Alma – karvainen seniori

22.10.2018

Kaupallinen yhteistyö ⎮ Evidensia


Maanantai-iltaa. Täältä pukkaa jo toista postausta samalle päivälle, mutta nyt piirun verran karvaisempaa aihetta. Maanantai-illan valokeilassa on nimittäin meidän valkoinen pumpulitukko, eli Alma. Koirajuttuja ja vähän koiran ikääntymisestäkin kirjoittelen kaupallisessa yhteistyössä Evidensian kassa.

Blogiani pitkään seuranneet saattavat vielä muistaakin ajan, kun perheemme kasvoi cotonin pennulla. Mulle itselleni tuo aika lukeutuu niihin ”sumuisiin vuosiin” esikoisen syntymän jälkeen, mutta lapsen ja koiran ensimmäinen kohtaaminen on jäänyt ikiajoiksi mieleen. En tiedä, ehkä nyt jälkeenpäin voisi jopa ajatella, että koiran myötä se oma sumunikin (synnytyksen jälkeinen masennus) alkoi hälvenemään. Yhtä kaikki, edelleen olen sitä mieltä, että teimme rodun suhteen oikean päätöksen.  Coton de Tulear on koirarotu joka sopii meidän perheeseen. Alma on sellainen rauhallinen ja rauhaa rakastava koira, jonka pelkkä läsnäolo lievittää stressiä. Kuten tietysti lemmikkien läsnäolo aina tekee.

Toki tässä viimeisten vuosien aikana ollaan aikuisten kesken myös käyty keskustelua Alman iästä. Niin kaukaiselta kuin nuo ajatukset välillä tuntuukin, joskus päädymme keskusteluissamme väkisinkin siihen, ettei koira ole luonamme loputtomiin. Alkuvuodesta Alman mittariin rapsahtaa nimittäin jo 9 vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että Alma alkaa olla jo seniori. Ja vaikka äkkiseltään ajattelisi, että Alma on Alma, niin onhan koiran luonnekin toki muuttunut vuosien varrella kun asiaa oikein alkaa ajatella. Niinsanotusti ”pahojaan” Alma ei ole tehnyt koskaan, mutta sitten on sellaisia pieniä juttuja kuten satunnaiset ärähtelyt. Näitä tulee nykyisin aina välillä jos Alman rauhaa liiaksi rikotaan. Varsinaista epäluottamusta nauttii kuitenkin edelleen vain jäteauto, jonka perutusääni on jostakin syystä päässyt mustalle listalle.

Mitä tulee Coton de tulearin turkin hoitoon, meillä koira on aina trimmattu lyhyeen turkkiin. Tiedän, että on ihmisiä, jotka eivät sulata tätä päätöstä, mutta onneksi se on asia, joka on jokaisen omistajan omissa käsissä. Meille koira on enemmänkin sitä, mitä on siellä turkin alla, ei niinkään koiran ulkoinen olemus. Meille ei siis hankittu kyseisen rodun koiraa vain näyttävän turkkinsa vuoksi. Toki olen itse jopa sitä mieltä, että lyhyemmässä turkissa Alma näyttääkin suloisemmalta, kun kasvojen piirteet tulevat paremmin esiin. Lyhyt turkki on kuitenkin myös huomattavasti helpompi hoitaa ja tämä ratkaisu on sopinut meille.

Luonteensa ja kokonsa vuoksi Almalle on myös ollut aina helppoa löytää hoitopaikka. Isomummu ottaa Alman enemmän kuin mielellään seurakseen pidemmäksikin aikaa ja käyttää koiraa myös ”kauneussalongissa”. Myös ystäväperheestä löytyy hoitopaikka ja kaksi innokasta pikkuherraa koiraa leikittämään. Toki hoitopaikalta vaaditaan se, että sängyssä on tilaa yhdelle pienelle pumpulille. Alma ei nimittäin halua nukkua yksin, vaan hakeutuu ihmisen lähelle. Huokailee muutaman kerran syvään ennen nukahtamista ja nukkuu sitten ihan sikeästi niin pitkään kuin sängyssä on edes yksi unikaveri.

Edelleen, yli kahdeksan vuoden jälkeenkin, olen ehdottomasti sitä mieltä, että valitsimme juuri oikean koirarodun. Oikeastaan en osaa ajatella, että meille mikään muukaan koira sopisi! Alma ymmärtää puhetta ja osaa avistaa tulevan ihan vaikka vain pukemieni vaatteiden mukaan. Turha laittaa tuulihousuja salaa jalkaan, ne ovat selva merkki tulevasti lenkistä. Vaikka olisi ihan uudetkin housut. :D

Näiden vuosien aikana koira on myös antanut elämäämme paljon, ja jossakin määrin se takaisin maksun tärkeys korostuukin juuri tässä kohtaa kun Alma vanhenee. Nimittäin niiden laadukkaiden elinvuosien antaminen koiralle on edelleen meidän käsissämme, mutta vanha koira myös vaatii erilaista hoitoa ja koiran terveyttäkin on syytä seurata. Evidensialla on menossa eläinten senioritarkastus -kampanja, jota pääsemme Alman kanssa kokeilemaan. Toki tähän sisältyy, ainakin minun osaltani, jonkinlaista pelkoakin (entä jos kaikki ei olekaan hyvin!?), mutta toisaalta ihan ennen kaikkea toivon kättä pidempää sen suhteen, miten meidän tulisi koiran tarpeita tulevina vuosina huomioida, ja miten sitä lemmikin elinikää voisi pidentää ja elämänlaatua parantaa. Alma on kuitenkin meille se ensimmäinen koira, jonka kanssa näitä asioita mietitään.

Mutta kirjoittelen lisää tuosta senioritarkastuksesta kunhan ehdimme siellä käydä. Nyt oikein mukavaa maanantai-iltaa ja laatuaikaa karvakavereiden seurassa! ♡

 

Kaikki koira-aiheiset postaukseni löydät täältä.


eräänlainen someähky

15.7.2018

Aina joskus, kuten tänäänkin, tulee sellainen fiilis, että ei ole mitään asiaa. Tänä kesänä se tunne on tullut useammin kuin koskaan. Tai oikeastaan se on ollut sellainen jatkuvasti häilyvä olotila kohta vuoden. Että miksi kirjoittaa blogia, kun ei ole mitään sanottavaa. Kun ne elämän parhaat hetket on niitä, jotka haluaa kuitenkin pitää itsellään. Kätkeä omiin muistoihin ja piilottaa muiden katseilta. Vaikka toisaalta tuntuu, että bloggaajan kai kuuluisi jakaa ihan kaikki. Julkisen ja yksityisen rajasta on tullut häilyvä, ja välillä koen paineita siitä, että olen aika tarkka sen yksityisen suhteen. Että kun olen vapaalla, olen vapaalla, ja se siitä. Että pitää voida tehdä asioita niinkin, ettei kaikkea tarvitse jakaa julkisesti. Ehkä se on sellainen pieni someähky. Mutta mulle ei vain ole luontevaa esitellä jokaista syömääni ateriaa, tai juoksemaani matkaa. Ja tykkään pussata ja halata yksityisesti. Tai vaikka julkisella paikalla, mutta yksityisesti. Ei blogissa, eikä henkilökohtaisessakaan somessa. Ja sitten se tuntuu ihan hassulta, koska kuitenkin blogi.

Jo jonkin aikaa mulla on ollut myös sellainen hassu lukko kirjoittamisen suhteen. Vuosi sitten tuntui, että kirjoitin sitten ilosta tai surusta, jollakulla oli siihen aina kärkevä mielipide. Että jonkun oli aina pakko saada sanoa ikävästi. Purkaa omaa pahaa oloaan ja turhautumistaan. Ja sama juttu jatkuu yhä.  Se on sellainen puuduttava tunne, kun joutuu ottamaan toisen ihmisen pahaa oloa harteilleen. Siihenkin väsyy. Eikä huonona päivänä auta yhtään, että joku kaataa oman kuppinsa sun niskaasi. Koska tottakai, ihan kuten kaikilla muillakin, myös mulla on niitä huonoja päiviä, kun oma elämä ahdistaa, oma kroppa ja naama tuntuu ihan kauheilta ja koko elämä jotenkin vain on ihan pyllystä. Meillä kaikilla on noita päiviä, mutta eihän siihen auta, että haukkuu muita. Tai että edes ajattelee muista pahaa. Päinvastoin, mä uskon, että negatiivisuus, kateus ja viha vievät jokaiselta energiaa. Varsinkin sitä hyvää energiaa. Sitä jota me jokainen tarvitaan, jotta jaksetaan rakastaa itseämme ja omaa elämäämme.

Mutta sitten mä olen myös ajatellut, että mun blogi on sellainen mun näköinen. Että riittää kun teen jutut niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Kuvaan ja kirjoitan just sen verran kun tuntuu oikeelta. Että kyllä te lukijat sen ymmärrätte, että minäkin käyn vessassa, tyhjennän tiskikonetta, syön, pussaan ja halaan, itken ja nauran. Ilman, että mun tarvitsee niitä hetkiä kuvata tai reaaliajassa jakaa.  Että suurin osa kuitenkin ymmärtää, että tämä on sitä pintaa. Sitä, jonka alla on se ihan oikea elämä – ilot ja surut, läheisyys ja yksinäisyys. Että mä olen ihan tavallinen ihminen joka painii ihan tavallisten ongelmien kanssa, eikä mun harteille voi kipata ihan kaikkea pahaa oloa.

Nautitaan siis kesästä. Jokainen omalla tyylillään ja välittämättä siitä millainen jonkun toisen kesä tai loma on. Koska ihan varmasti sen kaikkein hienoimmankin kesäkuvan takana on ihan tavalliset ihmiset ja ihan tavalliset huolet ja murheet.

Me lähdetään nyt iltakävelylle. Juurikin tuolle varjoisalle kujalle, jossa edes hyttyset ei tällä kelillä viihdy.