Heinäkuussa tapahtui jotain. Väsymys hiipi pikkuhiljaa, pyristelin vastaan, enkä halunnut myöntää itselleni, että puolen vuoden päätön kiitäminen, ja ylisuorittaminen, oli tehnyt tehtävänsä. Halusin antaa itsestäni positiivisen kuvan, ja uskottelin joka ilta itselleni, että huomenna kaikki on taas paremmin. Yritin nauttia elämästä, kesästä ja lomasta. Tai muiden lomasta ainakin. Tunsin varmasti olevani uupunut, mutta en halunnut myöntää sitä itselleni, enkä varsinkaan muille.
Vähensin liikuntaa, taisin lopettaa melkein kokonaan heinäkuun loppupuolella treenaamisen ja lenkkeilynkin. Yritin innostua remontista, sisustaa, ja tehdä asioita, jotka yleensä tuovat iloa elämääni, mutta kaikki oli äärettömän raskasta. Kesä-heinäkuun vaihteessa varmistui muutto Indiedaysille, ja vaikka tuleva muutto oli ihana jännä asia, koin ehkä myös jonkinlaista suorituspainetta.
Haikeistakin tunnelmista huolimatta heinäkuusta on jäänyt mieleeni kesän huolettomat päivät, onkiminen, mustikat -ja aika yhdessä perheen kesken. Klaara täytti puoli vuotta, ja kesä antoi vaihtelevia säitään.
Heinäkuun kaikki 23 postausta voit lukea täältä.
Elokuussa edessäni olikin jo seinä. Itkua ja lohdutonta tunnetta taisi mahtua joka päivään. Liikkumiseen ei jäänyt energiaa, olisin halunnut vain maata. Jos olisin voinut, olisin varmasti jäänyt joka päivä vain peiton alle, mutta eihän se ollut mitenkään mahdollista. Ulospäin kaikki taisi tosin näyttää samalta kuin ennenkin, tein kaikkeni, jotta heikkouttani ei olisi huomattu. Virhe, tiedän sen nyt. Jälkiviisauden totean tosin jälleen turhaksi.
Elokuuhun mahtui silti paljon mukaviakin juttuja. Kuvausreissu Helsingissä, ihania yhteistöitä ja kauniita kesäpäiviä. Nautittiin omasta saunasta, suunniteltiin syksyä ja syksyn pukeutumista, herkuteltiin ja vietettiin tuhottomasti aikaa Netflixin seurassa!
Elokuun kaikki 25 postausta voit lukea täältä.
Elämä on vuoristorataa, ja niin siinä vain kävi, että tästäkin suosta noustiin. Pahoittelut ei niin positiivisesta postauksesta, mukavampia muistoja luvassa!
Ihan turhaan pyytelet anteeksi omia tuntemuksiasi ja niiden ääneen pukemista! Jos jotain kiinnostaa elämässä vain auringonpaiste ja siirappi, niin jossain vaiheessa kolahtaa varmaan kovaa tämä tavallinen elämä. Tarkoitan siis blogien lukijoita.:)
Olen varmasti lukenut kaikki kirjoittamasi postaukset viime vuodelta, ja täytyy kyllä sanoa, että ainakaan mun mieleeni ei ole jäänyt negetiivinen mielikuva sun kirjoitteluista. Että ihan hyvin olet tosiaan tainnut pahan olosi peittää blogimaailmassa.
Toivon sulle valoisaa uutta vuotta! Entistä vahvempana ja viisampana kohti kevättä…:)
Kiitos, Taina!
Eihän se ihan kannattavaa ole pahaakaan pantata sisällään, mutta toisaalta koen aika usein velvollisuudekseni jakaa sitä hyvää mieltä, positiivista asennetta ja iloa.
Toisaalta, välillä on hyvä raottaa todellisuuden verhoa, ja kertoa, että ihan tavallinen ihminen täälläkin päässä on, ja elämä on ylä- ja alamäkiä täynnä!
Ihanaa tätä vuotta Mansikkatilalle! ❤
Ihanaa kun uskallat olla rehellinen, se tekee sinusta vain entistäkin kaunniimman!
Voi kiitos, Marjaana! ❤
Tosin tuntuu, että paljastin juuri olleeni aikamoinen huijari! 🙂
Koetetaan pysyä rehellisinä ja jalat maassa. Niin myrskyissä kuin poutapäivissäkin!
Elämä on! Ja sen ymmärtäminen on ajoittain tarpeellista.
Ihana, hyvä ja rehellinen postaus. Onnellista ja huoletonta vuotta Sinulle;)
Kiitos! ❤
Ja sinne myös. Hyvää ja onnellista vuotta, unelmia tavoitteita ja haaveita!
Tässä synnytystä ja uutta baby bluesia (kauhulla) odottaessani tuntuu, että sain tästä postauksesta jotain vertaistukea. Kiitos siitä! Tosin en ollut huomannut vuoden takaisissa postauksissasi mitään väsymyksen merkkejä.. Tällä kertaa tiedän, että se on ohimenevää ja osaan ehkä suhtautua kaikkeen järkevämmin kuin ensimmäisellä kerralla. Hyvää alkanutta vuotta sinulle ja kiitos, että jaksat kuvata ja kirjoitella! 🙂
Itse pelkäsin kauhulla masennusta. Itkin valmiiksi mahdollisuutta, että synnytyksen jälkeinen masennus tulisi taas, ja veisi mukanaan.
Laadittiin toimintasuunnitelmat ja puhuttiin asiasta. Kaiken piti olla kunnossa, mutta ihmisen mieli arvaamaton.
Tällä kertaa tosiaan tieto helpottaa tuskaa. Asian ymmärtää nyt helpommin, eikä ongelma voi paisua niihin mittoihin kuin edellisellä kerralla.
Tsemppiä sinne! Kuten sanoit, ne on ohimeneviä aikoja, luonnollinen osa tätä äitiyttä. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Mutta kaikesta pääsee ylös, elämä voittaa ja jonain päivänä huomaakin kaiken olleen “silloin joskus”. ❤❤❤