Sadepäivän harmautta vai sittenkin aikuisuutta?

08.6.2017

Kuinka tyytyväinen olenkaan, että tajusin eilen elää hetkessä ja nauttia kesästä. Varsinkin, kun se hetkeen tarttuminen ei aina ole niitä vahvimpia taitojani! Sään vaihtumine helteisestä sateiseksi kuljetti ajatukset väkisinkin sinne lapsuuden kesiin. Nehän olivat niitä, jolloin aina paistoi aurinko. Aina oli hyvä sää, ja kesät olivat ”kunnollisia”. Muistan kyllä sateen mökillä, mutta vaikka kuinka pinnistän, en tahdo muistaa sateisia kesälomapäiviä kotona tai päiviä, jolloin oli kylmä. Niitä hetkiä kun värjöteltiin sisällä ja manattiin vesisadetta. Ei, niitä en pysty muistamaan!

Mutta oliko se elämä tosiaan niin auvoista silloin lapsuudessakaan. Paistoiko kesällä aina aurinko, tai oliko aina lämmin? Totta kai tässä nyt on ollut kylmää kevättä ja lämmintä talvea, mutta pointtini on se, että oliko se sää kuitenkaan lapsuuden kesinäkään niin satumaisen kesäistä jatkuvasti. Veikkaan nimittäin että ei!
Aika kultaa muistoja, mutta luulen, että lapsuuden kesämuistoihin vaikuttaa enemmänkin se lapsuudenaikainen suhtautuminen niinkin vähäpätöiseen asiaan, kuin säähän. Lapsena nimittäin osattiin elää hetkessä!

Lapsuudessa ei tuijotettu säätiedotusta tai päivitetty puhelimen sääappia joka välissä. Vilkaisu ulos riitti, ja jos tuli kylmä, sisältä haettiin lisää vaatetta, kun taas toisena hetkenä pitkähihaiset ripustettiin puunoksalle. Ei me lapset suunniteltu elämää sääennusteiden mukaan, vaan mentiin päivä ja sadekuuron väli kerrallaan. Ja mitä sitten jos vähän kastuttiin – eihän me sokerista oltu!

Nyt kun tarkastelen säätiedotusta, voivottelen väkisinkin seuraavan viikon ennustetta. Voivottelen sitä jopa ääneen lapsilleni, ja löydän itseni miltei kertomasta kuinka kesätkin olivat sentään ennen kesiä. Mutta ilmastoakin enemmän olen muuttunut itse. Olen tullut aikuiseksi, joka suunnittelee ja aikatauluttaa. Erilaisia muuttujia laskevaksi tylsäksi ihmiseksi, ja kadottanut sen sisäisen kesänlapsen, joka vähät välitti, vaikka sade välillä piiskasikin ihon punaiseksi. Mikä pahinta, tartutan omaa ajattelutapaani myös lapsiini!

Mutta onpa maailma muuttunut myös mukanani! Jos omassa lapsuudessa sisällä oleminen oli tylsää ja tekemistä keksittiin vain ulkona, tarjoaa nykyaika lapsille kaikenlaista virikettä ja puuhaa sisätiloihin. On kanavapaketit, suoratoistopalvelut, pelit ja vehkeet! On kaikkea millä sadepäivä sisätiloissa saadaan kulumaan jouhevasti. Ja samaan aikaan nykylapsilla on ulkovaatteet, joilla pärjäisi kastumatta vaikka järvessä, saati sitten kesäsateessa leikkiessä!

Katse kiinnittyi tänään harmaaseen. Sadepäivän sämpylätaikina on kohoamassa, ja päivään on mahtunut niin peliä leikkiä kuin askarteluakin. Ja kyllä, kaikkea tätä sisätiloissa! Poika uhmaa kuitenkin parhaillaan sadetta jalkapallokentällä, ja päätinpä itsekin tehdä iltalenkkikin säästä huolimatta. Ja lupaanpa itselleni myös sen, että tänä kesänä opettelen taas pitämään kesäsateesta. Tai jos en pitämään, niin ainakin opettelen olemaan välittämättä siitä. Poistun mukavuusalueeltani ja etsin sen kesänlapsen jostakin sisältäni. Opettelen hyppimään vesilätäköissä ja tanssimaan sateessa. Opettelen elämään hetkessä!


Äiti, joka irtautui arjesta

23.5.2017

Hei ihanat ja aurinkoista tiistaita! Linnut laulaa ja luonto räjähtää vihreään, eikä tällaisina päivinä oikeastaan ole vaikea hymyillä. Omaa hymyäni lisää erityisesti viikonlopun irtiotto, joka tempaisi pois arjesta ja sen tasaisen tappavasta pyörityksestä.

Vaikka tunnustaudunkin rauhaa rakastavaksi kotihiireksi, täytyy myöntää, että viime aikoina olen jopa hieman kärsinyt jatkuvasta neljän seinän sisällä olemisesta. Tunnustan senkin, että mieleni on matkustanut välillä sinne katkeruuden ja epätoivonkin puolelle, varsinkin jos viikkoon on mahtunut useampia päivä, joina arjen pyöritys aamutoimista iltatoimiin on jäänyt yksin omalle vastuulleni. Samalla kun olen nauttinut niinkin pienistä asioista, kuin yksin kauppaan pääsemistä, olen toki nostanut hattua myös kaikille niille vanhemmille, jotka pyörittävät tämän kaiken jatkuvasti yksin.

Helmikuussa 2016 jätin viimeksi lapset isänsä kanssa kotiin ja pakkasin yöpymistarvikkeeni ollakseni poissa kokonaista yhden yön. Tuolloin sekä mieheni isä, että omat vanhempani kysyvät heti automaatisesti, että ”entäs lapset?”. Tunsin jopa pienen piston rinnassani, aivan kuin kyseessä olisi suurempikin lasten hylkääminen, vaikkakin tilanne kai kertoi myös aika paljon siitä, miten itsestäänselvää on minun läsnäoloni, mutta ei niinkään puolisoni läsnäolo.

Lauantaina sain tuon huumaavan vapaudentunteen jälleen, kun pakkasin kassini ja lähdin jo varhain aamulla. Edessä kokonainen vuorokausi naisenergiaa, kesäinen sää ja rentoa olemista. Sain sekä aloittaa, että päättää irtiottoni valmiissa aamupalapöydässä ja syödä sekä lounasta, että illallista aikuisten joukossa. Kun sunnuntaina läksimme kotiinpäin, totesinkin, että tuntuu kuin olisin ollut viikon lomalla. Pää oli niin tyhjentynyt arjesta, etten edes jaksanut murehtia kotona odottavaa kaaosta tai mahdollisesti kuolleita kesäkukkiani.

Todellinen yllätys tuli kuitenkin kotiin palattuani. Kesäkukat porskuttivat täydessä komeudessaan ja sisällä kiilsi vastapestyt lattiat. Tavarat olivat ojennuksessa ja kissankarvat jossain muualla kuin valkoisella sohvanpäällisellä. Autoon oli vaihdettu kesärenkaat ja takapenkin hiekkalaatikkokin oli saanut kyytiä. Vielä kun tajusin, että kolmen hengen matkatavaroiden purkamisen sijaan, minulla oli vain omat yöpymistavarani ja pyykkini, viikon loma muuttui oitis kahdeksi viikoksi. Ette tiedäkään, miten ihanalta tuntui palata kotiin! Ja palata siivottuun kotiin!!!

Vielä vuonna 2017 tuntuu, että vanhemmuuteen väsyminen on jonkinlainen tabu. Aina on joku muistuttamassa, ettei turhasta saa valittaa, tai että jollakulla on asiat varmasti huonommin. Ja aivan varmasti onkin! Aina voi asetella kahden ihmisen elämät rinnakkain ja vertailla niitä. Toinen juttu onkin, onko se sitten millään muotoa tarpeellista. Tiedän itsekin, että olen varsin etuoikeutettu, enkä suinkaan luopuisi lapsistani tai äitiydestäni. Rehellistä on kuitenkin myöntää, ettei arki kaikessa kauneudessaan aina anna ihmiselle sitä kaikkea, mitä elämässä tarvitsee. Nimittäin tarvitaan myös se irtiotto, omaa aikaa ja ystäviä.

Voin vaikka vannoa, että sunnuntain jälkeen olen ollut erilainen ihminen. Lapset saivat kotiin levänneen äidin (vaikka äidin yöunet pikkuisen lyhyiksi jäivätkin), ja mies sai kotiin puolison, joka ei naputa ja nalkuta, vaan jaksaa nauraa pikkuisen huonommallekin huumorille. Hassuinta on kuitenkin se, etten ennen sunnuntaita edes itse tajunnut, miten tarpeellinen irtiotto oikeasti oli! Se tuli todellakin yhdennellätoista hetkellä ja palautti elämän raiteille, jotka olin jo ehtinyt unohtaa.

Nyt kun vielä sattuikin niin mukavasti, että kuukausittainen vapaailtani onkin jo heti huomenna, tunnen miltei nuortuvani. Äidin askel on kepeä ja taipuu miltei tanssiksi.

Iloinen, leppoisa ja lehmänhermoinen. Sellainen on äiti, joka irrottautui arjesta.

Save

Tallenna