hopeareunuksia

28.9.2021

Ajattelin ensin kirjoittaa siitä, miten totaalisen loppu tunnen välillä olevani, ja miten viimeiset pari vuotta ovat ikään kuin kupanneet pois kaikki voimat ja jonkinlaisen luottamuksen elämään. Mutta liirumlaarum, sitähän se on. Joskus tulee niitä vuosia, kun tukka lähtee ja naama menee kurttuun kymmenenkin vuoden edestä. Sitten kuitenkin myös niillä synkimmillä pilvillä on hopeareunuksensa, ja huomaa, että lopulta on tosi paljon hyvääkin. Ja jos ei muuten huomaa, niin sohvalla Gåsmammania katsoessa viimeistään. Pillitin just viikonloppuna, että miten onkin voinut olla elämä niin persuksesta, kunnes tajusin että hitto vie, Sonjalla on rankkaa, ei minulla.

Meillä kävi ihan ekaa kertaa siivousfirma perjantaina ja se olkoon yksi tämän vuoden suurimpia jalometallikehyksiä. Olkoonkin, että voisivat tulla jo tänään uudestaan. Olen jo vuosia haaveillut siitä, että voisin tulla siivottuun kotiin ja viimein sain maistiaisen. Aika juhlava hetki, joskin siinä kohtaa toinen keittiön valaisimista roikkui vielä vain puoliksi katossa (johtoviritys hiuslenkillä kattokoukkuun ripustettuna), mikä ehkä söi ihan pikkuisen loppuvaikutelmaa. Mutta koska vielä lauantainakaan ei tarvinnut ryhtyä imuroimaan, ehdin viettää lasten kanssa kivan päivän äidin luona. Sunnuntain ihanuus oli ehdottomasti yhden yhdistyksen toiminnantarkastus. Tai ei oikeastaan, eikä millään muotoa se, vaan siihen kytketty kahvittelu ystävien seurassa.

Tälle viikolle arjen luksusta tuo kampaajakäynti (jee, jo huomenna) ja yhdet koronan vuoksi aika paljon siirtyneet kolmekymppiset, joita juhlitaan ysäriteemalla. Ja sunnuntain kuningasideana päätettiin ystävän kanssa viettää juhlien eteen vielä etkot ja virittäytyä tunnelmaan Metsoloita katsomalla. Toisin sanoen, ensi viikonlopustakaan ei voi tulla huono.

Koska arjen ylellisyyksiin kuten kampaajaan tai siivoojaan ei ihan joka päivä veny, ilo pitää ottaa irti pienemmistä asioista. Tämän viikon luksusta on ehdottomasti se, että eilisen ruokapreppauksen aikana en heittänyt lasagnea pitkin keittiötä (kuten kaksi viikkoa sitten maanantaina) tai polttanut ranteeseeni liki kolmannen asteen palovammaa (kuten viikko sitten maanantaina).

Mutta hei, nyt valmistautumaan kahvakuulaan. Sillä jos elämä on vähän kova, niin olen kyllä minäkin.

 


2 Responses to “hopeareunuksia”

  1. Lisbeth sanoo:

    Ompa kauniit ja keveät valaisimet! Hienosti istuvat tuohon. Ja jotenkin kiva nähdä sinut istumassa kuvassa (kaikkea sitä kommentoikin, voi hyvänen aika!) 😁

    Mut joo, ei ne vuodet aina kulu, vaan ne tosiaan kuluttaa. Multa lähti vuosi sitten isän kuoleman jälkeen ainakin 1/3 hiuksista pois. Onneksi suurin osa on kasvamassa takaisin, mutta näyttää tällä hetkellä lähinnä huonolta tupeelta.. enkä aloita edes harmaista, jotka ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti. Eli tiedän, mistä puhut, vaikka totta kai se on vain kevyttä pintaa. Pahimmat arvet eivät näy.

    Keveän lempeitä hetkiä syksyysi!

    • Haluan kuitenkin uskoa, että ne kuluttavat vuodet tulevat ja menevät, ja väliin mahtuu myös taas niitä vähemmän kuluttavia.
      Ja voi, miten lohduttavaa kuulla, että sulkasadon jälkeen hiukset voivat vielä alkaa kasvamaan takaisin. Pitkään mietin shampoita ja muita, kunnes tajusin, että keho se on joka reagoi kaikkeen näin vahvasti. Mutta kuten sanoit, nämä on sitä kevyttä pintaa. Muu on piilossa kuoren alla.

      Ja kiitos, valaisin vaihdos piristi keittiötä kummasti. Ja on se sitten istumista tai seisomista, mielestäni positiivista kommentointia voi maailmassa antaa ihan mistä asiasta tahansa. Sitä mahtuu maailmaan ❤️

      Kiitos ja lempeyttä sinunkin syksyysi ❤️