eräänlainen someähky

15.7.2018

Aina joskus, kuten tänäänkin, tulee sellainen fiilis, että ei ole mitään asiaa. Tänä kesänä se tunne on tullut useammin kuin koskaan. Tai oikeastaan se on ollut sellainen jatkuvasti häilyvä olotila kohta vuoden. Että miksi kirjoittaa blogia, kun ei ole mitään sanottavaa. Kun ne elämän parhaat hetket on niitä, jotka haluaa kuitenkin pitää itsellään. Kätkeä omiin muistoihin ja piilottaa muiden katseilta. Vaikka toisaalta tuntuu, että bloggaajan kai kuuluisi jakaa ihan kaikki. Julkisen ja yksityisen rajasta on tullut häilyvä, ja välillä koen paineita siitä, että olen aika tarkka sen yksityisen suhteen. Että kun olen vapaalla, olen vapaalla, ja se siitä. Että pitää voida tehdä asioita niinkin, ettei kaikkea tarvitse jakaa julkisesti. Ehkä se on sellainen pieni someähky. Mutta mulle ei vain ole luontevaa esitellä jokaista syömääni ateriaa, tai juoksemaani matkaa. Ja tykkään pussata ja halata yksityisesti. Tai vaikka julkisella paikalla, mutta yksityisesti. Ei blogissa, eikä henkilökohtaisessakaan somessa. Ja sitten se tuntuu ihan hassulta, koska kuitenkin blogi.

Jo jonkin aikaa mulla on ollut myös sellainen hassu lukko kirjoittamisen suhteen. Vuosi sitten tuntui, että kirjoitin sitten ilosta tai surusta, jollakulla oli siihen aina kärkevä mielipide. Että jonkun oli aina pakko saada sanoa ikävästi. Purkaa omaa pahaa oloaan ja turhautumistaan. Ja sama juttu jatkuu yhä.  Se on sellainen puuduttava tunne, kun joutuu ottamaan toisen ihmisen pahaa oloa harteilleen. Siihenkin väsyy. Eikä huonona päivänä auta yhtään, että joku kaataa oman kuppinsa sun niskaasi. Koska tottakai, ihan kuten kaikilla muillakin, myös mulla on niitä huonoja päiviä, kun oma elämä ahdistaa, oma kroppa ja naama tuntuu ihan kauheilta ja koko elämä jotenkin vain on ihan pyllystä. Meillä kaikilla on noita päiviä, mutta eihän siihen auta, että haukkuu muita. Tai että edes ajattelee muista pahaa. Päinvastoin, mä uskon, että negatiivisuus, kateus ja viha vievät jokaiselta energiaa. Varsinkin sitä hyvää energiaa. Sitä jota me jokainen tarvitaan, jotta jaksetaan rakastaa itseämme ja omaa elämäämme.

Mutta sitten mä olen myös ajatellut, että mun blogi on sellainen mun näköinen. Että riittää kun teen jutut niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Kuvaan ja kirjoitan just sen verran kun tuntuu oikeelta. Että kyllä te lukijat sen ymmärrätte, että minäkin käyn vessassa, tyhjennän tiskikonetta, syön, pussaan ja halaan, itken ja nauran. Ilman, että mun tarvitsee niitä hetkiä kuvata tai reaaliajassa jakaa.  Että suurin osa kuitenkin ymmärtää, että tämä on sitä pintaa. Sitä, jonka alla on se ihan oikea elämä – ilot ja surut, läheisyys ja yksinäisyys. Että mä olen ihan tavallinen ihminen joka painii ihan tavallisten ongelmien kanssa, eikä mun harteille voi kipata ihan kaikkea pahaa oloa.

Nautitaan siis kesästä. Jokainen omalla tyylillään ja välittämättä siitä millainen jonkun toisen kesä tai loma on. Koska ihan varmasti sen kaikkein hienoimmankin kesäkuvan takana on ihan tavalliset ihmiset ja ihan tavalliset huolet ja murheet.

Me lähdetään nyt iltakävelylle. Juurikin tuolle varjoisalle kujalle, jossa edes hyttyset ei tällä kelillä viihdy.


mutsifarkut ja harmaita kesäpäiviä

05.7.2018

Pikamoikat ennen kuin suuntaamme päiväksi mummulaan. Siitä siisteydestä ei taas ole kuin hatara muisto, mutta hain silti keittiöön kukkia ihan vain fiilistä piristämään. Keltaisia tällä kertaa, siitäkin huolimatta, että mulla ja keltaisilla kukilla on edelleen kana kynittävänä. Mutta onhan noi nyt aika nättejä kuitenkin.

Alkaa muuten muistuttamaan vähän viime kesästä nämä kelit. Kun ei oikein tiedä, että paistaisko vai eikö paistais. Ja tällainen vilukissa joutuu kaivamaan farkut esiin, sillä hellemekossa ei tarkene jos ei paista! Mutta en valita. Olen farkkutyttö, joten tämäkin sopii minulle! Niin kauan on ok, kunhan tarkenee nilkat paljaana. Vaikka nuoriso tosin veti tuohonkin uuden linjan viime talvena. Hyi hitsi!!!

Aika vähän tulee hankittua uusia vaatteita. Ne hellemekotkaan kun eivät kulu Suomen kesässä puhki. Mutta keväällä ostetut mutsifatkut on kyllä ehkä vuoden paras hankinta. Siitäkin huolimatta, että revitty polvi osuu reiteen ja lahkeet ovat auttamattomasti liian lyhyet. Mutta kesäfarkkuina ihan loistavat. Näillä kun saa huijattua muotoa vähän tasapaksumpaankin kroppaan.

 

Mun mieli on ollut tässä jo kukkauden verran kuin tämä heinkuun sää. Ei oikein tiedä paistaisko vai eikö paistais. Se on hassua, että mä kuulun siihen ihmistyyppiin, jolle masis iskee aina just kesäisin. Silloin kun kaikki muut tuntuu olevan vain yhtä hymyä. Ja vaikka tiedän toki, että aina se menee ohi, tuntuu jotenkin kauhealta haaskaukselta, että se harmaus tulee aina just kesällä. Mutta mitäpä sitä murehtimaan, kun asialle ei oikein mitään mahda. Pitää vain muistaa, että ympärillä on kaikkea tosi kivaa, ja kaikesta saa ja pitääkin nauttia sillä omalla tavalla. Ei väkisin, vaan just niin kuin itsestä tuntuu oikeilta. Eilen illalla pysähdyin kesken lenkin kuuntelemaan lehmänkellojen kalinaa. Ei liikenteen melua eikä mitään ylimääräisiä ääniä. Vaan sellainen tasainen kalkatus. Se oli aika ihana hetki, ja just sellainen mun tyylinen hetki.

Mutta nyt sinne mummulaan! Päästään nimittäin valmiiseen pöytään tänään. :)

 

Kivaa päivää teillekin!