Corail Intuitive

07.4.2017

Perjantai, eli melkein jo viikonloppu ja sekös ainakin itseäni ilahduttaa. Viimeinen viikko on ollut blogin kannalta älyttömän ankea, mutta uskokaa pois, paljon on tapahtunut, vaikka se ei nyt juuri näy täällä. Viime aikoina haastetta bloggaamiseen on tuonut myös sairas lapsi, ja sitä omaa riittämättömyyttä on joutunut kohtaamaan enemmän kuin välttämättä olisi ollut tarpeen. Päivät ovat yksinkertaisesti tuntuneet aivan liian lyhyiltä. Niin monta kivaa postausideaa ja -aihetta muhii kuitenkin korvien välissä, joten kyllä täältä taas pesee, kun saadaan elämä mallilleen ja arki rullaamaan. :)

Tässä viimeisen viikon aikana olen ajautunut pariinkin otteeseen keskustelemaan blogien aitoudesta ja siitä, miten blogeja nykyisin luetaan. Aihe on juuri nyt kiehtonut hyvinkin paljon, ja puhtaasti juuri siitä syystä, että blogiin on tullut viime päivinä valikoitua elämää aika kapealta saralta. Mikä sitten on aitoa ja mikä epäaitoa, siihen en edelleenkään osaa vastata. Koko aitouskeskusteluhan periaatteessa pohjautuu tapaamme lukea eri medioita, ja siitä syystä aihetta onkin ollut ilo pyöritellä niin printtimedianedustajan, kuin toisen bloggaajankin kanssa.

Aitoudessa ja epäaitoudessa olemme jokainen mielestäni oman elämämme asiantuntujoita, sillä melko pitkälle päätämme itse mitä ulospäin elämästämme näytämme. Jokainen kun tietää, että ne oikeasti läheiset ihmiset ovat niitä ainoita, jotka näkevät sen leveimmänkin hymyn takana piilevän pahan olon. Joskus käy kuitenkin niinkin surullisesti, että osan taakastamme kannamme aivan yksin. Tämä julkinen/yksityinen -asettelu pätee siis ihan meidän jokaisen elämässä, kirjoitti sitten blogia tai ei. Blogien suhteen Suomessakin on jo mielestäni aika hyvin päästy tästä verkkopäiväkirja -käsitteestä, ja blogit itse ovat muovanneet kyseistä mediaa siihen tilaan missä se nykyisin näyttäytyy. Edelleen on toki näkyvillä kaksi erilaista ääripään ajattelutapaa: Toisia hiertää siivotun lastenhuoneen kuvat tai liian rajatut kuvakulmat. Toiset taas eivät halua lukea bloggaajan inhimillisistä tuntemuksista yhtään mitään, saati katsella edes kuvia, joita ei ole jälkikäsittelyllä suoristettu. Onneksi valinnanvaraa kuitenkin on, eikä blogeillekaan tarvitse puristaa yhtä yhtenäistä muottia, vaan jokainen saa itse valita itselleen sopivan tavan niin blogin tekemiseen kuin lukemiseenkin. Pitää vain muistaa se sama, mikä pätee kaikkeen mediaan: Sisältö on aina valikoitua!

Koska tämä blogi on aikoinaan jo syntynytkin omaksi positiiviseksi henkireiäkseni, jatketaan valitulla linjalla ja jätetään kuntavaalit, sote-uudistukset ja Syyria muiden medioiden ruodittavaksi. Ei sillä, että ne olisivat aiheina jotenkin huulipunaa vähäpätöisempiä, vaan puhtaasti sillä, että huulipuna on aiheena huomattavasti kepeämpi. Huulipunaa myöskin siitä syystä, että olen jo pitkään halunnut tehdä vähän kattavampaa  meikkipostausta, mutta sen odottaessa parempia aikoja, halusin kuitenkin esitellä keväisen värilöytöni.

Tehän tiedätte, etten juuri osaa käyttää huulipunia tai ylipäätään väriä huulissani, joten mistään shokkiväristä ei ole kyse (mies totesikin taas, että samalla rahalla olisi voinut ostaa myös värin). Tähän asti ne parhaat hennot sävyt ovat löytyneet Chanelilta, ja viime aikoina olen jumittanut kyseisen merkin Rouge Coco Shine -huulipunissa, jotka eivät sisällä suuria pigmenttimääriä, vaan tuntuvat ja näyttävät enemmänkin sävyttäviltä huulirasvoilta. Tämä YSL Rouge Volupte Shine -huulipuna löytyi kosmetiikkamyyjän avustuksella kun pyysin jotakin missä olisi ehkä ihan hintsusti enemmän väriä. Sävy Corail Intuitive (15) oli sekin myyjän valinta, ja korallisuudessaan itselleni jotakin ihan uutta. Ja kylläpä muuten piristää! Koko ihonsävy saa ihan uuden hehkun kun sipaisee korallia vähän poskille ja huulille. Ainakin oma nuutunut naamataulu tykkäsi väristä.

Liki kesäinen fiilishän noista sinisen ja korallin sävyistä tulee. Varsinkin kun väreihin vielä osuu ihanat auringonsäteet.

Huomiseksi olisi vielä työpäivää, mutta me taidetaan silti tehdä sellainen perjantain perinteinen pikkusiivous ja asetella koti vastaanottamaan viikonloppua. Ohjelmassa on myös pajunkissojen hakua, jotta saadaan palmusunnuntain tunnelma kohdilleen.

Ihanaa perjantaita ja viikonlopun aloitusta!

Harmonian tarve

15.3.2017

Aurinkoista keskiviikkoa!

Täällä on viime päivinä (kyllä vain, jälleen kerran) harrastettu pientä itsepohdintaa liittyen vähän kaikenlaiseen siivous- ja järjestelyintoiluun. Keväthän on sitä aikaa, kun paitsi siivous, myös kaappien ja laatikoiden läpikäyminen tulee ajankohtaiseksi. Lastenvaatteet myllätään, ja liian pienet laitetaan kiertoon. Tehdään jonkinlainen kaudenvaihdos vähän joka vaatekaapilla, ja suuressa innostuksessa tuo yleensä (puhun nyt itsestäni) johtaa siihen, että keittiönkin komerot tulee puunattua läpi. Tämä on siis jotakin minkä lasken sellaiseksi kausi innostukseksi, sama kierros tehdään yleensä kesän lopulla.

Sitten on kuitenkin se sellainen perussiivous ja järjestely. Meistä jokaisella on oma käsityksensä siisteydestä, toiset ovat pikkutarkkoja ja toiset enemmän suurpiirteisiä. Meillä kaikilla on erilainen luonne, joka määrittelee näitä juttuja, joskus toimintaamme ohjaa myös tottumuskysymys tai opittu tapa. Kuten olen kertonut, elämässäni on ollut aikoja, kun kampasin matonvipsuja parikin kertaa päivässä, mutta lapsiperhe-elämä ja parisuhde siedättivät tässäkin kohtuullisuuteen. Välillä kuitenkin tulee niitä hetkiä, kun erilaisten ihmisten mieltymykset eivät kohtaa, ja voinen käsi sydämellä myöntää, että ainakin omassa parisuhteessani nämä ovat yleensä niitä riitatilanteiden alkuja. Kun toisen ”kunnolla” on toisen mielestä vain ”sinne päin”.

Harjoittaessani tätä itsepohdintaa, jota kai jonkinlaiseksi keittiöpsykologiaksikin voi kutsua, olen kuitenkin löytänyt itselleni ja omalle käytökselleni jonkinlaisen selityksen. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että minulla (tai kenties silmilläni?) on äärimmäinen harmonian tarve. Ajatus ei kulje, jos ympärillä on kaaosta, ja tavarat seikkailevat vapaasti siellä täällä. Joskus moinen epäharmonia aiheuttaa jopa päänsärkyä. Se on tunteena varmaan hiukan sama, kuin jos laittaisi musikaalisen ihmisen kuuntelemaan orkesteria, jonka jokainen soitin on epävireessä ja solisti laulaa nuotin vierestä. Saatat tunnistaa hyvän biisin, mutta sen kuunteleminen raasta lähinnä vain hermojasi.

Joskus (harvoin) oma luonteeni ärsyttää myös itseäni. Se, ettei koskaan osaa vain olla, vaan aina tulee poukittua sinne tänne. Pitää oikoa sitä ja suoristaa tätä. Joskus olisi kiva osata ihan vain ollakin. Tai säästää voimiaan, sillä huomaan, että itselläni tämä oikomisen tarve vain pahenee, jos elämässä on jonkinlainen kriisitilanne. Välillä olen yrittänyt tietoisesti muuttaa käyttäytymistäni. Mennyt sinne mukavuusalueen ulkopuolelle ja antanut vain olla. Että mitä sitten, jos keittiön pöydällä on likainen astia, tai leivänmuru. Kaatuuko maailma, jos sohvatyynyt eivät olekaan järjestyksessä, ja polttopuupino on vasemmasta reunastaan korkeampi kuin oikeasta. Yleensä tämä kokeilu kaatuu siihen katkeraan häpeäntunteeseen, kun joku pöllähtääkin yllättäen kylään, ja näkee, että hei meillä ihan oikeasti eletään, pestään ja kuivataan pyykkiä, ja lapsetkin saavat syödäkseen.

Hassu juttu on sekin, että vaikka oma käytös ja korkealle vedetty rima tavallaan kuluttavat, niistä ei kuitenkaan halua luopua. Koska sittenhän meillä olisi ihan kauhean sekaista ja likaista, enkä pystyisi hengittämään. Tulisin vähintään hulluksi epäjärjestyksessä. Vähän sama juttu, kuin syömishäiriöstä paraneminen: Jos sairaus lähtee, minähän lihon! Rimasta on siis pidettävä kynsin hampain kiinni, tai maailmankaikkeus keikahtaa kumoon.

Tuli ehkä pikkuisen kärjistettyä ja käytettyä myös sarkasmia. Kyllähän meiltä niitä leivänmuruja löytyy – varmasti ihan joka päivä. :D Olisi kuitenkin ihana lukea myös teidän tarinoita aiheesta, koska tiedän, että joukossanne on paljon kaltaisiani. Meneekö napit vastakkain, kun puolison luonne on erilainen, tai ärsyttääkö jo oma luonne? Myös kaikki ”selviytymistarinat” ja ”ihmeparantumiset” saa toki jakaa. :)

Kuvaushetkellä keittiön toisessa päässä roikkui pyykkiä kuivumassa ja lattialla lojui kierrätykseen lähteviä vaatesäkkejä. Jälleen kerran muistan, mikä bloggaamiseen aikoinaan innosti: Kuvien avulla sitä harmoniaa on helppo taikoa myös kaaoksen keskelle. :)

Ihanaa iltaa. Yritetäänkö ihan vain olla?!