia ”helpottaa”. Helpottaa, kun lapsi alkaa nukkumaan yönsä. Helpottaa, kun saa alkaa syömään kiinteitä ruokia. Helpottaa, kun oppii kävelemään itse, kuivaksi, pukemaan itse, syömään itse…. Se helpotusten määrä on ollut loputon, tai ainakin se ajatus helpotuksesta. Sillä eihän äitiys ja vanhemmuus koskaan helppoa ole, eikä sen kuulukaan olla. Ajat ja asiat muuttuvat. Murheet ja huolet muuttuvat, ja mikä tärkeintä, kaiken tämän lomassa sitä muuttuu myös itse. Kasvaa ja kehittyy, oppii ja oivaltaa.

Monesti meille sanotaan, että kyllähän teillä olisi vielä ikää sille kolmannellekin lapselle. Ja niin kai olisikin. Moni ikätoveri saa nyt vasta esikoisensa. Meillä lapsiluku lukkiutui kuitenkin kahteen jo yli kolme vuotta sitten. Aikani haaveilin vielä yhdestä lapsesta, mutta koska tätä ihmettä ei meille suotu, koin helpommaksi (ja huomattavasti antoisammaksi) nauttia täysiä siitä, mitä minulla jo on. Päätös oli hyvä, ja omalla tavallaan myös helpottava. Uskon, että näin oli tarkoitettu ja olen kiitollinen elämälle kahdesta ihanasta lapsesta.

Kirje eskarista riipaisi kuitenkin jostakin tosi syvältä. Toki kaikki erilaiset välietapit ja virstanpylväät on aina tunteellisia juttuja. Aina jonkin uuden alkaminen tarkoittaa vanhan päättymistä. Nyt koin kuitenkin myös eräänlaisen syyllisyyden piston kaikista niistä kerroista kun olen toivonut ajan kuluvan nopeammin ja jonkin asian helpottavan. Olenhan siinä omassa mukavuudenhalussani myös samanaikaisesti toivonut lasteni lapsuuden kuluvan nopeammin. Oikeastaan jopa hävettää myöntää, että näin se on tosiaan mennyt. Siitäkin huolimatta, että itse pidän itseäni ihmisenä, joka kauhistelee nykylasten lyhyttä lapsuutta.

Kuinka usein sitä tuleekaan muistutetuksi itselleen, että juuri tästä hetkestä tulisi nauttia. Ja silti ihmisen mieli vain niin usein vaeltaa sinne jonnekin tulevaan. Aina kyse ei ole vuosista tai lapsen kehitysvaiheesta. Joskus ihan vain päivän saattaminen iltaan ja selviäminen kaikista illan aikatauluista tuntuu helpotukselta. Sallittua toki sekin, kunhan muistaa määränpään lisäksi nauttia myös matkasta. Sillä se kiireinenkin arkipäivä ja illan stressaava ohjelma, on yksi päivä elämää, yksi päivä lapsuutta ja yksi päivä vanhemmuutta. Helminauhaksi punottuna näistä arkisistakin asioita syntyy koko elämä.

Lapsuutta on onneksi vielä meidän molemmilla lapsilla monta vuotta jäljellä. Eihän se eskariin tai kouluunkaan lopu, joten elämän täytyy antaa vain edetä omalla painollaan. Ja äitiys ei lopu sittenkään, vaikka lapset olisivat kuinka aikuisia. Nimittäin niin se vain on, että silloinkin kun itsellänikin on se kaikkein pahin olo, eikä sanat itkun vuoksi pääse tulemaan, äidille voi onneksi aina soittaa. Silloin ei tarvita sanoja, riittää, että voi vain itkeä. Ja vaikka kuinka toivoisi, ettei omien lasten tarvitsisi ikinä kokea samanlaisia tunteita, jokaiselle meille kuitenkin niitä epätoivon hetkiäkin joskus tulee. Kunpa saisin itsekin olla ottamassa vastaan ne itkut ja pahat olot. Olla kainalo ja olkapää sittenkin kun lapsuus on jo kaukana vuosien takana.

Niin, että ei nyt sitten peruttu sitä eskariin menoa, vaan asennoidutaan tilanteeseen positiivisesti. Ja nautitaan ensin keväästä ja kesästäkin, eikä mennä liikaa asioiden edelle!

Tälle päivälle olikin kasaantunut melkoinen läjä toimistohommia. Palataan siis Oslon juttuihin myöhemmin. Nyt oli pakko fiilistellä näillä viime kesän kuvilla. Kävipä nimittäin niin, että pääsin eilen palaamaan hyvinkin talvisiin kotimaisemiin. :D