jouluinen koti kuvina (kuvatulvavaroitus)

30.12.2018

 

Hei, ja ihanaa sunnuntaita! Vähän tässä tahtoo jo mennä päivistäkin sekaisin, mutta kyllä se tosiaan sunnuntai on.

Välipäivät on olleet meille lomaa ja se on oikeasti tehnyt todella hyvää. Pari päivää Helsingissä piti sisällään Oopperan kummituksen ja aikuisten laatuaikaa. Kävimme ystäväni kanssa Stockmannilla meikissäkin (tämä liittyy yhteen tulevaan yhteistyöhön, vaikkei tämä meikkaus nyt varsinaisesti ollut mikään yhteistyö, enkä sen mainitsemisesta mitään hyödy. Ilmoitan vain, koska se on nykyisin niin tarkkaa). Amos Rex jäi kokematta, sillä perjantaina tosiaan jonotusaika oli jopa kolme tuntia. Mutta hyvä syy tehdä turistimatka Helsinkiin toistekin. Nyt ei suinkaan oltu ainoita, sillä hotellit olivat aivan tupaten täynnä. Onneksi varasimme omamme jo aikaisin syksyllä.

Eilen saatiin nauttia vanhojen hyvien ystävien seurasta, kun kummityttömme perhe oli meillä kylässä. Jotenkin niin ihanaa, että vaikka vuodet vierivät ja aikaa vietetään yhdessä enää tosi harvoin, juttu jatkuu aina siitä, mihin viimeksi jäätiin. Ensi vuoden puolella pitää ehdottomasti olla aktiivisempi näiden ystävyyssuhteiden kanssa! Ja hoivata varsinkin näitä vanhoja ystävyyssuhteita, jotka ovat sieltä lapsuus ja nuoruusvuosilta.

Mutta nyt kuvina meidän jouluinen koti. Kuusikin on yhä pystyssä, vaikka siitä ei nyt kuvaa tullutkaan. Ei kiirettä vielä riisumaan joulua, näin on oikein hyvä! Joulu saa näkyä.

Ostin aaton aattona kaupasta pari nippua amarylliksiä eukalyptuksen oksilla. Ahkera kuistilla säilyttäminen on saanut kukat kestämään pitkään ja kukkakimpuista saadaan nauttia vielä huomennakin, kun juhlistetaan vuoden vaihtumista. En ehkä muutama vuosi sitten olisi uskonut, että tykkään niin kovasti juurikin näistä erilaisista punaisista kukista. Jotenkin ne kuitenkin nyt sopivat makuuni. Ja punaista teemaa jatkaa nuo eteisen kaapin päällä olevat joululahjanilkkurini. Olen haaveillut punaisista nilkkureista koko syksyn ja joululahjaksi sain varsinaiset valioyksilöt.

Kukkia ja kynttilöitä olen ripotellut pitkin kotia jamietinkin, että mitenkäs sitten, kun aika kaikista ihanista kukista jättää. Onneksi alkuvuosi tuo tullessaan tulppaanit ja keväämmällä sitten taas helmililjat ja muut sispulikukat. (tuoksukynttilä ja huonetuoksu saatu blogin kautta Lifesta)

Tänään pitäisi tehdä vielä vähän kirjallisia töitä. Sitten huomenna virittäydytäänkin ottamaan vastaan uutta vuotta. Taaksepäin katsoessa tuntuu, että vuodet vierivät koko ajan vain nopeammin ja tuntuu kuin tämäkin vuosi olisi vasta juuri alkanut.

Mutta tiedättekö mitä!? Päivä on pidentynyt. Kyllä sen jo huomaa, ja siitäkös minä tykkään!

Ihanaa päivää! ♡

 

Eteisen tuoksukynttilä ja huonetuoksu saatu blogin kautta / Life


Niin paljon muistoja

03.10.2018

Pullantuoksuinen iltatervehdys!

Täällä on tänään pidetty kotipäivää nuoremman kanssa johtuen inhottavasta silmätulehduksesta. Sellaista ei hetkeen ole ollutkaan, joten kivaa vaihtelua! ;) Ajeltiin jo aamulla naapurikuntaan lääkäriin ja sen jälkeen apteekin kautta kauppaan. Iso pullataikina kohoamaan ja iltapäivällä leivontapuuhiin. Ja sitten tuntuikin, ettei se taikina lopu koskaan! No nyt on kaikki pullat paistettu ja osa lähti jo eteenpäinkin.

Ulkona on nyt pari päivää tuoksunut ihan oikea kirpakka syksy, ja se tuoksu on vienyt muistoissa moniin juttuihin jotka liittyvät tähän samaiseen vuodenaikaan. Ehkä kuitenkin eniten sinne kuuden vuoden taaksen, siihen kun muutettiin tänne. Niihin vuosiin on mahtunut ihan valtavasti mutta silti en varmasti koskaan unohda sitä kylmän ja kostean, kolean talon tunnelmaa joka täällä oli. Oli vain niin himputin kylmä. Talo ehti olla tyhjänä syyskuun lopun ja lokakuun alun ja sitten ovia seisotettiin auki kainenlaisen purkamisen vuoksi. Nyt kun istun lämpimässä keittiössä villasukat jalassa (jalat hikisenä) ja pullan tuoksu nenässä, tuo jotenkin jopa naurattaa, mutta silloin ei kyllä naurattanut. Tulisijat oli pois käytöstä ja tuntui, ettei se koleus katoa ikinä minnekään. Silloin itketti. Ihan oikeasti itketti! Tuntui lähinnä, että on tehnyt jonkin maailman kamalimman virheen. Soitettiin mummulaan ja kysyttiin, voiko lapsi olla siellä vielä yön tai kaksi. Koska ajateltiin, että ei tänne nyt lasta voi ainakaan tuoda. Ja samaan aikaan mahassa kasvoi kovaa vauhtia toinen. Ja silti oli perhosia vatsassa, suuria suunnitelmia ja isoja unelmia. Niitäkin on nyt kiva muistella, kun suurin osa töistä on takana päin.

Ja sitten kun tänään mietin, että mitäs sinne blogiin. Kun ei ole oikein mitään mitä ei olisi ennen jo näyttänyt. Kun kaikki on kuvattu eikä sisustus mitenkään muutu. Ja pienen hetken se harmitti, mutta sitten ajattelin, että ongelma on lopulta varsin positiivinen. Mä nimittäin rakastan edelleen tuota meidän makuuhuoneen ”vanhaa rouvaa” joka kannettiin puolen vuoden varastosäilytyksestä yläkertaan. Ja joka päivä kun näen kaapin, mietin sitä miten ihana se on juurikin tuossa. Meidän makuuhuoneessa. Ja mietin sitä huonekalujen kantamista ylipäätään. Miestä pisti rinnasta ja mua supisteli ihan jatkuvasti, vaikka koitinkin pysyä kevyemmissä jutuissa. Mutta sitä hommaa vain oli niin paljon. Sitä kevyempääkin.

Ja sitten muistelen olohuoneen kamiinaa, jonka edessä tykkään edelleen lukea. Sitä, miten kuljetusliikkeen nuori kuljettaja jätti sen keskelle pihaa kuin liikenneympyräksi. Ja sitä miestä joka sen kävi asentamassa ja teki samalla puhelimessa autokauppaa. Hassuja juttuja jää mieleen…

Ja sitten mä mietin tuota eteisen katossa roikkuvaa pallovalaisinta (heijastus peilistä), joka näkyi kun makoilin potilaan kanssa sohvalla. Sitä miten se laitettiin siihen väliaikaisesti, jotta näki maalata. Ja miten se roikkuu siinä edelleen, eikä edes lamppua ole tarvinnut näinä vuosina vaihtaa!

Ja jotenkin mä tulin siihen tulokseen, että kaikki on just hyvin näin ja niin täynnä muistoja, etten haluakaan muuttaa mitään. En oikeastaan edes sisustaa, koska mä tykkään asioista just näin. Ja niihin arkipäiväisimpiinkin huonekaluihin ja tavaroihin liittyy niin paljon kaikkea mitä muistaa ja muistella. Että vaikka ne ei olis designia tai antiikkia, ne on kuitenkin omalla tavallaan rakkaita. Jokaiselle on syynsä ja tehtävänsä, ennen kaikkea muistonsa.

Ehkä nämä kaikki muistot on juuri siksi nyt niin pinnalla, että on se ihana tunne siitä, että kaikki on just hyvin näinkin. Että vaikka vieläkin olisi vaikka mitä hommaa, mä tykkään asua täällä ja osaan elää myös miettimättä kaikkia niitä tekemättömiä töitä ihan jatkuvasti. Että mihinkään ei ole lopulta enää mikään kiire. Jos jotain niin kuudessa vuodessa on oppinut sietämään ainakin keskeneräisyyttä ja ehkä jopa nauttimaan siitä.

 

Mutta nyt iltapalaa. Jos sitä enää pullien jälkeen kukaan kaipaa. :)