Terveisiä ja kiitoksia

23.7.2017

Sunnuntai-iltaa ihanat!

Ihan heti suuri kiitos edelliseen postaukseen jättämistänne kommenteista. Kiitos, että nappasitte kiinni ajatuksestani ja kiitos, että suhtauduitte siihen niin hyvin. Ja vaikka joskus kommenttiboksissa sitä pahaa oloa puretaankin, pitää kuitenkin sanoa, että suurimmaksi osaksi boksi täyttyy sydämellisten ihmisten sydämellisistä sanoista. ♡

Ajelemme juuri kotiin kesäisestä Helsingistä, jossa vierähti koko sunnuntaipäivä. Suomenlinna tarjosi aurinkoa ja raikasta tuulta, sekä mukavan irtioton viikon päätteeksi. Pitkästä aikaa myös kamera lauloi reissussa ja tallensi sisäänsä ison joukon perhealbumitavaraa. Upeissa maisemissa on ilo kuvata. Niin, ja kuvaamisen iloa tähän kesään tuo myös ajatus syksystä. Silloin pääsen nimittäin aloittamaan valokuvausopinnot, joista olen jo pitkän haaveillut.

Mutta nyt keskityn pitämään vieruskaverini hereillä. Takapenkki hiljeni jo.

Ihanaa iltaa! ♡

Pinnallista ja pinnan alta

21.7.2017

Kesäperjantaita!

Ajattelin tänään päästellä sisältäni jokusen ajatuksen blogiin, ikään kuin sieltä pinnan alta – tai pinnallisuuden alta. Olen nimittäin tässä kesän aikana erityisesti miettinyt tuota pintajuttua ja sitä, miten paljon se pikku raapaisu kertoo koko elämästä. Tänä kesänä olen tainnut kirjoittaa jopa historiallisen vähän postauksia, tai ainakin se tuntuu itsestäni juuri siltä. Välillä istun läppäri sylissäni ja mietin, että hitto vie, eikö mulla ole oikeasti mitään kirjoitettavaa, kunnes tajuan, että jotkin asiat ja hetket pitää elää, eikä muutta sisällöksi. Sillä onhan se oikean elämän sisältö huomattavasti blogin sisältöä tärkeämpää. Eikö? Ehkä juuri tästä syystä se kamera unohtuu ottaa esiin niissä ”spesiaalimmissa” tilanteissa. Silloin kun vietetään niitä arjen vapaahetkiä, ollaan tuulettumassa tai muuten vain ystävien seurassa. Silloin kun eletään ihan täysillä.

Olen siis nauttinut kesästä. Kesätuulesta, porottavasta auringosta, sateesta, mansikoista, herneistä, ja jopa villasukkakeleistä. Välillä olen miettinyt, että pitäisikö tänne kirjoittaa myös jotain sieltä pinnan alta. Kertoa kenties keväällä omaksumastani ”kauneusruokavaliosta” tai kirjoittaa siitä huolesta, jota tuntee läheisen terveydestä. Vai sittenkin siitä ilosta, jota syksyllä alkavat opinnot aiheuttavat? Tai entä siitä kyhmystä, jonka koepalatuloksia yhä odottelen?

Mulla on ollut aina aika selvä linja, mitä tulee blogiin ja yksityisyyteen. Vaikka täällä jonkin verran olen omaa sielunmaisemaani raotellut, olen silti aika tarkka siitä, mitä kerron muiden asioista. Itse asiassa ne ei mielestäni kuulu blogiini ollenkaan. On se sitten läheisten terveyttä tai sairautta,  tai ihan vain kuvia. Ei ole minun asiani riepotella juttuja julki. Tuollaiset asiat eletään ja käsitellään siinä blogin ulkopuolelle jäävässä elämässä. Ei blogin sisältöä, vaan elämän sisältöä. Ja ehkä se sama pätee niihin omiinkin juttuihini. Ehkä ne vain haluaa elää itse ensin, ennen kuin elämänsä antaa muiden riepoteltavaksi. Nimittäin niin paljon kuin uskonkin hyvyyteen, ei se valitettavasti riitä. En voi pakottaa muita samaan ajattelutapaan.

Pinnallista vai pinnallista? Myönnän olevani jatkuvasti varovaisempi, mitä tulee bloggaamiseen ja siihen, mitä elämästäni kerron. Jopa siinä määrin, että mietin välillä, onko tämä se mun juttu enää ollenkaan. Mutta onko se pinnallisuutta, vai vain tervettä itsesuojelua? Tässäkin, sinun ja minun mielipiteet voivat olla hyvin erilaiset. Ja sekin on OK. Mielipiteeseen kun on oikeus, ja muiden mielipiteistä ei saisi välittää. Tärkeintä on itse tietää sydämessään, miten asiat ovat.

Vaikka itse haluankin kirjoittaa positiivista blogia, on tämä sivu kuitenkin kaikkien löydettävissä, ja tänne pystyy kuka vain kaatamaan sen pahan olonsa. Kyllä, juuri minun harteilleni. Ja uskokaa pois, joskus pidän sitäkin ihan hyvänä juttuna. Että joku voi kipata pahan olonsa kommenttiboksiin sen sijaan, että kumoaisi sen vaikka lastensa niskaan. Mutta jossain menee kuitenkin raja, ja se raja on kuin veteen piirretty viiva. Nimittäin ihminen minäkin olen, ja jonakin päivänä joku juttu saattaa satuttaa paljon enemmän kuin toisena. Koska on se oikea elämä. Ne oikean elämän jutut, ilot ja surut.

Onko kauhean raukkamaista kertoa, että pelkää? Pelkää sitä, että joku satuttaa liian paljon. Kuten silloin kun vuosien pettymysten jälkeen odotimme vihdoin toista lastamme, ja joku toivoi vielä syntymättömän vauvan kuolemaa. Onko raukkamaista olla ihminen ja suojella itseään? Nimittäin oikeasta elämästä vielä voi karsia ne ikuiset ilkeilijät pois, mutta kommenttiboksista ei.Blogia ja blogaamista voi kai rakastaa. Voi olla hiljaa sisällään ylpeä siitä, mitä on saavuttanut. Sellaiseen suomalaiseen vaatimattomaan tapaan. Mutta elämää pitää rakastaa enemmän. Eikö niin? Sitä ihan oikeaa, joka ei koskaan ikuistu kuvaan tai blogitekstiin. Sitä joka on joskus kyyneleinä poskilla, ja tai pilkkeenä silmissä. Ehkä nauruna kesäillassa. Sitä, joka jaetaan niiden läheisten kanssa – rosoineen ja sileine pintoineen. En tiedä saitteko ajatuksestani kiinni, tai sainko itsekään. Ehkä tämän päivän asiani olikin noin yksinkertaisuudessaan, että muistetaan elää. Elää jokaista hetkeä, ja nauttia jokaisesta hetkestä. Tallentaa kameran sijaan elämää myös sydämeen.
Niin, ehkä MEMENTO VIVERE olisi sopinut otsikoksi huomattavasti paremmin!

Ihanaa viikonlopun aloitusta. Muistakaa elää! Niin, ja syödä herneitä!!!