Mistä lähdettiin ja mihin on tultu – blogikuvien kehitys 2009-2018

21.2.2018

Keskiviikkoa!
Niin, ja tervetuloa arkistojen kätköihin! Nykyisin ihan uudetkin blogit ovat täynnä ammattimaisen tasoisia valokuvia. Itse aloitin kuitenkin ihan sieltä pohjalta, aikana, jolloin blogit olivat vasta tuulahdus jostakin tulevasta. Vuosien varrella olen sisäistänyt viisauden ”vain tekemällä oppii”, ja tunnen myös ylpeyttä jokaisesta kompuroivasta askeleestani oppimisen tiellä. Tämä vanhojen postausten penkominen on kyllä ollut ihan melkoinen homma, ja kun viikonlopun aikana kasasin kuvia kaikilta yhdeksältä blogivuodeltani, kävin läpi montakin tunteiden vuoristorataa, sillä jokaisen kuvan ja jokaisen vuoden takana on toki myös eletty elämä ja muistot. Tämä nostalgiamatka on tehty kaupallisessa yhteistyössä Olympus:n kanssa, ja postauksen lopusta löydät tietoa OM-D vaihtokampanjasta, jossa saat vähintään 150e arvoisen hyvityksen vaihtamalla minkä tahansa vanhan kamerasi OM-D E-M10 Mark III R KIT – järjestelmäkameraan. Mutta mennään nyt ensin aikamatkalle blogin historiaan!

Vuonna 2009
syntyi Uusi Kuu -blogi. Tai ei, se syntyi jo 2008, mutta sitten en päässyt eteenpäin, kun en osannut viedä kamerasta kuvia koneelle, saati lisätä niitä bloggeriin (olenhan kotoisin lankapuhelinten ja kirjoituskoneiden aikakaudelta). Nyt kun katselen vuoden 2009 kuvia, totean, että ehkä ihan hyvä! :D Kuten näette, kuvan tehtävä on pelkästään tiedottaa. Riittää, että siitä hyvällä mielikuvituksella erottaa asian, jonka olen halunnut kuvaani ikuistaa. Voi luoja, olen sanaton! Olin kuitenkin näiden kuvien kohdalla tilanteessa, jossa ymmärsin kuvata ilman pokkarin suoraa salamaa. Harmi vain, ettei tuon aikaiset kamerat oikein olleet tarkoitettuja siihen. Oikeastaan kuvaa oli mahdoton saada sisätiloissa pysymään vakaana pelkällä käsivaralla – oli kesä tai talvi.

Nämä vanhat postaukset olen joskus siirtänyt luonnoksiin, sillä niiden teksti on melko henkilökohtaista. Menikin aikaa, että onnistuin löytämään ne bloggerista, ja silti monen postauksen kuvien kohdalla oli vain iso huutomerkki, eli kuvat on mystisesti kadonneet. Sinänsä harmi, onhan näillä ainakin tunnearvoa! Ja ei, en häpeä laisinkaan näyttää näitä kuvia teille! Kuten elämässä yleensäkin, kuvaamisessa ja bloggaamisessakin oppii virheistään. No regrets, just lessons learned!
Vuonna 2009 kamerana toimi muutama vuosi sitten ylioppilaslahjaksi saamani digipokkari.

2010
Havaitsen selkeää yritystä! Hankin järjestelmäkameran ja aloitin heti kuvaamisen manuaalitoiminnoilla, siitäkin huolimatta, että en ehkä ihan ymmärtänyt niiden säätöä. Mutta se on kai juurikin sitä yritystä! Ja myöhemmin olen ollut ihan tyytyväinen, että opettelin asian vaikeamman kautta, sillä myöhemmin tuosta on ihan varmasti ollut hyötyä. Mutta vaikeudet jatkuivat ihan perus kohdistamisen kanssa, ja kuvat ovat taas vähän sinne päin. Tärähtäneitä ja epätarkkoja. Kuvankäsittelyssä pääsin vaiheeseen, jossa osasin tehdä tosi kivoja (tai sitten ei…) reunakehyksiä kuviini. Nämäkin otan kuitenkin oppirahana. Ihan varmasti tuo kuvilla leikkiminen ainakin opetti minua tietokoneen käytössä. :D Ja hei, postaus kerran pari viikossa hoitovapaalla ollessa. Aikaa leikkimiseen oli!  2010 hankin myös ensimmäisen kamerajalustani, mikä lopulta helpotti myös kuvaamista.

2011
Kunnon harppaus niin sommittelun, kuin itse kuvauksenkin saralla. Näissä alkaa jo hahmottua jollakin tapaa valokuvaus, ja muistan, että tämä vuosi oli se, jolloin tein monta oivallusta kameran säätöjen kanssa. Nuo ”asukuvat” ovat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että kohdistamisen kanssa oli edelleen suuria ongelmia. :D Vuonna 2011 postauksia alkoi kuitenkin syntyä enemmän, mikä tietenkin tarkoittaa myös sitä, että kameraa tuli pideltyä enemmän. Kuvankäsittelyssä taisin päästä vaiheeseen, jossa osasin säätää valotusta ja kontrastia, ja jos oikein muistan, siirryin RAW-kuviin.

Vuoden 2012
alussa ryhdyin nostamaan palkkaa bloggaamisesta. Samalla edessä oli vuosi, jonka aikana blogin kohtalo oli jatkuvasti vaakalaudalla. Myimme kotimme, ja kuukauden verran jouduimme odottelemaan vuokra-asunnon vapautumista mummulamajoituksessa. Suurin osa omaisuudesta meni varastosäilytykseen ja kadotin bloggaajan identiteettini, sillä kuten tiedätte, blogini ydin on koti. Se kuitenkin alkoi elpymään taas vuoden lopulla, kun pääsimme muuttamaan tänne nykyiseen kotiimme. Väliaikaisasuminen ja lattiasta kattoon auki revitty talo, eivät välttämättä tarjonneet sitä parasta mahdollista arjen kauneutta, ja jouduin todella käyttämään mielikuvitustani. Jotta sain blogiin sisältöä, ryhdyin ottamaan enemmän asukuvia ja niitä tulikin vuonna 2012 erityisen paljon. Kohdistuksenkin kanssa aloin päästä silloin tällöin maaliin saakka. Luonnollisesti toinen syy lukuisiin asukuviin oli kasvava vauvamasu, jota tietenkin oli ihan ilokin ikuistaa. Jos vuosi olikin bloggaamisen kannalta haastavaa lukuisine muuttoineen, opetti se kuitenkin taas kuvaamisesta paljon uutta. Kuviin alkoi ilmestyä myös hassuja kellertäviä filttereitä. :D

2013
Vaikka postauksen ideana oli kai enemmänkin kirjoittaa omasta kehityksestä valokuvaajana, en voi olla menemättä sinne kuvien taakse. Kuten nuo aikaisemmatkin vuodet ovat osoittaneet, blogikuviin vaikuttaa paljon elämäntilanne. Vaikka kyseessä ei ole perhealbumi, heijastetaan blogiin silti sitä jotakin osaa omasta elämästä ja omasta itsestä. On eri asia kuvata puhtaasti jotakin tuotetta tai asiaa kuin keksiä sitä kuvattavaa omasta elämästä. Jokainen mieliala ja jokainen tunne vaikuttaa siihen, mitä kameraan lopulta päätyy, vaikka se ei itse kuvasta muille välittyisikään. Sinänsä hassua, että jos taiteilijat usein haluavat saada tunteensa esiin kuvien kautta, bloggaaja joutuu välillä tekemään päinvastoin. Oma henkilökohtainen elämä kun kuitenkin on jollakin tapaa pyhä asia.
Tämä kyseinen vuosi oli meillä vauvavuosi. Kotona yritettiin pärjätä remontin kanssa. Välillä käveltiin pelkillä puruilla, ja välillä ei jaksettu tehdä mitään koko remontin eteen. Tavarat olivat hukassa, ja suurin osa edelleen siellä varastosäilytyksessä. Vihasin meidän keittiötä. Halusin kuvata ja tehdä blogia, sillä löysin kuitenkin jo nurkkia, joiden ulkonäkö kelpasi blogikuviin. Tämä vuosi oli kunnianhimon vuosi, ja hormonit antoivat energiaa jaksamiseen. Siirryin blogini kanssa Indiedaysille, mikä tietenkin potki myös kuvien suhteen eteenpäin. Näin jälkikäteen katsottuna tämä oli se vuosi, jolloin tein ehkä suurimman harppauksen kuvieni suhteen. Jos nyt en ihan loistavia kuvia ottanut silloinkaan, niin ainakin keksin pääni sisällä sen, millaisia kuvia aikanaan tahdon ottaa. Muistan oikein hyvin, miten kuvaamisesta tuli jonkin sortin henkireikä, ja vaikka jälkikäteen mietin, että tehoni oli aika hurjaa (kun elettiin kuitenkin sitä vauvavuotta) blogi ja kuvaaminen kantoivat eteenpäin. Löysin sen ajatuksen, joka minulla oli ollut jo silloin vuonna 2008. Halusin löytää ja ikuistaa jokaisesta päivästä jotakin hyvää ja kaunista. Loppuvuodesta blogini oli ehdolla Gloria Blog Awards kilpailussa. Kategoria oli ”kaunein tyyliblogi”, ja tämä oli iso juttu, sillä ehdokasvalinnat olivat ammattilaisten tekemiä.

2014
Näiden kaikkien blogivuosien läpikäynti oli todellakin melkoista tunteiden vuoristorataa, mutta ehdottomasti kovin kolahdus oli vuoden 2014 kuvat. Kun näitä kuvia keräilin sunnuntaina, päädyin lopulta itkemään ja homma piti hetkeksi lopettaa. Jos nimittäin vielä vuosi sitten olin täynnä energiaa, kesän 2014 aikana paloin totaalisesti loppuun. Teille kirjoitin olleeni flunssassa, vaikka todellisuudessa makasin pari päivää sängyssä jaksamatta tehdä yhtään mitään. Niin, että vaikka sainkin kasaan joukon ”ihan kivoja kuvia”, edustaa osa niistä minulle edelleen tyhjyyttä. Tämä oli vuosi jonka aikana olin todella lähellä lopettaa bloggaamisen, sillä jatkuva remontti, pienet lapset ja äärirajoilla urheileminen olivat ajaneet minut totaalisesti loppuun. ”Normaalista” työstä olisin ollut varmasti pitkään sairaslomalla, mutta kiitos puolisoni, käänsimme tämänkin tappion voitoksi. Oli aikoja, jolloin en yksinkertaisesti jaksanut tarttua kameraan, mutta mieheni osti kukkia ja laittioi minut leipomaan. Keksi kaikkea mahdollista kuvattavaa ja niin hassua kuin se olikin, minä kuvasin pahan oloni pois. Aluksi mekaanisesti kauniita asioita tallentaen, ja sitten pikku hiljaa aloinkin nähdä ja kokea taas kaiken vahvemmin. Jos mieleni joskus kääntyykin synkkyyteen, on mieheni edelleen patistamassa minua ottamaan ”jotain kivoja kuvia”. Eikä turhaan, mielestäni jokaiselle synkässä elämäntilanteessa olevalle pitäisi antaa kamera käteen!
Keittiöremontin valmistuminen vuoden lopussa oli iso harppaus asumisoloissamme ja rakkauteni uuteen keittiöön näkyy yhä edelleen kuvissani. Joidenkin mielestä jopa liikaakin, mutta minkäs teet! Vuonna 2014 sain myös ensimmäisen Olympus OM-D -kamerani, mikä sekin osaltaan toi uutta intoa valokuvaamiseen.

2015
Kuvaamisen suhteen tipahdettiin takaisin sinne itsensä etsimiseen. En tiedä, onko nämä kuvat sen pehmeämpiä ja armollisempia teille, kuin nuo edellisetkään, mutta minulle itselleni ne ovat osoitus jostakin uuden etsimisestä. Kuvaajana en varmaankaan kehittynyt vuonna 2015 mitenkään, mutta toivon, että ihmisenä senkin edestä. Ryhdyin myös pitämään ihan tietoisesti vähän enemmän vapaapäiviä bloggaamisesta ja haistelin rauhassa, onko tämä sitä, mitä tahdon jatkossa tehdä. Edelleen tykkäsin utuisista kuvista, mutta koska en juurikaan osannut käsitellä kuviani, paloivat ne edelleen valkoisesta pahasti puhki. Toisaalta aloin myös pikkuhiljaa opetella tummemman kuvan ottamista.

2016
Koin suurta turhautumista kuvaamisen suhteen. Tuntui, että junnaan paikallani, enkä osannut tehdä asialle mitään. Kuvaamisesta tuli yksitoikkoista puurtamista, enkä kuitenkaan jaksanut tarttua mihinkään uuteen. Sinänsä harmi, koska itseni tuntien kaipaan elämääni haasteita, ja juuri tässä kohtaa olisi pitänyt ottaa itseään niskasta kiinni ja opetella uusia temppuja. Haastaa itseään! Olin kuitenkin niin vahvasti mukavuusalueellani, että en osannut liikkua siitä enää ulos. Lopulta haalin elämääni valtavasti kaikkea muuta ja ryhdyin sosiaalisesti erittäin aktiiviseksi. Kenties sitä kautta lopulta pääsin myös kuvaamisessa eteenpäin. Mutta kuten ihan jokainen muukin vaihe ja vuosi, myös tällä ajanjaksolla oli varmasti jokin tarkoitus. Uskon, että se mitä olemme ja teemme nyt, on seurausta kaikelle sille, minkä läpi olemme kulkeneet. Ja koska viihdyn nykytilanteessa, en jaksa oikein jumittua tämän taantuman suremiseen. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

2017
Eikö olekin hurjaa, millä vauhdilla vuodet vierivät!?! Valitsin tähän sellaisa kuvia viime vuodelta, jotka osoittavat, että halusin taantumani jälkeen tehdä jotakin uutta. Astuin nykyaikaan ja opettelin käsittelemään blogikuvani Lightroomin avulla. Tiedän, että on ihmisiä, jotka pitävät kuvan ja kuvan käsittelyn erillään, mutta itse uskon vahvasti siihen, että kuvan muokkaus myös opettaa paljon kuvaamisesta. Kun alkaa hahmottamaan paremmin valon ja varjon suhteen, niitä oppii näkemään jo kuvaustilanteessa. Rakensin itselleni oman pikku studion ja haastoin itseäni uusilla leikeillä. Miltä näyttää tumma kuva, jossa esimerkiksi ei kuitenkaan ole yhtään mustaa? Kuvaaminen pienellä kohdevalolla, ja toisaalta tunnelmallinen kuvaaminen ulkona puutarhassa olivat vuoden uusia kuvasaavutuksia. Kaiken valkoisen sijaan halusin opetella uutta, ja milläs muulla sitä oppii kuin kuvaamalla ja kokeilemalla. Syksyllä aloitin valokuvausopinnot, mutta toisin kuin luulin, se ei nostanut kuvieni laatua, vaan päinvastoin jouduin aikapulan vuoksi tilanteeseen, jossa kuvaamisesta tuli suoranaista tuskaa. Jälleen kerran vahvistui kuitenkin se ajatus, että olen ihminen, joka tarvitsee haasteita. Minulle ei sovi paikallaan junnaaminen! :)

2018
Voi jumpe! Olen ajanut itseni jälleen taantumaan. Nyt on syytä tehdä jotakin! Myönnän, suurin osa kuvistani saa copy paste käsittelyn Lightroomissa. Olen tehnyt valmiin muokkauksen, jonka liitän uusiin kuviin nopeasti. Vähän valoa sinne tänne, ja sävyjen kanssa säätöä, mutta muuten mennään miltei liukuhihnalla. Aukko on pienentynyt hurjasti, vaikka läpiteräviä kuvia en edelleenkään ota. Koulun vuoksi myös ISO huitelee siellä jossain 3000 yläpuolella, koska valoisaa aikaa on niukasti. Helmikuu toi onneksi helpotusta tähän. Vaikka kuvankäsittely onkin tullut tutuksi, en edelleenkään näe kauheasti järkeä yhden kuvan viilaamiseen. Ja tähän päivään menessä blogiini on päätynyt tasan yksi ottamani kuva, joka on käytetty Photarin kautta. Se on tuo viime sunnuntaina julkaistu makuuhuonekuva (alla olevassa kollaasissa keskimmäinen kuva), josta poistin makuuhuoneen jalkalampun pääni takaa. Valaisimen kuvusta näkyi nimittäin pieni suiru, joka näytti lähinnä seipäältä, joka oli lävistänyt pääni. Totaalinen tunnelman tappaja. :D Yleensä yritän välttää nämä pahimmat erheet jo kuvatessa, mutta joskus ei vain huomaa, ja kun tilanne on ohi, jälkikäsittely on ainoa ratkaisu.

Edelleen otan ihan kauheita kuvia, joskin mukaan mahtuu onnistuneitakin otoksia. Mutta uuden oppiminen vaatii jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyiseen ja tarvetta parantamiseen. Ne suvantovaiheet kuuluvat kaikkeen kehittymiseen, mutta itseään pitää myös vähän tuuppia tekemään asiat toisin. Eikä tarkoitus ole missään nimessä olla epäonnistumatta! Päinvastoin, myös kuvaamisessa oppii ihan varmasti parhaiten siitä epäonnistuneesta otoksesta, jossa näkee parantamisen varaa! :)

Toivottavasti jaksoit kahlata postauksen loppuun asti! :D Nyt nimittäin se vaihtodiili, jota postauksen alussa lupailin:
Mikäli myös sinä olet kiinnostunut kehittymään kuvaajana ja halukas päivittämään vanhan kamerasi OM-D E-M10 Mark III R KIT -järjestelmäkameraan, saat nyt vanhasta kamerastasi vaihtohyvityksen Olympus Shopista 15.3.2018 saakka. Mikäli päivität vanhan Olympus PEN -kameran, saat 300€ hyvityksen – ja mikäli vaihdat minkä muun tahansa kameran (kameran merkillä ei ole väliä), saat 150€ vaihtohyvityksen. Kampanjan lisätiedot ja toimintaohjeet täällä.
 
Ja vielä loppuun iso kiitos teille, kun jaksatte olla mukana ja seurata blogiani siitäkin huolimatta, että kuvat ei aina ole ihan priimaa. Ja erityiskiitos kaikille teille, jotka olette kulkeneet mukana ihan sieltä alusta alkaen. Teitä ei ole montaa, mutta hatunnosto sitkeydestänne!
Halauksia! ♡

TallennaTallenna


Kameran kanssa kanalassa

17.2.2018

Lauantaita muruset!

Kuten ehkä olette huomanneet, nautin suuresti siitä, että saan välillä blogin kuvien kautta kerrottua teille sellaista maaseudun ilosanomaa; puna-apilaa kasvavia tienpientareita, keltaisena loistavia rypsipeltoja, kypsää viljaa, lehmät ja lampaat laitumillaan, sekä niin monet muutkin kliseet ovat näkyneet blogini kuvissa vuosien varrella. Mutta tiedättekö, on täällä ”meillä päin” myös paljon sellaista, josta en oikeastaan tiedä paljoakaan – saati yhtään mitään! Siitäkin huolimatta, että olen asunut kohta viisi ja puoli vuotta kalkkunakasvattamon naapurissa, en ole koskaan käynyt kanalassa. Tai en ollut koskaan käynyt kanalassa. Nyt on nimittäin sekin asia korjattu!

Kanalat ja sikalat ovat paikkoja, joihin ei voi noin vain saapastella sisään, vaikka sattuisi olemaan kuinka uteliasta sorttia, mutta kun minä ja kamerani saimme kutsun paikalliseen broilerkanalaan, tartuin tarjoukseen oitis. Varsinkin kun kuvauksen kohteena oli vasta kuoriutuvat untuvikot.

Jos nuo kuoriutuvat untuvikot olivat uutta minullekin, melko uusi asia tämä on myös broilertilallisille. Yleinen tapa kun on, että untuvikot kuljetetaan tilalle, ja kasvattaja näkee vasta pörheän keltaiset kananpojat. Minä itse tosin vielä paikalle mennessänikin kuvittelin näkeväni jotakin tipuemojin kaltaista (tiedättehän sen keltaisen tipun, joka kurkkaa munankuoresta?), mutta usean tunnin kuoritumisen jälkeen ulos ponnistaakin jotakin ihan odottamatonta. Tosin aika nopeasti untuvikot saavat pöyhkeän muotonsa kuivan turpeen päällä, ja kanalan +35°C auttaa myös osaltaan asiassa.

Edelleen suurin osa Suomen broilertilojen kananpojista tulee hautomoilta kasvattamoon. Tämän uuden tavan tarkoitus on vähentää eläimelle kuljetuksesta ja muutosta aiheutuvaa stressiä, sekä lisätä siten untuvikkojen hyvinvointia, kuten myöskin terveyttä. Useamman käsittelyn sijaan kasvattamossa kuoriutuneet kananpojat pääsevät suoraan kanalaansa ja voivat tepsutella heti myös syömään ja juomaan. Kieltämättä keksintö kuulostaa hienolta, ja näin täysin untuvikkona aiheessa, pidän sitä myös askeleena eettisempään suuntaan.

Käydessäni suurin osa munista oli yhä ehjiä, vaikkakin tarkemmin katsottuna useammassa näkyi jonkinlainen särö. Minulle kerrottiin, että noin neljän tunnin kuluttua ensimmäisestä säröstä, munasta kuoriutuu uusi kananpoika. Kanalan piipitys oli sekin asia, joka käänsi kyselyvaihteeni päälle ja selvitin, että piipitystä kuuluu tosiaankin jo munien sisältä, ei vain jo kuoriutuneista poikasista.

Jälleen kerran valtavan hieno ja opettavainen kokemus. Ajoi jopa perunajauhotehdasvierailun edelle. :)