Eilen oli hiiripäivä. Nostin aamulla pojan repun kylmästä huoneesta (tulevasta työhuoneesta, joka on ollut kylmillään ja muuttunut varastoksi), jossa se oli ollut viime viikon lopulta asti. Kassi keittiön pöydälle, ja mikäs se sieltä hyppäsi vatsalleni, ja siitä reittäni pitkin kiiruhti lattialle?! No hiiri! Hyi…
Keittiön sohvan alle se luikahti, ja löysi itselleen hyvän piilon, jossa sananmukaisesti lymyili hiiren hiljaa koko päivän. Vaan kas, kun illalla hiljennyin sokeriaskartelujeni pariin keittiön pöydän viereen, alkoi rapina, ja kohta näinkin jo sohvanpäälisen liikkuvan. Hyi jälleen!
Hädässäni yritin tavoittaa miestä, joka kuitenkin istui kokouksessa kännykkä äänettömällä. Apuun riensi Koon kummisetä, pelasti hätää kärsivän naisen ja kantoi työvoitoksi päätyneen hiirulaisen ulos. Johan oli päivä!
Pieni hiiri sai kuitenkin aikaan suuria ajatuksia; Laittoi miettimään elämänmenoa, remontin etenemättömyyttä ja montaa muuta juttua. Tänään on heiluteltu maalitelaa, kylmä huone on muuttumassa työhuoneeksi kuten sen olisi pitänyt muuttua jo aikoja sitten. Mieheni sanoja lainaten: “Eihän me ostettu isoa taloa vain voidaksemme antaa hiirille oma huone!”
Johtuen hiiren aikaansaamasta herätyksestä (tai mistä sitten tulikin) havahduin itsekin miettimään kuluneita kuukausia. Tämä syksy on ollut monella tapaa todella erikoinen. On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnemyllerrystä, jonka läpi eilen kuljin. Olen esimerkiksi treenannut koko syksyn todella ahkerasti. Viimeiset yhdeksän viikkoa kuudesti viikossa. Mennyt tukka putkella, sovittanut harrastukseni pääsääntöisesti lasten nukkumisaikaan, priorisoinut ja venynyt. Eilen ensimmäistä kertaa kuukausiin pysähdyin miettimään miksi. Kyseenalaistin elämääni, ja tajusin monen asian muuttuneen. Lopulta tajusin, että asioita enemmän muuttunut olen minä itse. Kyse ei ole pelkästään treenaamisesta, vaan monista muista asioista, joiden kanssa olen joutunut viimeisten kuukausien aikana kamppailemaan. Asioista, jotka olen joutunut opettelemaan tässä samanaikaisesti. Jossain määrin olen käynyt sotaa itseni kanssa, taistellut vanhoja pirujani vastaan. Mutta tiedättekö mitä?! Tajusin voittaneeni. En koko sotaa, mutta yhden suuren erän kuitenkin. Minä ja ruoka, taistelumme jatkuu hamaan loppuun asti. Olen kuitenkin iloinen, että voin oppia uusia taitoja, vahvistaa itseäni ja löytää luonteestani voimaa, jonka avulla kulkea eteenpäin.
On muutoksessa kyse sitten syömisestä, ajankäytöstä tai puhtaasta itsekyydestä, tämä uusi Emilia on kuulemma myös parempi kumppani. Kiva niin, sillä pidän siitä itsekin enemmän! Oikea asenne, siitähän elämässä loppujen lopuksi on kyse!
Hiiriä, ihmisiä, ajatuksia ja tunteita. Niitä on mahtunut tähän viikkoon. Muutama otos instagramin puolelta. Toivottavasti pääsen pian esittelemään teille myös entisen kylmä/hiirihuoneen ja tulevan työhuoneemme. Sormet syhyävät sisustamaan jo!
Huomenna jouluostoksille. Tiedän, ei pitäisi ostaa mitään. Siis huomenna. Koitan kuitenkin ajatella, että tuonkin teemapäivän perimmäinen tarkoitus on jossain ihan muussa, kuin vain olla yhtenä päivänä vuodessa ostamatta mitään. Meillä tämä on niitä ainoita mahdollisuuksia tehdä miehen kanssa ostokset yhteistuumin, joten käytämme sen hyväksemme.
Leppoisaa iltaa teille. Ja mulle.
Hui hiivatti, hiiri! Mutta, “sinä ja ruoka”, mikäs taistelu se on? Multa ainakin on mennyt ohi…eihän meidän lukijoiden kaikkea tarvikaan tietää, mutta kun nyt noin kirjoitit.
Pidempään blogiani lukeneet ovat voineet taisteluistani aika ajoin jotakin lukea. Valitettavasti syömishäiriö on asia, jonka kanssa pitää elää loppu elämänsä ja koittaa vain olla se hallitsevampi osapuoli 🙂
Eh, mulla on sellainen pitkähäntäisten kammo, että olisin varmaan sinuna pakannut lapset autoon ja jättänyt talon hiirille!:D Haaveilen (vähän) vanhasta talosta, mutta ihan joka kerta ajattelen, että niissä on varmasti hiiriä. No, onhan noita hiiriä meidänkin ullakolla talvisin, pitävät öisin välillä sellaista polkkaa. Tylysti mieheni on saanut laittaa hiiribaarit ja sillä vaivasta on päästä..ainakin seuraavaan talveen saakka. Sä sovellut selvästi mua paremmin asumaan vanhaan taloon!:)
Mä kans mietin sitä, että etelässä mulla menee yleensä koko loma pilalle, kun näen tokana päivänä torakan. Sit pelkään niitä lopun kaksi viikkoa. Mietin eilen, et pitääkö mun nyt pelätä loppu elämäni niitä hiiriä. Hyi!!!!!
Mut ei voi ajatella niin. Tosin toista kertaa ei kyllä mun päälle hyppää. Se on varma! 😀
Näin ulkopuolisena kun on katsonu sun elämää, niin täytyy sanoa, että oon joskus miettinykin, että kuin ihmeessä sä saat kaikki langat pysymään käsissä… Remonttia, arkea lasten kanssa, blogia ja siihen liittyviä juttuja, kovaa treenaamista yhdistettynä omiin odotuksiin ja paineisiin tiettyjen asioiden suhteen… Huih. Mä oisin jo ihan piipussa. En edes yritä lausua mitään hienoja neuvoja, koska yksin sä tiedät mikä on sulle parasta. Ja sitä paitsi kuulostaa siltä, että suunta on eteenpäin ja ylöspäin. Tsemppiä ja halauksia ja ihanaa joulun odotusta Emilia! 🙂
Mutta ulkopuoleltahan se näyttääkin aina niin kovin helpolta! 🙂
Ihmisiä tässä vaan ollaan, ja aikamoista opintomatkaahan tämä koko elämä tuntuu olevan!
Halauksia Sari! Oot ihana!
Hienoa, hyvä sinä! Itsestä jotain oppiminen ja omista tavoista oivaltaminen on parasta! Askel silloin, toinen tällöin ja välillä taas pieni tarkastelupaussi. Katselu taakse. Meneekö elämä siihen suuntaan kuin haluaisi? vai onko sen suunta tässä tohinassa unohtunut?
Sitä itsestä (ja tietty toisista) oppimista tää elämä kaiketi aina tulee olemaan..vaikka sitä joskus luuli että aikuisena sitä on sitten ymmärtänyt kaiken ja osaa toimia oikein. Rinta rottingilla kohti seuraavaa taisteluvoittoa! Hyvä sinä <3
Välillä sitä mennään ja muututaan niin kovalla vauhdilla, että pää ei tahdo pysyä perässä. Joskus on hyvä katsoa ja pysähtyä, olla ihan rehellinen itselleenkin!
Kiitos tsempistä! ❤
Hiiret on niiiiiiin inhottavia, kun niitä on kotona. Luonnossa kivoja, kotona ei! Ja se vielä juoksi sua pitkin, mä olisin kuollu!! 🙂 Halusin oikeestaan vaan kirjottaa ja yrittää lähettää tukea taisteluihin. Ole itselles armollinen ja muista nauttia elämästä. Sulla on niin paljon mistä olla onnellinen ja tärkeintä kai äitinä on yrittää antaa lapsille hyvä esimerkki, niin ruoan kuin syömisenkin suhteen. Tsemppiä ja ihanaa joulun odotusta!!
Tunsin koko päivän ne pienet kynnet vatsallani… Yhyy, kamalaa!!!!
Kiitos, Elisa! ❤
Ihan totta, lasten vuoksi on ollut pakko löytää jonkinlainen tasapaino. Parasta on kuitenkin jos se tulee luonnostaan, eikä yrittämällä. Nyt suunta tuntuu olevan oikea!
Ihan saman tekstin voisin kirjoittaa kun ap. Jäin myös miettimään “minä ja ruoka” taistelua. Hiiriä en halua miettiä yhtään, hhyyi! (:
Kuten tuolla kirjoittelinkin, näitä asioita on vuosien varrella tullut blogiin tiputellen, ja teksti ei ehkä siinä mielessä aukea ihan kaikille. Pahoittelen! 🙂
Mutta joo, hiiriä en haluis kyllä minäkään nyt miettiä! 🙂
Sinä ihanuus…muista olla kiltti itsellesi <3
Kiitos, Leena!!! ❤❤❤
Jaiks! Mä näin möksällä tuossa syksyllä ekan hiiren (siis ei ollut edes sisällä vaan kesähuoneessa) ja olin miltei valmis laittaan mökin myyntiin saman tien 😀 Ne on kammottavia, mutta eihän ne mitään tee (toivottavasti). Meillä kotona rapisi välikatolla aina talvisin ja ostettiin olkkariin sellainen sähköpistokkeeseen laitettava kapistus, joka lähettelee jotain hiirien korviin kipeästi käyviä ääniä. Enää ei ole rapissut. Joten suosittelen tuollaista. Mökillekin meinaan niitä roudata jokaiseen sähköpistokkeeseen!
I feel you – liikunta, ruoka, minä. Välillä on vaikea sovittaa yhteen, mutta kun sen balanssin löytää niin elämä aukeaa. Ei saa olla liian ankara itselleen <3
Kivaa viikonloppua ja tsemppiä remppaan sun muihin! 🙂
PS. oli kiva treffata livenä Inspiration päivänä 🙂
Mulla on musofolobia, jonka kanssa olen yrittänyt tulla toimeen, meilläkin kun on se vanha talo kesäkotina. Syksyt ovat kyllä aina melkoista sätkimistä, kun pelkään joka rapinaa. Mutta täytyy sanoa, että olen kehittynyt. (Mutta mä olisin saanut sydärin, jos hiiri olisi hypännyt mun syliin ja kipitellyt pitkin mua.)
Tsemppiä tasapainon löytämiseen. Mä olen luonut itselleni päässä säännön, että liikuntaa joka toinen päivä ja koen olevani hyvässä kunnossa.
Mukavaa joulun odotusta!
http://aamuomenatarhassa.blogspot.fi/2013/01/yllatys.html?m=1 Täältä voit käydä lukemassa meidän hiiriyllätyksestä 😀 Silloin ei kyllä naurattanut yhtään eikä oikeastaan ihan hirveästi vieläkään 🙂 Vanhat talot ja hiiret kai kulkevat yhteistä matkaa. Kissakin sopisi kuvioihin, jos ei oltaisi niin allergisia! Suosittelen myös sellaista pistorasiaan laitettavaa karkotinta, toimii ainakin meillä.
Myllerryksestä ja muuttumisesta voin hyvin samaistua tuntemuksiisi, vaikka kaikilla tietysti omat juttunsa onkin. Samankaltaisia muutoksia nimittäin menossa tälläkin suunnalla ja ihan hyvään suuntaan 🙂 Voi olla että ikä ja elämäntilanne tekee tehtävänsä <3
Hyvää (ja hiirivapaata) jatkoa muutosten tiellä, minulta sinulle!
Mä luin tätä postausta eilen illalla sängyssä kännykästä kun odottelin miestä hammaspesulta. Arvaa näinkö hiiriunia yöllä! 😀 Me asuttiin mun vanhempien talossa muka (se ei oo ees mikään wanha hiiritalo vaan 70-luvun vähän liiankin tiivis talo) ja yhtäkkiä katsoin miksi naapurin kissa yrittää tulla sisälle ja päästin kissan sisälle niin se hyökkäsi keittiön kaapin päälle ja haki sieltä hiiren tiskipöydälle. 😛 Ja yksi hiiri hyppäsi avonaiseen muropakettiin ja sieltä mun paidalle niin, että sen terävät pikkukynnet tarttui mun villapaitaan. 😀 Aaargh!!
Hiiretöntä viikonloppua teille. Nauttikaahan!!