Corail Intuitive

07.4.2017

Perjantai, eli melkein jo viikonloppu ja sekös ainakin itseäni ilahduttaa. Viimeinen viikko on ollut blogin kannalta älyttömän ankea, mutta uskokaa pois, paljon on tapahtunut, vaikka se ei nyt juuri näy täällä. Viime aikoina haastetta bloggaamiseen on tuonut myös sairas lapsi, ja sitä omaa riittämättömyyttä on joutunut kohtaamaan enemmän kuin välttämättä olisi ollut tarpeen. Päivät ovat yksinkertaisesti tuntuneet aivan liian lyhyiltä. Niin monta kivaa postausideaa ja -aihetta muhii kuitenkin korvien välissä, joten kyllä täältä taas pesee, kun saadaan elämä mallilleen ja arki rullaamaan. :)

Tässä viimeisen viikon aikana olen ajautunut pariinkin otteeseen keskustelemaan blogien aitoudesta ja siitä, miten blogeja nykyisin luetaan. Aihe on juuri nyt kiehtonut hyvinkin paljon, ja puhtaasti juuri siitä syystä, että blogiin on tullut viime päivinä valikoitua elämää aika kapealta saralta. Mikä sitten on aitoa ja mikä epäaitoa, siihen en edelleenkään osaa vastata. Koko aitouskeskusteluhan periaatteessa pohjautuu tapaamme lukea eri medioita, ja siitä syystä aihetta onkin ollut ilo pyöritellä niin printtimedianedustajan, kuin toisen bloggaajankin kanssa.

Aitoudessa ja epäaitoudessa olemme jokainen mielestäni oman elämämme asiantuntujoita, sillä melko pitkälle päätämme itse mitä ulospäin elämästämme näytämme. Jokainen kun tietää, että ne oikeasti läheiset ihmiset ovat niitä ainoita, jotka näkevät sen leveimmänkin hymyn takana piilevän pahan olon. Joskus käy kuitenkin niinkin surullisesti, että osan taakastamme kannamme aivan yksin. Tämä julkinen/yksityinen -asettelu pätee siis ihan meidän jokaisen elämässä, kirjoitti sitten blogia tai ei. Blogien suhteen Suomessakin on jo mielestäni aika hyvin päästy tästä verkkopäiväkirja -käsitteestä, ja blogit itse ovat muovanneet kyseistä mediaa siihen tilaan missä se nykyisin näyttäytyy. Edelleen on toki näkyvillä kaksi erilaista ääripään ajattelutapaa: Toisia hiertää siivotun lastenhuoneen kuvat tai liian rajatut kuvakulmat. Toiset taas eivät halua lukea bloggaajan inhimillisistä tuntemuksista yhtään mitään, saati katsella edes kuvia, joita ei ole jälkikäsittelyllä suoristettu. Onneksi valinnanvaraa kuitenkin on, eikä blogeillekaan tarvitse puristaa yhtä yhtenäistä muottia, vaan jokainen saa itse valita itselleen sopivan tavan niin blogin tekemiseen kuin lukemiseenkin. Pitää vain muistaa se sama, mikä pätee kaikkeen mediaan: Sisältö on aina valikoitua!

Koska tämä blogi on aikoinaan jo syntynytkin omaksi positiiviseksi henkireiäkseni, jatketaan valitulla linjalla ja jätetään kuntavaalit, sote-uudistukset ja Syyria muiden medioiden ruodittavaksi. Ei sillä, että ne olisivat aiheina jotenkin huulipunaa vähäpätöisempiä, vaan puhtaasti sillä, että huulipuna on aiheena huomattavasti kepeämpi. Huulipunaa myöskin siitä syystä, että olen jo pitkään halunnut tehdä vähän kattavampaa  meikkipostausta, mutta sen odottaessa parempia aikoja, halusin kuitenkin esitellä keväisen värilöytöni.

Tehän tiedätte, etten juuri osaa käyttää huulipunia tai ylipäätään väriä huulissani, joten mistään shokkiväristä ei ole kyse (mies totesikin taas, että samalla rahalla olisi voinut ostaa myös värin). Tähän asti ne parhaat hennot sävyt ovat löytyneet Chanelilta, ja viime aikoina olen jumittanut kyseisen merkin Rouge Coco Shine -huulipunissa, jotka eivät sisällä suuria pigmenttimääriä, vaan tuntuvat ja näyttävät enemmänkin sävyttäviltä huulirasvoilta. Tämä YSL Rouge Volupte Shine -huulipuna löytyi kosmetiikkamyyjän avustuksella kun pyysin jotakin missä olisi ehkä ihan hintsusti enemmän väriä. Sävy Corail Intuitive (15) oli sekin myyjän valinta, ja korallisuudessaan itselleni jotakin ihan uutta. Ja kylläpä muuten piristää! Koko ihonsävy saa ihan uuden hehkun kun sipaisee korallia vähän poskille ja huulille. Ainakin oma nuutunut naamataulu tykkäsi väristä.

Liki kesäinen fiilishän noista sinisen ja korallin sävyistä tulee. Varsinkin kun väreihin vielä osuu ihanat auringonsäteet.

Huomiseksi olisi vielä työpäivää, mutta me taidetaan silti tehdä sellainen perjantain perinteinen pikkusiivous ja asetella koti vastaanottamaan viikonloppua. Ohjelmassa on myös pajunkissojen hakua, jotta saadaan palmusunnuntain tunnelma kohdilleen.

Ihanaa perjantaita ja viikonlopun aloitusta!

Blogista ja bloggaamisesta

01.11.2016

Kesällä tuli seitsemän vuotta siitä kun blogini näki päivänvalon. Tai no, kahdeksan jos lasketaan, että mulla oli olemassa jo sivu blogspotissa, mutta en osannut laittaa sinne mitään. No, olen kirjoitellut ennenkin siitä, että ihan tyhjästähän tähän lähdettiin. Ensin piti opetella viemään pokkarista kuvat koneelle, ja sitten vielä ladata niitä jonnekin nettiin. Hih, nyt se vähän naurattaa, mutta näin se vain meni.

Aluksi se oli pelkästään puuhaa itselleni, sitten siitä tuli kiva salainen harrastus, ja ajan myötä tosi tärkeä harrastus. Ensimmäisen pienen rahapalkkani blogista sain keväällä 2012 ja lopulta tästä puuhasta ja harrastuksesta tuli mulle työ. Elokuussa 2013 blogini muutti nykyiseen osoitteeseen eli Indiedaysille, ja tässä olen blogini kanssa siitä asti viihtynyt oikein hyvin. Mulla on ollut alusta jolla kasvaa ja kehittyä, ja tosi mahtava joukko ihmisiä apunani. Toimiston puolella on tyyppejä, joille on vuosien mittaan voinut purkaa ne pahemmatkin fiilikset ja sen, miten elämä joskus potkii. Koska kyllähän se potkii, vaikka se ei aina täällä näkyisikään. Minua on kannustettu, tsempattu ja autettu, ja vaikka mä kirjoitankin blogia yksin, en koe olevani tässä työssä yksin. Siitä kiitos kuuluu myös kollegoille, joiden kanssa on päästetty höyryjä pihalle ja naurettu makeasti niin onnistumisille kuin epäonnistumisillekin.

Blogissa on eletty pikkulapsiaika, muutto väliaikaiseen kotiin, raskaus, sen The Kodin löytyminen, muutto ja remontti (joka muuten jatkuu ja jatkuu vaan) vauva- ja pikkulapsiaika uudestaan ja nyt tätä tämänhetkistä arkea. Olen seurannut vuosien mittaan monia blogeja ja nähnyt ihmisten muuttuvan ja kasvavan. Oma blogi on kuitenkin hyvä muistutus myös omasta kasvamisesta ja oman elämän muutoksista. Blogissa kun on tallessa paljon sellaista, joka ei ehkä merkitse lukijoille mitään, mutta herättää itsessä vahvojakin muistoja.

Bloggaaminen työnä on edelleen monen mielestä hyvin kyseenalaista hommaa. Suurimpia syitä tähän ovat varmasti sekä se, että  bloggaaminen on alana kovin uusi juttu, mutta myös se, että edelleen moni tekee blogia harrastuspohjalta. Välillä voi olla vaikeaa hahmottaa sitä eroa, mikä on työllä ja harrastuksella. Bloggaaminen työnä kuulostaa myös monen korvaan hämärähommalta, mutta ihan samoilla pelisäännöillä tässä mennään kuin millä tahansa muulla alalla. Tilipussia keventää sekä verot, että yrittäjän eläkevakuutus. Bloggaaja on muutenkin kuin kuka tahansa yrittäjä; Työaikaa ei tunneta ja lomia ei juuri pidetä.

Mitä bloggaajan työ sitten oikein on? Pari kuvaa ja muutama rivi tekstiä päivässä?
Niin, siltä se kai monesti näyttää. Suurin osa omasta työpäivästäni kuluu kuitenkin tietokoneen kanssa ja vain pieni osa siitä työstä näkyy ulospäin. Erona itsenäiseen bloggaajaan pääsen kuitenkin helpolla, kun takana on osaava myyntitiimi ja tuottajat. Niin, kuten lähes kaikki muutkin mediat (Yleisradiota luukuunottamatta), myös blogit ovat mainosrahoitteisia. Kaupallisuus blogeissa tai mainokset lehdissä/radiossa/telkkarissa eivät ole kenenkään kiusana. Ne ovat yksinkertaisesti se keino, jolla toimintaa pyöritetään. Ainakin siihen asti, kun Yle-vero laajenee kokonaisvaltaiseksi mediaveroksi (mikä siis tuskin koskaan tulee tapahtumaan).

Muistan kun jokunen vuosi sitten mulle esitettiin kysymys ”alkaako tuo homma koskaan tuntumaan työltä?”. Niin, jäin jo tuolloin miettimään, että miltä työn kuuluu tuntua? Ehkä ihan vain jo siitäkin syystä, että kysymyksen asettelu oli sen oloinen, että työn kuuluisi tuntua jotenkin pahalta. En nyt muista mitä vastasin kysymykseen, mutta toki tämä työltä tuntuu siinä mielessä, että minua sitoo sopimukset ja sovitut aikataulut, ja toisaalta toista osapuolta sitoo velvollisuus maksaa minulle sopimuksen mukainen korvaus. Se kai on aika monesti työn määritys? Juuri nyt mä kuitenkin tykkään tehdä tätä. Työssä on tietynlainen vapaus (ei sidottua työaikaa tai -paikkaa) ja tunnen saavani työstäni myös henkistä pääomaa. Se on avannut katsettani ja kuljettanut erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Olen hypännyt useamman kerran ulos mukavuusalueeltani ja tehnyt juttuja, joita en olisi koskaan uskonut tekeväni. Olen oppinut uutta ja opetellut uutta. Olen saanut ystäviä, yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Bloggaaminen on myös jatkuvaa vuorovaikutussuhteessa elämistä lukijoihin, ja kommenttiboksista olen saanut monet kertaa liikutuksenkyyneleet poskilleni. Näin on ollut hyvä, ja näin toivon asioiden jatkuvan.

Mutta jotain muuttuu, tai oikeastaan muuttui jo. Vuosi sitten Indiedays siirtyi Kaleva-konsernin omistukseen, ja viime keväänä Indiedaysin kylkeen liittyi myös Blogirinki Media. Kahden blogitalon liitto tarkoittaa tietysti sitä, että meitä saman katon alla bloggaavia on nyt kosolti enemmän. Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet jo pitkään, mutta viime viikolla tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, että blogini yläosasta katosi Indiedaysin logo.

Lifie, tai LIF!E, kuten tuolla ylhäällä nyt lukee, on blogini uusi koti. Blogiportaalin uudistuksen myötä blogit jaettiin nyt kolmeen osaan, ja vanhan tutun Indiedaysin alle jäivät nuoremmat muotibloggaajat, Foodloverin alle taasen kasattiin ruoka ja leivontablogit. Lifie on omistettu kokonaan meille lifestylebloggaajille. Lifie on siis asumista ja elämistä, sisustamista, hyvää oloa, ruokaa ja elämää ylipäätään. Blogini jatkaa siis samaa sillisalaattilinjaansa, eikä muutu mitenkään. Ja vanha osoitekin säilyy entisellään, eli mitään toimenpiteitä tämä ei nyt edellytä teiltäkään. :)

Kirjoitin muuten keväällä #blogitarina -postauksen, jossa kerroin enemmän blogin synnystä ja fiiliksistäni, joten jos tämä teksti herätti kysymyksiä, tai jätti kylmäksi, sieltä löytyy lisää suhteellisen tuoreita ajatuksia. :)

taavi

Kuvassa Taavi joka on ottanut asiakseen joko astella näppäimistön päällä tai roikkua villapaitani hihassa kun yritän kirjoittaa. Ei sille tosin oikein voi vihainenkaan olla.

Kivaa iltaa ja ihanaa marraskuuta!

Tallenna