{ marras-joulukuu }

06.1.2014

Viimeiset kaksi kuukautta ovat luonnollisesti parhaiten muistissa.
Kuten muihinkin kuukausiin, marraskuuhun mahtui tavallisia päiviä. Mahtui hiiriä ja ihmisiä, juhlaa ja arkea. Aloitettiin rilliralli, otettiin askel kohti joulua, leivottiin pipareita ja ostettiin joululehtiä. Talven tulo oli vielä marraskuussa luonnollisesti odotettavien asioiden listalla. Siis usko talven saapumiseen.
Marraskuussa haettiin apua keinovalosta, ihmeteltiin syksyn leutoa keliä ja ensimmäisiä lumia. Itse koin valaistumisen treenin ja ruokavalion suhteen, ja löysin tasapainon noiden välille kunnollisilla aterioilla. Söin niin että selkään sattui, mutta vihdoin kaikki pakertaminenkin alkoi tuottaa tulosta! Marraskuussa innostuin taas kunnolla Instagramista, ja siitä alkoikin kasvaa jonkinlainen lonkero blogini kylkeen. Arki oli kiireistä, ja pinnaa kiristi välillä niin, että korvissa soi!

Marraskuun kaikki 21 postausta voit lukea täältä.

marraskuu

Joulukuu. Ristiriitaisia tunteita. Lumet sulivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, sää oli leuto, ja talvesta ei ollut tietoakaan – saati valkeasta joulusta.
Joulukuun alussa remppakin eteni taas pikkuisen, eteiset saivat osansa, samoin työhuone alkoi visioitua päässäni. Kuistikin pääsi arvoiseensa asemaan, ja toivotti sekä vieraat, että joulun, tervetulleeksi. Juhlittiin synttäreitä ja loppuvuoden huipentumia, leivottiin niin että jauhopeukalo puutui.

Kamppailin itseni kanssa. Olinko saanut elämäni hallintaan vai en? Näennäisesti ehkä, mutta syksy oli kulunut lähinnä juuri siihen, että kaikki näyttäisi ulospäin olevan kunnossa. Myönsin tappioni; Olin viettänyt viimeiset kuukaudet masentuneena ja väsyneenä. Oli ollut vain niin helppo syyttää kaikkea muuta; Arkea ja ihmisiä lähelläni. Liikaa sitä, liian vähän tätä. Sanoin ongelmani ääneen, pyysin apua ja myönsin inhimillisyyteni. Teimme sopimuksen, että tästä lähtien keskittyisin enemmän totuuteen ja vähemmän näyttelemiseen. Siinä oikeastaan onkin elämänohjeeni tulevalle vuodelle!

joulukuu

Joulukuun kaikki 23 postausta voit lukea täältä.

Vuosi 2013 oli vauvavuosi. Ja, kuten vauvavuodet yleensä, tämäkin oli samaan aikaan sekä rakas, että raskas. Elämästä ja itsestään voi kuitenkin oppia, ja aika aikansa kutakin. Tässä vuosi tiivistettynä kuuten postaukseen. Mutta, mikäli sen haluaisi laittaa vielä tiiviimpään pakettiin, kääntyisin Frank Sinatran puoleen. Sehän on kuitenkin vain elämää!

That’s life, that’s what people say. 
You’re riding high in April, 
Shot down in May. 
But I know I’m gonna change their tune, 
When I’m right back on top in June. 

That’s life, funny as it seems. 
Some people get their kicks, 
Steppin’ on dreams
But I just can’t let it get me down, 
Cause this big old world keeps spinnin’ around. 

I’ve been a puppet, a pauper, a pirate, 
A poet, a pawn and a king. 
I’ve been up and down and over and out 
But I know one thing: 
Each time I find myself flat on my face, 
I pick myself up and get back in the race. 

That’s life, I can’t deny it, 
I thought of quitting, 
But my heart just won’t buy it. 
Cause if I didn’t think it was worth a try, 
I’d have to roll myself up in a big ball and die.

Nyt matkalle vuoteen 2014. Toivotan sen vielä kerran tervetulleeksi – kuoppineen ja huippuineen!
Leppoisaa loppiaista ihanat, nyt kohti valoa ja kevään aurinkoa – parempaa vuotta!


14 Responses to “{ marras-joulukuu }”

  1. Avatar Teija sanoo:

    Onpa teillä(kin) ollut vaiherikas vuosi siellä. Toisaalta, jollei olisi niitä kuoppia, niin ei osaisi arvostaa huippujakaan. Eniten iloitsen kohdallasi siitä, että saitte vihdoin kaipaamaanne perheenlisäystä♥ Oikein hyvää vuotta 2014♥

    • Kiitos, Teija! Juuri näinhän se on!
      Ja kuten sanoit, onhan tämä pikkuinen perheenjäsen se mitä niin pitkään odotettiin ja kaivattiin, eli vaikka kuoppia olisi enemmänkin, jää vuoden saldo sittenkin plussalle!

      Ihanaa vuotta sinne koko perheelle ja voimia arkeen! ♥♥♥

  2. Avatar Hannele sanoo:

    Tulipahan tässä mieleen että vähän jäi kyllä kaivelemaan oma arkuus kun en uskaltanut juttusille Gloria Blog Awardseissa enkä seuraavana aamuna aamupalalla. No, ens kerralla rohkaisen mieleni :D

    • Voi ei, ei non saa käydä!
      En ole pelottava, vaan helposti lähestyttävä, joten ehdottomasti sitten ensi kerralla!!!! :D

  3. Avatar Satu sanoo:

    Vauvavuodet todellakin ovat rakkaita ja samalla raskaita. Itsellä on takana ne ajat, mutta kuitenkin niin lähellä, että muistissa ovat. :) Haikeaa ja samalla ihanaa, kun lapset kasvavat <3

    Ihania sisustuskuvia tuossa yllä. :) Ihana tuo nahkainen rahi ylemmän kuvasarjan toisena oikealta, mistä moinen on peräisin?

    • Nahkarahi on Mrs Jones -nettipuodista ja sellainen oli blogissanikin arvottavana loppuvuodesta. Todella ihana!

      Ja totta, aika kuluu nopeasti ja lapset kasvavat, niin että äitiä huippaa Juuri esikoisen kanssa tulimme 5v. neuvolasta ja katsoin pikkuistani taas hiukan kyynel silmässä. Äidin vauva on jo iso poika!

  4. Avatar Hennis sanoo:

    On kyllä sinunkin vuoteesi mahtunut monenlaista! Kiitos kun jaoit osan siitä kanssamme!
    Samalla tavalla täällä on lasketeltu isoja alamäkiä ja kavuttu sellaisia vuoria, joiden olemassaolosta en tiennytkään. Sama meno vaikuttaa jatkuvan, mutta toivoa tasaisemmasta menosta voi onneksi aina elätellä.
    Haluaisitko kertoa treenauksestasi (ja ruokavaliosta) tarkemmin, minkä tyyppistä ohjelmaa olet noudattanut?

    • Voi tsemppiä sinne, Hennis! Elämä on hurjaa menoa, mutta kaikesta selviää, ja itsestään löytää ihmeellisiä voimia! ♥

      Joku tuossa aikaisemmassa postauksessa jo kyselikin treenijuttujen perään, ja lupasin ainakin yrittää! Eli koitan koota teille jotakin pekettia aiheesta! :)

  5. Avatar Villis sanoo:

    Kiitos Emilia rehellisestä postauksestasi! Olet pitkällä itsetutkiskelussa ja niin tietoinen omista voimistasi, että ensi vuodesta tulee vieläkin parempi! Kiitos että jaksat pitää mukavaa blogia kera kauniiden kuvien, mutta muista olla välillä itsekäs ja ottaa löysin rantein kun siihen on mahdolllisuus!
    Oikein Hyvää alkanutta vuotta sinulle ja ihanalle perheellesi!!!

    • Kiitos, Viilis!

      Itsestään voi tosiaan oppia, ja tunnen itsekin, että omien tunteiden ja ajatusten ymmärtäminen käy aina vain helpommaksi. Muutos on toki vaikea, mutta pikkuhiljaa, voi kai oppia sitäkin.

      Mahtavaa vuotta sinulle uusin voimin. Ja sitä samaa itsellenikin. Terve itsekyys ja omien rajojen tunnistaminen on tärkeää. Pidetään siitä huolta! ♥

  6. Avatar Saara sanoo:

    Hei Emilia!

    Kiitos rehellisestä kirjoituksesta, arvostan rohkeuttasi!

    Taidat olla äärimmäinen suorittajaluonne? En tarkoita asiaa pahalla, mutta tunnistan sinussa ja teksteissäsi samoja asioita joiden kanssa itse olen paininut, ja painin yhä ajoittain.

    Itse olin kova touhuamaan ja tekemään kaikenlaista etenkin silloin, kun olin äitiyslomalla/hoitovapaalla poikani (nyt 4v) kanssa. Siivosin hullun lailla, ulkoilin pojan kanssa, treffailin muita äitejä ja ystäviä, laitoin ruoat alusta asti sekä meille vanhemmille että tietysti vauvalle soseet, askartelin, leivoin, järjestelin juhlia, remontoimme kotia, varmistin että vauvan vaatteet olivat sävyihin sopivia sukat mukaan lukien, urheilin… Mitä kaikkea, en enää edes muista! Kaikesta nautin suunnattomasti tällöin, mutta hiljalleen (vauvavuoden jälkeen) alkoi väsymys painaa ja olo tuntua tukalammalta. Huomasin, että olin mennyt jo aivan liian pitkälle suorittamisessa siinä vaiheessa, kun en meinannut päästä pojan kanssa ulkoilemaan ennen kuin kämppä oli tip top ja esim. nojatuoli oikeassa asennossa?! Hullua!

    Kun palasin koulu-/työelämään kotonaolon jälkeen, yritin tietysti edelleen suoriutua kaikista samoista asioista muutenkin jo kiireisen arjen keskellä. N. vuoden verran jaksoin, jonka jälkeen tuli täysi stoppi. Totaali väsymys, itkuisuutta, sydänoireita jne. En ollut masentunut mutta täysin uupunut. Tajusin tilanteeni sairaalan ensiavussa maatessani, sydämeni regoi todella voimakkaasti ylikuormitukseen. Se oli pelottavaa.

    Nyt, tuosta hetkestä on vuoden verran aikaa. Olen alkanut oppia, etten vain yksinkertaisesti voi pystyä kaikkeen eikä minun tarvitsekaan. Kumma kyllä, maailma ei kaadu vaikkei joka viikko pese lattioita! Pyhitän aikani perheen yhdessäololle, liikunnalle, ruoanlaitolle, ulkoilulle ja silloin tällöin kahdenkeskiselle ajalle miehen kanssa. Ystäviäkin tottakai yritän nähdä säännöllisesti. Olen paljon onnellisempi nyt. Välillä toki yhä edelleen sorrun suorittamiseen, esim. pojan synttäreitä järjestäessä jne. mutta väkisin taistelen itseni sen jälkeen takaisin ruotuun. Ei ole helppoa, mutta oman hyvinvoinnin vuoksi on vain pakotettava ottamaan asiat rennommin.

    Anteeksi pitkästä vuodatuksesta! Mutta tekee välillä niin hyvää kirjoittaa ja käydä keskustelua näistä asioista.

    Toivon sinulle Emilia jaksamista! Pidä itsestäsi hyvää huolta! Ja rennompaa, iloisempaa ja onnellisempaa uutta vuotta!:)
    Suuri kiitos blogistasi!!

    • Huh, Saara, meissä on todellakin paljon samaa. Mieheni kanssa tästä juuri keskustelimme, ja nauroimme, että minä en todellakaan ole niitä tyyppejä, jotka päivittävät fb-profiiliinsa, että ”ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä”. Ehei, minun maaimassani kaiken on mentävä paremmin kuin Strömsössä!

      Olen ollut suorittaja luonne aina. Olen uupunut ennenkin ja tunnistan itse heikon kohtani. Vaikka vuosien saatossa olen oppinut löysäämäänkin (en kampaa enää maton vipsuja, tosin meillä ei ole niitä), sorrun omaan kuoppaani yhä ajoittain.
      Alkuvuosi oli juurikin se pahin. Kuvittelin, että nyt kun vauvalla ei ole koliikkia tai kaikki meni muuten hyvin, olin velvollinen tekemään kaiken ja keiken piti olla täydellistä.
      Syksyllä tajusin, että kukaan ei kuole, vaikka jätän yläkerran pedit petaamatta, itse niihin kömmimme illalla, eikä kukaan näe niitä päivällä.
      Tajusin myös, että lattioita ei kannata pestä päivittäin, koska eihän en ole puhtaat kuin ehkä tunnin.
      Nyt kun jälkeenpäin katson sitä kaikkea, mitä tein alkuvuodesta ihan jo vain kahden lapsen äitinä olemisen ja bloggaamisen lisäksi, alkaa sydämeni hakata jo pelkästä ajatuksesta.
      Pätkivä muisti on mitä todennäköisemmin myös stressin, väsymyksen aj masennuksen aiheuttamaa. Mutta nyt aion saada itseni kuntoon. Suuri haaveeni on, että kun Klaara täyttää yksi, voin sanoa, että selvisin ja pärjään. Että löydän tasapainon, ja tunnistan suorittamiseni ajoissa.

      Elämä on tosiaan omista virheistään oppimista ja ihminen on tyhmä, koska harvoin oppi menee perille yhdestä kerrasta. Mutta pikkuhiljaa!

      Voimia sinne ja voimia tänne. Yritetään olla itsellemmekin armollisia ja vetää välillä henkeä hyvällä omallatunnolla. Sinä olet jo hyvässä vauhdissa, mutta minä tulen kyllä perässä! :)

      Kiitos kommentistasi! ♥♥♥

  7. Avatar M sanoo:

    Suorittajakaveri ilmoittautuu! Eikö muutos lähde jo siitä, että tunnistaa ja tunnustaa asian :)
    Tunnistan niin itseäni teksteissäsi. Kun pitäisi riittää kaikkeen, ja vielä hyvin – ei mitenkään puolitehoisesti. Vanhan talon (ikuisuus)remonttia, vauva-arkea kahden muun alle kouluikäisen kanssa, väitöskirjaa, töitä, miehen liian pitkiä työpäiviä. Urheilua tai huonon omatunnon potemista riittämättömästä liikkumisesta. Pakkomielteistä siivoamista, sisustamista ja puunaamista. Lastenvaatteiden mätsäävyyden varmistamista.
    Hulluutta.

    Mutta tiedätkö, eräs päivä tajusin juuri, että ulkoapäin kaikki voi näyttää niin helpolta. Eräs ystäväpiirini nainen, kun tuntuu mielestäni onnistuvan vaivatta kaikessa tässä. Kunnes samainen ystäväni ihmetteli ääneen minulle, miten jaksan tai ehdin tehdä tätä kaikkea. Ja minä kun vain ihmettelin, miten h ä n voi ajatella m i n u s t a niin, kun olen enemmänkin itse ajatellut hänestä vastaavasti. Tajusin, että ulospäin kaikki voi näyttää tapahtuvan vaivatta ja olevan ”täydellistä”, mutta harvoin se sitä on. Kaikilla meillä on ne samat tunnit vuorokaudessa – jos yrittää huijata nappaamalla yöunista tai tekemällä tuhatta asiaa yhtäaikaa, kostautuu se varmasti. Testattu on ;)

    Armeliasta vuotta 2014 Emilia sinulle ja perheellesi!
    P.s. karkkilakkoon heikosta sielustani ei ole. Se voisi sysätä tämän suorittajan mielenterveyden raiteiltaan ;)

    • Niin totta, ulospäin kaikki näyttää helposti täysin erilaiselta!
      Kuulen usein, että ”Miten ihmeessä sä jaksat ja ehdit ton kaiken”. Tekis aika usein mieli vastata, että en ehdikään, tai en jaksakaan. Mutta tärkeämpää kai on just myöntää se itselleen!

      Armeliasta vuotta sinne myös. Yritetään tunnistaa rajamme ja voimamme, ja käyttäytyä niitä kunnioittaen!

      Hih, juu ei kannata riskeerata yhden karkkilakon vuoksi! ;D