Maaliskuun ensimmäinen

01.3.2017

Täällä tosiaan jatkuu sairastupameno, kun joukon pienimmälle nousi eilen korkea kuume. Onneksi tuo kuume ei tunnu tyttöä ihan hirveästi haittaavan. Melko pirteä potilas korkeasta kuumeesta huolimatta. Hommani kai onkin nyt huolehtia siitä, että lapsi malttaisi levätä, ja siihen yksinkertaisesti paras apu on telkkari ja lastenohjelmat. Tänään onkin tullut (ainakin äidin) kiintiö täyteen Mansikka-Marjaa, Sanabileitä ja Pikku prinsessaa.

Siinä lastenohjelmien ja satujen lomassa olen itse yrittänyt kuroa kiinni sitä kaikkea mikä muutamassa päivässä kasaantui masentavaksi vuoreksi. Mitään suursiivousta ei tosin vieläkään pysty tekemään, mutta pari koneellista pyykkiä menee nyt ainakin tässä sivussa. Ihan alkuun yritin tehdä joitakin hommia keittiön pöydän vieressä, kunnes tajusin, että saan potilaan rauhoittumaan parhaiten olemalla itse siinä vieressä. Niinpä siirryin hetkeksi olohuoneen sohvalle läppärini kanssa.

Amarylliskin päätti vielä puskea yhden kukkavanan, ja sopiihan tuo minulle. Kuten huomaatte, astiakaapin ovissa on yhä jouluiset eukalyptuskranssitkin. En vain ole raaskinut niitäkään hävittää. Ja jep, yläkerran aulan kuusessa on yhä edelleen ne koristeet! Apua, maaliskuu ja kevät tulee. Nyt pitää oikeasti ryhdistäytyä!!! :D

Taavi köllöttelee vakiopaikallaan kamiinan edessä. Kissa, jonka olisi kai pitänyt syntyä jonnekin lähemmäs päiväntasaajaa.

Lounaaksi miehen keittämää lohisoppaa. Ruokahalukin alkaa taas palautua, ja makuaistikin heräilee kenties siinä samalla. Rehellinen nälkä on muuten ihana tunne! :)

Olen itse ollut viimeksi perjantaina ulkona, ja kun tänään sain pienen tilaisuuden ihan vain tuikata nenäni raikkaaseen ilmaan, oli kokemus aika ihana. Vaikka lumet huuhtoutuvat nyt vauhdilla pois, tuo maaliskuun aurinko tuntui aika energiseltä poskilla. Vielä en itsekään tohdi ulkoilemaan, mutta kivahan siellä on käydä vaikka vain kääntymässä, kun tilaisuus sen sallii.

Sellainen päivä tämä maaliskuun ensimmäinen. Mulle ehdottomasti kevään ensimmäinen päivä!

Tallenna

Tallenna

Lehtikaalisipsit ja tilannekatsaus

19.2.2017

Sunnuntaita! Täällä pakkaillaan laukkuja ja odotetaan kuumeisesti huomista ja junamatkaa serkkujen luokse. Niin, ja tietenkin sitä ihan ensimmäistä junamatkaa, joka on varmaankin puolet siitä kaikesta odotettavasta. Ajatella, että noinkin pienet jutut ovat lapsille niin tärkeitä!

Mutta hei, ajattelin palata taas sinne hyvinvoinnin puolelle, sillä itselläni on tänään jonkinlaisen väliarvioinnin paikka. Muistanette ehkä, kun kirjoitin tammikuun alussa lähteväni mukaan Unelma Itsestä -valmennukseen. Kyseessä on neljän kuukauden mittainen hyvinvointivalmennus, jonka ensimmäinen neljännes on nyt siis jo takanapäin. Mitä olen saanut aikaiseksi ja mihin on neljässä viikossa tultu, siitä ajattelin kirjoittaa nyt.

Jos olen täysin rehellinen, en ollut vielä neljä viikkoa sitten ihan varma, mihin olin lupautunut mukaan. Jokseenkin elämässä vallitsi tasainen vaihe, ja sen hämmentäminen kai jopa vähän pelotti. Olin ehdoton siitä, etten halua kenenkään neuvovan mitä ja kuinka paljon minun pitäisi syödä, sillä vuosien työn jälkeen voin vihdoin ajatella ruokaa ja syömistä paitsi pakollisena pahana, myös nautintona. En myöskään kaivannut itselleni orjallista liikuntaohjelmaa, koska yritän opetella lempeämpää otetta myös liikkumisen suhteen. Mutta jotain muutosta varmasti kaipasin, kun lähdin mukaan valmennukseen. Nyt kuitenkin voin myöntää itsellenikin, etten kuukausi sitten todellakaan tiennyt mitä se jokin olisi.

unelma itsesta 3

Olin toki selannut ennakkoon saamaani työkirjaa, mutten uskaltanut raapustaa sen sivuille ennen valmennuksen varsinaista starttia mitään. Kun sitten lopulta sain ne ensimmäiset ohjeet kirjan täyttämiseen, tunsin hukkuvani ajatuksiini. Ehkä kaikista tärkeintä oli se, että parissa päivässä olin kartoittanut, mitä todella elämältäni halusin ja odotin. Annoin elämäni eri osa-aluille pisteitä sen mukaan, missä tunsin olevani niiden kanssa nyt, ja mihin haluan niiden kanssa päätyväni. Luettelin kirjan sivuille konkreettisia asioita, joilla voin itse vaikuttaa elämääni ja kas, ensimmäisen viikon jälkeen olin tehnyt tulevaisuuteni suhteen paljon enemmän kuin pitkiin aikoihin. Itse asiassa käynnistin jopa sen verran isoja juttuja, etten tahdo niitä vielä tässä kohtaa paljastaa teille.

Tuon ensimmäisen viikon aikana iski jopa pienimuotoinen häpeä. Olenko kenties hurahtanut johonkin uskonlahkoon, menettänyt todellisuudentajuni ja irrottanut jalkani maasta. Työnsin kuitenkin kaikki epäilykseni syrjään ja päätin katsoa eteenpäin. Suraavat viikot keskittyivätkin sitten juuri niihin liikkumiseen ja syömiseen. Tässäkin kohtaa sain onneksi kartoittaa ne omat haasteeni ja unelmani, luoda itselleni juuri sellaiset tavoitteet, jotka palvelevat omia tarpeitani. Ensimmäistä kertaa näinä hyvinvoinnin tredivuosina olin törmännyt valmennukseen, jossa keskitytään siihen, että tehdään vaikka vain se yksi muutos kerrallaan. Jos et harrasta liikuntaa, laita tossut jalkaan ja mene ulos. Jos syömisesi on pelkää herkkua ja einestä, puraise pala omenaa. Tässä kohtaa ollaan mielestäni juuri siinä, mitä nykyajan mustavalkoinen ajattelutapa kaipaa rinnalleen. Kun kaikkea pitäisi olla heti, ja ihan täysillä. ”Ei auta, että luovut punaisesta lihasta; ryhdy vegaaniksi.” ”Söit omenan, jonka pinnassa saattoi olla mehiläisvahaa, olet huono vegaani.” Meille pusketaan joka tuutista ehdottomuuksia sillä syötöllä, että aika moni heittää suosiolla hanskat tiskiin ja lopettaa yksinkertaisesti yrittämisen. Kun koskaan ei olla jonkun toisen mielestä tarpeeksi, aina pitäisi olla enemmän. Mutta miksi verrata itseään muihin, tai miksi verrata muiden suoritusta omaansa. Jokaisella pitäisi olla tarpeeksi työtä ihan oman elämänsä kanssa.

Ensimmäisten viikkojen aikana olenkin opetellut ulos omista ehdottomuuksistani. Lenkille kannattaa lähteä, vaikka jalka ei kestäisi juoksemista tai aikaa olisikin vain se vajaa puoli tuntia. Salille kannattaa lähteä sunnuntainakin, vaikka viikon muut treenit ovat jääneet välistä. Ylipäätään vellominen siinä, mitä oli eilen tai mikä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan on jotakuinkin turhaa. Aina on uusia mahdollisuuksia ja uusia päiviä. Eikä sekään ole kiellettyä, että unelmat ja tavoitteet muuttuvat.

Mutta mitä neljässä viikossa sitten konkreettisesti on tapahtunut?

Sain itselleni ohjelmasta kivan uuden kolmijakoisen salitreenin (liikuntaohjelmia on valmennuksessa erilaisia, ja niistä jokainen voi valita itselleen mieluisen sen mukaan, miten itseään haluaa haastaa. Valmennus kuitenkin perustuu siihen, että siinä kannustetaan ylipäätään liikkumaan, oli se sitten ihan vähän tai pikkuisen enemmän), ja tein päätöksen, että salilla käydään vain ne kolme kertaa viikossa. Vähemmän on sallittu, enemmän nyt kohdallani kielletty. Tässä uusi linjaus omaan ehdottomuuteeni. Jos haluan treenata enemmän, opettelen kokeilemaan uusia ja erilaisia liikuntamuotoja.

Kartoitin ruokavalioni sudenkuopat ja opettelin varaamaan itselleni helppoja lounastarpeita, jotta söisin säännöllisemmin pitkin päivää. Olen lisännyt ruokavaliooni rasvoja ja herkutellut raakasuklaalla. Vähentänyt viljojen käyttöä, mutta muistanut nauttia jokaisesta suupalasta – niistäkin, jotka eivät välttämättä niinkään edistä juuri sitä fyysistä terveyttäni.

Olen asettanut itselleni selkeitä tavoitteita, ja opetellut katsomaan asioita suuremmassa mittakaavassa ja pidemmällä tähtäimellä. Opetellut pois ”sitten kun” -ajattelusta ja opettanut itseäni sen sijaan nauttimaan itse matkasta.

Perheemme ajankäyttö on joutunut suurempaan syyniin, ja jokaisen hyvinvointi laitettu ”turhan” ajankäytön edelle. Läsnäoloa, parempaa suunnittelua ja ennakointia. Vapaita minuutteja ei synny, ne täytyy järjestää. Minuuteista kasvaa vartteja, varteista puolituntisia ja niistä sitten jossain kohtaa tunteja.

Opetellut miettimään mitä minä haluan ja näkemään, mitä olen valmis sen eteen tekemään.

Viimeisen viikon aikana olen opetellut myös kaatumaan. Tai oikeastaan nousemaan ylös ja jatkamaan matkaani. Elämä päättyy vain kerran, kaikki pienemmät törmäykset ovat ainoastaan takapakkeja ja hidasteita.

Parasta on kuitenkin se, että hahmotin ihan kunnolla, mikä se muutoksentarpeen hahmoton klöntti oikeasti onkaan ja sain itseni etsimään työkaluja asioiden muuttamiseen.

Tähän mennessä olenkin savutuksiini hyvin tyytyväinen ja nyt odotan innolla, mitä kaikkea neljä kokonaista kuukautta saakaan aikaan!

unelma itsesta 2

Mutta hei, olettekos kokeilleet lehtikaalisipsejä? Meillä on pakastin pullollaan lehtikaalia ja sitä yritetään tietenkin tunkea vähän joka ruokalajiin, mutta sipsin muodossa tämäkin muuttuu todella jaloksi naposteltavaksi.

Lehtikaalisipsit:

Jos käytät tuoretta lehtikaalia, huuhtele lehdet ja poista lehdistä puiseva varsiosa (meillä tämä on tehty jo syksyllä pakastusvaiheessa). Lehdet saa samalla revittyä pienemmäksi ”sipsin kokoisiksi”.
Levittele lehtikaalit pellille leivinpaperille ja pirskota niiden päälle öljyä. Voit sekoitella hiukan, jotta öljy leviää tasaisesti. (Sipsit onnistuvat kyllä ilman öljyäkin, mutta tämä on makuasia, ja öljy saa suolan tarraamaan sipsin pintaan.) Ripottele pinnalle suolaa. Meillä on käytetty erilaisia Nicolas Vahen maustettuja suoloja, mutta tavallinenkin käy oikein hyvin.
Paahda sipsejä 150-asteisen uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Varo kuitenkin polttamasta niitä. Voit käännellä sipsejä lastan avulla paistamisen aikana, mutta pieni määrää paahtuu ilman kääntelyäkin tasaisesti.
Rouskis, ja ovat muuten hyviä!

Huisia sunnuntai-iltaa! ♡