Tervehdys talikakkutehtaalta! Tein tosiaan eilen noita linnunruokakakkuja, joita ajattelin paitsi ripustella omaan pihaan, antaa myös joulun alla lahjaksi. Sopivia pois kuluvia lahjoja niille ihmisille ja niihin talouksiin, joihin ei oikein muuta osaa antaa. Käyvät siis hyvin esimerkiksi opettajille tai kerhotädeille, koska lahja ikään kuin annetaan eteenpäin pikkulinnuille, eikä se jää nurkkiin pyörimään.

Noitahan voisi valaa ihan minkälaiseen muottiin tai astiaan tahansa, samalla periaatteella kuin kynttilöitäkin (ripustuslenkki upotetaan ja kiristetään sulaan massaan, kuin kynttilän sydän), mutta itse halusin tehdä kakkuja, joiden ympäri saa erilaisin nauhoin ja naruin rusetit.

Omatekoisiin linnunruokiin on yleisesti kaksi ohjeistusta. Toiset luottavat suolaamattomaan sianihraan, mutta itse kallistuin, niin saatavuus- kuin mukavuussyistäkin,  kookosrasvaan. Koska pakkasella muutenkin kova kookosrasva kovettuu kuin kivi, lisäsin sulan rasvan joukkoon ihan tavallista rypsiöljyä.

Periaatteessa näihin kannattaa (juuri niitä pienempiä lintuja ajatellen) käyttää kuorittuja siemeniä ja murskattuja pähkinöitä, mutta itse laitoin mukaan myös siemenseosta, jossa oli kuorellisia auringonkukansiemeniä. Ne antavat vähän väriä kokonaisuuteen ja osa linnuista hyödyntää kyllä nekin.

Linnunruokakakut:

(viisi isoa ja neljä pientä kakkua valmistuivat näistä aineista)

1kg kookosrasvaa
3dl rypsiöljyä
n. 2kg linnunsiemeniä / ruokasekoituksia

Lisäksi tarvitaan suuri kattila ja kauha rasvan sulatukseen ja kakkumassan sekoitukseen, kakkuvuokia tai muita muotteja, ja lopuksi nauhoja ja naruja koristeeksi sekä ripustamiseen.

Sulata kookosrasva kattilassa tosi miedolla lämmöllä. Lisää sulaan rasvaan ruokaöljy ja siemenet. Jos on joskus lapsuudessaan tehnyt niitä riisimurokarkkeja, niin homma on aika lailla vastaavaa. Tässä siemenet saavat kuitenkin jäädä lillumaan rasvaan, eli ihan kauheasti ei kannata laittaa liikaa tavaraa kattilaan, muuten kakut murenevat heti ensimmäisten lintujen nokissa.

Kauho “velli” kattilasta kakkuvuokiin. Pienemmät voi täyttää kokonaan, isompiin kannattaa tehdä vähän matalammat kakut. Lopuksi jos vuokien pintaan nousee kovasti “tyhjää” rasvaa, siihen voi sekoittaa vielä vähän siemeniä.

Kakut kovettuvat parhaiten viileässä. Jos kakkuvuokia on rajallisesti, nosta kakut jääkaappiin tai kylmälle kuistille, ja jätä kattila huoneenlämpöön. Kakut kovettuvat reilussa tunnissa, mutta kattilan sisältö pysyy sulana, joten voit käyttää samoja vuokia hetken päästä uudelleen. Kakut irtoavat parhaiten, kun kastat kakkuvuokaa pari sekuntia kuumassa vedessä.

Mikäli herkut eivät tule heti käyttöön, ne voi pussittaa ja säilyttää kylmässä. Itse laitoin kakut yöksi pakastimeen, jolloin nauhat oli helpompi laittaa paikalleen siten, ettei kakkujen pinta ala sulaa sormiin. Pakastimessa myöskin säilytän niitä.

Koska tässä ei pelata kuumalla rasvalla (kookosrasva sulaa aika pienessä lämmössä), kakkujen tekoon voi ottaa lapset mukaan. Kakkuvuokien alla kannattaa kuitenkin pitää leivinpaperia, niin ei ole koko keittiönpöytä rasvatahroissa. 🙂

Alla olevasta kuvasta näkyy parhaiten nuo erilaiset linnunruokasekoitukset, joita itse käytin. Kolme alinta ovat Lidlin valikoimista ja ylin (auringonkukka/maapähkinä -sekoitus) on Tokmannilta.

Mutta nyt pikkupotilaan seuraksi sohvalle. Kivaa päivää!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Postaus on tehty yhteistyössä Jack & Jonesin kanssa.

Olin kuusitoistavuotias, kun soitin isälleni marraskuun puolivälissä vuonna 2000. Pyysin suurta palvelusta, ja kuin vastineeksi lupasin, etten enää koskaan pyytäisi mitään. Isä oli kaukaa viisas, ja tuumasi, että sellaista ei kannata luvata, koska pyytäisin tulevaisuudessa vielä montaa asiaa. Mutta hän suostui pyyntööni. Tuo tapahtuma on eräänlainen vedenjakaja elämässäni; On aika ennen sitä, ja aika sen jälkeen. Tapahtuma, josta ei vuosien aikana ole paljoa puhuttu, mutta samalla asia, jota tuskin voimme isän kanssa koskaan unohtaa.
Mutta totta se oli, tuon automatkan jälkeen isä on tehnyt vuokseni niin monta muuta automatkaa, että taisin seota laskuissa jo vuosia sitten. Isä on ajanut vuokseni ristiin rastiin, kuljettanut minua, lapsia ja miestänikin. Isä on auttanut muutossa, tehnyt remonttia, maalannut, laatoittanut ja ollut oikeastaan mukana elämäni jokaisessa käänteessä. Isä on vienyt minut synnyttämään, tuonut tuttipulloja, kun koliikista kärsinyt esikoinen ei huudoltaan malttanut syödä, enkä minä enää jaksanut lähteä minnekään. Isä on toiminut lastenvahtina silloin kun minun ja mieheni menot ovat sitä vaatineet, ja mikä tärkeintä, myös silloin, kun en yksinkertaisesti ole itse enää jaksanut. Meille kahdelle tyttärelleen isä on antanut tärkeän roolimallin; Myös miehet laittavat ruokaa, tekevät kotitöitä ja osallistuvat arjen pyöritykseen.

Lapsuudessa isä oli se, joka paistoi letut ja antoi taskurahaa, jotta sain koulumatkalla kipaista karkkikauppaan. Me molemmat pidämme edelleen Tervaleijonista. Isä oli myös se, joka kampasi hiukset ja teki palmikot niin piukkaan, että silmäkulmat kiristivät puoleen päivään – takkuinen tukka kun ei ollut meillä vaihtoehto. Isän kanssa olen tehnyt ensimmäisen kasvimaani, ja opetellut puutarhanhoitoa. Porkkanaa, retiisejä ja herneitä, niitä muistan kylväneeni. Ja omaan kasvimaahan vaot voi tehdä edelleen vain yhdellä tapaa – sillä isältä opitulla. Isän sylissä olen katsonut James Bondit ja Die Hardit, Tuntemattoman sotilaan ja lähestulkoon kaikki kotimaiset mustavalkoiset elokuvat. Myös Virginialainen ja Pony Express ovat tuttuja lapsuudesta, isän kanssa katsottu nekin, kuinkas muutenkaan. Perheemme ei ollut varsinaisesti urheilullinen, mutta kun minä halusin urheilla, isä kannusti siinäkin. Mutta osasi isä suuttuakin; Barbileikit ja oma huone siivottiin nopeasti, kun käsky kävi. Aika kuitenkin kultaa monia turhia muistoja – ja ehkä hyvä niin.

Nyt isä on pappa lapsilleni. Mies, jonka lapset ovat kietoneet pikkusormensa ympärille. Kalakaveri, Klaaran kampaaja ja ihminen joka jaksaa katsella Risto Räppääjät vaikka tuhanteen kertaan. Edelleen isä kuuntelee ja katselee mielellään uutisia, lukee sanomalehden ensin alusta loppuun ja sitten lopusta alkuun, ei jätä väliin ainoatakaan Tuntemattoman sotilaan tv-esitystä ja  ajaa nurmikkonsa samalla pedantilla tarkkuudellaan johon olemme vuosien saatossa tottuneet. Vanhempani ovat meille kultaakin kalliimpi tukiverkko, joka auttaa arjessa ja lastenhoidossa. Kun mieheni on poissa ja tietää voimieni olevan täysin lopussa, hän on pyytänyt appiukkoaan avuksi, ja niin isä on ilmestynyt ovellemme tytärtään millään tavoin syyllistämättä tai sen enempää kyselemättä.
Tiedän, olen äärettömän onnekas!

Olen onnekas myös siitä syystä, että saan seurata isyyttä nyt toisenlaisesta perspektiivistä. Kasvaa äitinä samalla, kun mieheni kasvaa isänä. Punnita ja peilata vanhemmuuden kuopissa, jakaa vastuuta sekä iloja ja suruja.
Isänpäivää vietämme tänä vuonna kotona. Kaikessa rauhassa perheen kesken, ja vaikka koko päivä pyjamassa tallustellen. Pappaa me juhlistamme jo lauantaina, joten koko viikonloppu on pyhitetty kahdelle elämäni tärkeimmälle miehelle. ♡

Koska isät ovat tärkeitä ja ansaitsevat lahjoja, Jack & Jones teki tänäkin vuonna oman Daddy -malliston kaikkien isien kunniaksi. Mallistosta löytyy T-paitoja, boxereita ja sukkia, eli helppoja lahjaideoita isäinpäivän paketteihin.

Tuotteet voi ostaa joko yksittäin tai edullisena settinä: T-paita (ovh 14,99 €) + boxerit (ovh 12,99 €) + sukat (ovh 2,99 €) yhteensä 24,99 €
Tuotteet myynnissä kaikissa JACK & JONES -liikkeissä. Tarjoukset koskevat kampanjatuotteita. Tarjoukset voimassa 13.11. asti tai niin kauan kuin tuotteita riittää.

Yhteistyössä Jack & Jones ja

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Kesällä tuli seitsemän vuotta siitä kun blogini näki päivänvalon. Tai no, kahdeksan jos lasketaan, että mulla oli olemassa jo sivu blogspotissa, mutta en osannut laittaa sinne mitään. No, olen kirjoitellut ennenkin siitä, että ihan tyhjästähän tähän lähdettiin. Ensin piti opetella viemään pokkarista kuvat koneelle, ja sitten vielä ladata niitä jonnekin nettiin. Hih, nyt se vähän naurattaa, mutta näin se vain meni.

Aluksi se oli pelkästään puuhaa itselleni, sitten siitä tuli kiva salainen harrastus, ja ajan myötä tosi tärkeä harrastus. Ensimmäisen pienen rahapalkkani blogista sain keväällä 2012 ja lopulta tästä puuhasta ja harrastuksesta tuli mulle työ. Elokuussa 2013 blogini muutti nykyiseen osoitteeseen eli Indiedaysille, ja tässä olen blogini kanssa siitä asti viihtynyt oikein hyvin. Mulla on ollut alusta jolla kasvaa ja kehittyä, ja tosi mahtava joukko ihmisiä apunani. Toimiston puolella on tyyppejä, joille on vuosien mittaan voinut purkaa ne pahemmatkin fiilikset ja sen, miten elämä joskus potkii. Koska kyllähän se potkii, vaikka se ei aina täällä näkyisikään. Minua on kannustettu, tsempattu ja autettu, ja vaikka mä kirjoitankin blogia yksin, en koe olevani tässä työssä yksin. Siitä kiitos kuuluu myös kollegoille, joiden kanssa on päästetty höyryjä pihalle ja naurettu makeasti niin onnistumisille kuin epäonnistumisillekin.

Blogissa on eletty pikkulapsiaika, muutto väliaikaiseen kotiin, raskaus, sen The Kodin löytyminen, muutto ja remontti (joka muuten jatkuu ja jatkuu vaan) vauva- ja pikkulapsiaika uudestaan ja nyt tätä tämänhetkistä arkea. Olen seurannut vuosien mittaan monia blogeja ja nähnyt ihmisten muuttuvan ja kasvavan. Oma blogi on kuitenkin hyvä muistutus myös omasta kasvamisesta ja oman elämän muutoksista. Blogissa kun on tallessa paljon sellaista, joka ei ehkä merkitse lukijoille mitään, mutta herättää itsessä vahvojakin muistoja.

Bloggaaminen työnä on edelleen monen mielestä hyvin kyseenalaista hommaa. Suurimpia syitä tähän ovat varmasti sekä se, että  bloggaaminen on alana kovin uusi juttu, mutta myös se, että edelleen moni tekee blogia harrastuspohjalta. Välillä voi olla vaikeaa hahmottaa sitä eroa, mikä on työllä ja harrastuksella. Bloggaaminen työnä kuulostaa myös monen korvaan hämärähommalta, mutta ihan samoilla pelisäännöillä tässä mennään kuin millä tahansa muulla alalla. Tilipussia keventää sekä verot, että yrittäjän eläkevakuutus. Bloggaaja on muutenkin kuin kuka tahansa yrittäjä; Työaikaa ei tunneta ja lomia ei juuri pidetä.

Mitä bloggaajan työ sitten oikein on? Pari kuvaa ja muutama rivi tekstiä päivässä?
Niin, siltä se kai monesti näyttää. Suurin osa omasta työpäivästäni kuluu kuitenkin tietokoneen kanssa ja vain pieni osa siitä työstä näkyy ulospäin. Erona itsenäiseen bloggaajaan pääsen kuitenkin helpolla, kun takana on osaava myyntitiimi ja tuottajat. Niin, kuten lähes kaikki muutkin mediat (Yleisradiota luukuunottamatta), myös blogit ovat mainosrahoitteisia. Kaupallisuus blogeissa tai mainokset lehdissä/radiossa/telkkarissa eivät ole kenenkään kiusana. Ne ovat yksinkertaisesti se keino, jolla toimintaa pyöritetään. Ainakin siihen asti, kun Yle-vero laajenee kokonaisvaltaiseksi mediaveroksi (mikä siis tuskin koskaan tulee tapahtumaan).

Muistan kun jokunen vuosi sitten mulle esitettiin kysymys “alkaako tuo homma koskaan tuntumaan työltä?”. Niin, jäin jo tuolloin miettimään, että miltä työn kuuluu tuntua? Ehkä ihan vain jo siitäkin syystä, että kysymyksen asettelu oli sen oloinen, että työn kuuluisi tuntua jotenkin pahalta. En nyt muista mitä vastasin kysymykseen, mutta toki tämä työltä tuntuu siinä mielessä, että minua sitoo sopimukset ja sovitut aikataulut, ja toisaalta toista osapuolta sitoo velvollisuus maksaa minulle sopimuksen mukainen korvaus. Se kai on aika monesti työn määritys? Juuri nyt mä kuitenkin tykkään tehdä tätä. Työssä on tietynlainen vapaus (ei sidottua työaikaa tai -paikkaa) ja tunnen saavani työstäni myös henkistä pääomaa. Se on avannut katsettani ja kuljettanut erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Olen hypännyt useamman kerran ulos mukavuusalueeltani ja tehnyt juttuja, joita en olisi koskaan uskonut tekeväni. Olen oppinut uutta ja opetellut uutta. Olen saanut ystäviä, yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Bloggaaminen on myös jatkuvaa vuorovaikutussuhteessa elämistä lukijoihin, ja kommenttiboksista olen saanut monet kertaa liikutuksenkyyneleet poskilleni. Näin on ollut hyvä, ja näin toivon asioiden jatkuvan.

Mutta jotain muuttuu, tai oikeastaan muuttui jo. Vuosi sitten Indiedays siirtyi Kaleva-konsernin omistukseen, ja viime keväänä Indiedaysin kylkeen liittyi myös Blogirinki Media. Kahden blogitalon liitto tarkoittaa tietysti sitä, että meitä saman katon alla bloggaavia on nyt kosolti enemmän. Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet jo pitkään, mutta viime viikolla tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, että blogini yläosasta katosi Indiedaysin logo.

Lifie, tai LIF!E, kuten tuolla ylhäällä nyt lukee, on blogini uusi koti. Blogiportaalin uudistuksen myötä blogit jaettiin nyt kolmeen osaan, ja vanhan tutun Indiedaysin alle jäivät nuoremmat muotibloggaajat, Foodloverin alle taasen kasattiin ruoka ja leivontablogit. Lifie on omistettu kokonaan meille lifestylebloggaajille. Lifie on siis asumista ja elämistä, sisustamista, hyvää oloa, ruokaa ja elämää ylipäätään. Blogini jatkaa siis samaa sillisalaattilinjaansa, eikä muutu mitenkään. Ja vanha osoitekin säilyy entisellään, eli mitään toimenpiteitä tämä ei nyt edellytä teiltäkään. 🙂

Kirjoitin muuten keväällä #blogitarina -postauksen, jossa kerroin enemmän blogin synnystä ja fiiliksistäni, joten jos tämä teksti herätti kysymyksiä, tai jätti kylmäksi, sieltä löytyy lisää suhteellisen tuoreita ajatuksia. 🙂

Kuvassa Taavi joka on ottanut asiakseen joko astella näppäimistön päällä tai roikkua villapaitani hihassa kun yritän kirjoittaa. Ei sille tosin oikein voi vihainenkaan olla.

Kivaa iltaa ja ihanaa marraskuuta!

Tallenna

Tiedä sitten johtuuko se Eino Leinon viisaudesta, vai jonkinlaisesta itsesuojeluvaistosta kenties, mutta pari viime päivää olen piilotellut teiltä yhtä tosi onnellista juttua. Niin, ehkä ajattelin että jos en iloitse julkisesti niin… Tai että jos en ylipäätään iloitse niin kovin paljon, niin sitten ei mahdollisesti satukaan niin kovasti. Mutta tyhmäähän tuo on, tiedän sen itsekin.

Eli pitemmittä puheitta, tässä hän nyt on. Meidän pieni onnemme nimeltään Taavi.

Taavi muutti meille maanantaina ja on kotiutunut loistavasti keskuuteemme. Utelias pikkukissa, joka nauttii seurasta ja väsähtelee täysinäisen vatsansa viereen pitkin päivää. Ulkonäöltään kuin tiikeri, siitäpä Taavi nimikin lopulta tuli. Sanomattakin selvää, että ollaan ihan rakastuneita koko perhe. ♡

Nyt ollaan kyllä jo semisti jouluisen puolella, myönnän! En kuitenkaan voinut vastustaa noita kullankimaltavia Mailegin enkelinsiipiä, kun niihin jouluostosteni lomassa törmäsin. Ne on jotenkin niin suloiset ja kauniit, että tuskin niitä raaskii joulun jälkeen piiloonkaan laittaa. Noin valojen kanssa ne näyttävät kuitenkin vähän jouluisilta, vaikka nuo samat valot kyllä nekin toimittavat yövalon virkaa ympäri vuoden. No, joku sanoi mulle joskus, että meillä on joulu vuoden ympäri, joten menkööt sen piikkiin. 🙂

Instagramissa jo ensilumia onkin ollut tarjolla, ja vähän aikaa sitten näin itsekin muutaman hiutaleen ilmassa. Siinä ne leijuivat hiljalleen alas ja katosivat näkyvistä. Ihana fiilis! Joka ikinen vuosi niin ihanan ihmeellistä, ja muistuttaa, että lopulta ne neljä vuodenaikaa ovat suuri rikkaus!

Käyn muuten kovaa sisäistä kamppailua tuon pinnasängyn kanssa. Klaarahan ei ole itse halunnut edes kuulla puhuttavan uudesta “isojen tyttöjen sängystä”, vaan pitää lähes tulkoot kynsin hampain kiinni tästä “omasta sängystään”. No, nyt asiaa on pehmitetty ja isomman sängyn hankintaa on suunniteltu, mutta huomaan, että pinnasängystä luopuminen onkin mulle itselleni myös aika kova kolaus. Ison tytön sänky tarkoittaa jo vähän isompaa tyttöäkin, ja äidin sydäntä se riipaisee. Onneksi vintillä on tilaa, ja ehkä joskus saan kaivaa sängyn taas käyttöön. Siinä toivossa tahdon olla.

Tänään lapset lunastivat vanhempieni lupauksen syysloman yökyläilystä ja me jäimme viettämään iltaa ihan aikuisten kesken. Nyt kynttilöitä palamaan ja mukavaa asentoa lopuksi iltaa. Aikuisten laatuaikaa tiedossa!

Tunnelmallista iltaa!

Ai että, kun olisi joskus kiva haihtua näkymättömäksi. Paeta arkea ja kanssaihmisiä jonnekin tietoisuuden ulottumattomiin, sulkea korvansa jokaiselta Äiitiiiiiii… -alkuiselta lauseelta ja nostaa keittiön pöydälle robotti joka sekä valmistaa ruuan, tarjoilee sen, ja siivoaa vielä jäljet. Sama kone voisi vastata kaikkiin niihin Missä… -alkuisiin kysymyksiin, kuten “missä meidän maito on“, “missä mun sukat on” tai “missä mun puhelin on…“. Enkä suinkaan tahtoisi kadota iäksi! Sanotaanko vaikka, että ihan vain siksi aikaa, että ehtisin lukea yhden kirjan. Uppoutua lukemaani ja sukeltaa hetkeksi Flavia de Lucen seikkailuihin.

Oma aika on käsitteenä mielenkiintoinen tapaus. Tarjosipa sitä minulle taannoin puhelinmyyjäkin, tosin lehden muodossa, ja vastaukseksi naureskelin, etten taida nyt istua ihan kohderyhmään. Nyt kun asiaa oikein tuumailen, oma aika on juurikin sitä, mitä me pienten lasten äidit tarvitsemme. Vannon, että jos joku vielä soittaa ja tarjoaa omaa aikaa, tartun tilaisuuteen heti! Aikakausilehden en niinkään pidä väliä, niitä löytyy vino pino jo kotoa. Osa lukemattomiakin vielä.

Onni on kuitenkin Pikku Kakkosen pituinen hetki ruokailun jälkeen. Se tunti, jolloin saa vähän aikaa nauttia kirjastaan. Ja onni on myös se kutkuttava tunne, joka hoputtaa illalla kiskaisemaan pyjaman päälle ja kömpimään sänkyyn kirjan kanssa. Voitte arvata, mikä suunnitelmani on tällekin illalle, kun saan pikkuväen nukkumaan! 🙂

Tässä juuri taannoin kirjoitin teille pikkukaupungissa elämisen hyvistä puolista, ja tänään eteeni tuli todellinen käytännönesimerkki. Nimittäin siskoni viestitti minulle kuvan Alan Bradleyn uusimmasta kirjasta, ja riemuitsi koska oli onnistunut saamaan sarjan uusimman kappaleen näin pikaisesti lainaan. Minä tietenkin vastailin viestiin, pohdin, onko tämä nyt se seuraava osa Flaviaa itsellenikin, ja varmistelin vielä suomennetut kirjat Googlen avulla. Koska se todisti epäilyni todeksi, päätin koettaa onneani ja käväistä minäkin kirjastossa. Hyppäsin autoon ja ajelin kylille. Kuusitoista minuuttia siskoni viestin jälkeen olin jo lainannut kyseisen teoksen. Tähän aikaikkunaan sisältyi sekin, että kipitin tiskille tekemään varausta kirjasta koska en löytänyt sitä hyllystä. Ystävällinen kirjastontäti kuitenkin kertoi, että kyseinen kirja on hyllyssä, ja nousi jopa noutamaan kirjan minulle, kun en itse nähnyt sitä toisen kirjan takaa. Ah! Hetkiä, jolloin voisi kehrätä siitä hyvästä, että sattuu olemaan maalainen!

Oma aika, se pienikin hetki on tärkeä. Oli se sitten ulkona luonnosta nauttien vietetty puolituntinen, saunan lauteilla koettu totaalirentoutuminen tai hyvään kirjaan uppoutuminen. Noista hetkistä kannattaa pitää kiinni, ja niistä kannattaa myös nauttia – aina kun suinkin mahdollista!

Viime aikoina olen viettänyt pikkukakkosaikani Venetsiassa, mutta tänään suuntaan Englannin maaseudulle. Ihanaa iltaa myös sinulle!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Heips!

Mä olen tässä vähän taas miettinyt, ja tulin siihen tulokseen, että joidenkin päivien kohdalle on varmasti kirjoitettu jo tähtiin “juo saavillinen kaakaota – extravaahtokarkeilla”. Ja mulle se päivä on ehdottomasti tänään! Tai oikeastaan se olisi ollut jo eilen tai edellispäivänä, mutta tämän universumin kokoisen kohtalopäätelmän tekemiseen meni multa kaksi päivää. En niinkään usko horoskooppeihin, mutta olen täysin varma, että tuolla linnunradan varjossa lymyilee joillekin elämäni päiville myös viisaudet “syö paljon suklaata” ja “nouse ylös sängystä vain jos on äärimmäinen pakko”. Näistä jälkimmäisen ole elämäni aikana todistanut useampaankin kertaan;  Todennut päivän päätteeksi, että tänään olisi kannattanut jäädä peiton alle.

Siinä missä lehtikaali-maca-spiruliina-vehnänoras-superhyperfood -smoothie tsemppaa terveellisyydellään, kuuma sokeripommikaakao hivelee sieluni sopukoita ja öljyää sisäistä tasapainoani. Voisin väittää, että kyseinen tehojuoma on lähes välttämätön näin syksyn harmaina päivinä. Erityisen hyvältä se maistuu tavoitteellisen urheilusuorituksen jälkeen, kuten vaikka haravoinnin päälle nautittuna.

Haravointiurakkani on edennyt tuskin puoliväliin, joten näitä superjuomasaavillisia saattaa mennä vielä muutama. Toisaalta syksy saa haikailemaan pienemmän pihan perään, mutta toisaalta haravointi on hommaa, josta nautin. Tulee oltua ulkona, ja hienkin saa pintaan kun jaksaa ahkeroida. Eilen tyttäreni yllytti kokeilemaan lehtikasassa makoilua. Sekin tuntui kivalta, vaikka kuperkeikkaa en itse kyllä lehtien sekaan halunnutkaan heittää. Aika kului ulkona kunnes tuli säkkipimeää, ja hommat oli pakko lopettaa. Palkkana punaiset posket ja virkeä olo.

Viritin eilen jopa ulos yhdet valot. Kiedoin rapunpieleen tuijan ympärille, mutta jätin vielä laittamatta töpselin seinään. Muu perhe oli kuitenkin sitä mieltä, että valoja on turha säästellä, ja nyt meillä onkin sitten jo melko jouluisen näköinen puu pihassa. Vaan väljäkös tuolla täällä pimeyden keskellä. Väljäkö ylipäätään sillä, mitä milloinkin, ja koska, kuluisi tehdä. Jos siitä tulee hyvä mieli, niin antaa mennä!

Syksyn pimein ja ankein pätkä alkaa olla käsillä. Mustat pellot ja kohta lehdettömät puut. Kuten sodassa ja rakkaudessakin, tässä kohtaa vuotta kaikki keinot taitaa olla jo sallittuja. 🙂

Kivaa keskiviikkoa!

Tallenna

Vaikka syksy onkin edennyt mukavasti ja kivoissa fiiliksissä, olen huomannut kärsiväni äärettömän sitkeänlaatuisesta lepokitkasta. Kaikkea on ollut tarkoitus tehdä, mutta mikään ei oikein lähde ideaa pidemmälle. Siis se esimerkiksi ikkunoiden pesuun kuuluva yleinen ongelma, eli hommaan ryhtymisen vaikeus, vaivaa nyt vähän joka asiassa.

Yksi hyvä esimerkki tästä on olohuoneen musta lipasto, jonka päätin maalata valkoiseksi. Otettiin sunnuntaina miehen kanssa siitä laatikot pois, ja kannettiin lipasto yläkerran aulaan. Todettiin, että ei se sinne sovi, ja kannettiin se takaisin paikalleen (heh, rakas harrastukseni tämä huonekaluvalssi). Käytiin jopa ostamassa pensseleitä maalausta varten, mutta pöh, homma jäi siihen. Laatikot ovat lojuneet olohuoneen lattialla kohta viikon, mutta senkki oli tänä aamuna ihan yhtä musta kuin eilenkin. Kun ei kertakaikkisesti saa aikaiseksi ryhtyä toimeen!

Vaan jostain se inspis aina iskee, ja lopulta huomaa, että ei se nyt niin iso homma ollutkaan. Tosin nyt ollaan vasta tartuntapohjassa, joten nähtäväksi jää, kuinka pitkään tässä menee, että voin sanoa oikeasti maalanneeni lipaston. Mutta alku on alku, ja pienistä erävoitoista käsketään aina iloita. Niinpä mä iloitsen tänään siitä, että sain otettua itseäni niskasta kiinni! Jälleen kerran kunnon korvapuustista (pehmeästä ja lämpimästä) oli älyttömästi apua, ja alkoihan ne laatikot siinä lattialla jo vähän ottaa pattiinkin.

Lepokitkaa liikkeellä muualla? Vai olenko mä ainoa, jolle ikkunanpesu ja pienet puhteet lyövät välillä jarruja!

Hei, mä lähden kohta tutustumaan joogaan! Edellisen kerran kun (varmaan 15 vuotta sitten) yritettiin ystävystyä, homma ei toiminut ollenkaan. Nähtäväksi jää, onko meistä kumpikaan menneinä vuosina muuttunut. 🙂

Superia iltaa ihanat!

Tallenna

Tallenna

 Tiistaita!

Mä olen tässä viimeisen reilun viikon aikana liikutellut mieleni sopukoissa kysymystä siitä, miten määrittelemme toisemme. Siis sitä, mikä tekee mitäkin kenestäkin toistemme silmissä. Ajatus, tai sanotaanko ärtymys, lähti liikkeelle viikon takaisesta uutisesta, jossa koko kansan “tuntema” Cheek astui ulos kaapista ja kertoi bipolaarisuudestaan. Tai ei, eihän se siitä lähtenyt, vaan siitä kommentista jonka luin jostakin uutisoinnin alta: “Tämä selittää omahyväisen musiikin”.

Viikon aikana olen törmännyt ajatuksissani useampaan otteeseen vastaaviin tilanteisiin. Siihen, että jokin piirre ulkoisessa olemuksessamme, tai luonteessamme, määrittää persoonaamme ja lokeroi meidät johonkin tiettyyn kategoriaan.

Keväällä esittelin postauksen verran Pietarin matkan asuja, ja kommenttiboksiin tipahti “Oikein on asut bloggaajamaisia”. Tämä hymyilyttää minua edelleen, sillä kyseessä on malliesimerkki lokeroinnista. Toki me kaikki tunnistamme ihmisvilinästä bloggaajan, opettajan, terveydenhoitajan, puutarhurin tai pankin kassatyöntekijän. Ihan vain ulkoisesta olemuksesta ja vapaa-ajan vaatetuksesta. Tietty ammattiryhmähän pukeutuu tietyllä tavalla. Vai menikö se sittenkään niin?

Tokkopa minä sieltä Pietarin ihmisvilinästä pistin kenenkään  silmään. Ainakaan siinä määrin, että kukaan olisi voinut pukeutumiseni perusteella tajuta, että kirjoitan blogia. Jos nyt Talvipalatsissa ei arkinen suomalainenkaan onnistu näyttämään seinäruusulta, niin korkeintaan yhdeltä turistilta tuhansien muiden joukossa. Ja löytyipä selitys Cheekin sanoituksiinkin. Unohdetaan se tosiasia, että rap-musiikin tarkoitus on usein provosoida, ja mikäpä provosoisi Suomessa paremmin kuin pieni itsensä kehuminen? Elämmehän keskellä kulttuuria, jossa omaa olemassaoloaan on syytä pyydellä jatkuvasti anteeksi.

Ei. Sairaus, uskonto, tai vaikkapa ihonväri, eivät kerro meistä juuri mitään. Kukaan ei ole sairaus tai ammatti, se on osa ihmistä, jokainen meistä on erilainen, omanlaisensa palapeli. Otammepa sitten minkä tahansa kokoisen otannan diabeetikkoja tai palomiehiä, emme löydä kahta samanlaista. Mieleeni tulee se suuri identiteettikriisi, jonka koin 24-vuotiaana äitinä. Itkin miehelleni pelkoa siitä, että olisin tästä lähtien vain äiti, kun kuitenkin halusin olla sitä kaikkea mitä olin ollut ennenkin. Aika osoitti, että pelko oli turhaa. Äitiydestä tuli toki suuri osa elämääni, mutta olen edelleen paljon muutakin.

Kun alan pohtimaan mikä tai millainen olen, syntyy lista sanoista ja luonteenpiirteistä. Olen iloinen ja herkkä, varovainen ja äkkipikainen. Olen pohtiva luonne, joka nauttii hiljaisuudesta. Olen hulluttelija, joka osaa nauraa myös itselleen. Olen nainen, äiti, sisko, tytär ja vaimo. Olen lukuisia asioita niin hyvässä kuin pahassa, ja kyllä, niiden lisäksi osa minustakin on sairautta, mutta toisaalta iso osa myös terveyttä. Olen bloggaajakin juu, mutta kun kättelen vierasta ihmistä, esittelen itseni yleensä Emiliaksi. Yksi sana kertoo tarvittavan – siitäkin huolimatta, että meitä Emilioita on suomessa monta kymmentä tuhatta, ja jokainen meistä oma uniikki itsensä.

Surullista, että meillä aikuisilla on tarve lokeroida toisiamme, määrittää ihmiset ulkoisen olemuksen perusteella, tai jumittua ennakkoluuloihin. Samaan aikaan kouluissa tehdään töitä sen eteen, ettei silmälasipäiset lapset joutuisi olemaan “rillipäitä”, oikomishoitoja saavat “rautahampaita” ja punahiuksiset “porkkanoita”. Miten lapset koskaan ymmärtävät, jos aikuinenkin muuntaa sairauden omahyväisyydeksi ja lokeroi ihmisen pelkän pukeutumisen avulla? Milloin ulkokuoresta tuli kokonainen ihminen?

Avoin mieli on usein paras tapa tutustua ihmisiin ja erilaisuuteen. Harvoja me opimme tuntemaan koskaan, kenties emme edes itseämme. Pienen hetken ajan kannattaa katsoa ympärilleen ilman ennakkoluuloja. Jättää ulkokuori huomioimatta ja miettiä, mitä kaikkea sen alla voikaan olla. Hyväksyen kuitenkin se tosiasia, että sitä tuskin tulemme koskaan tietämään.

Roiskeläppä ja villapaita. Ihan vain siksi, että ne tuntuivat tänään hyvältä vaihtoehdolta juuri minulle!

Tallenna

Tallenna

Huomenta ihanat. Ja ihan alkuun vielä kiitokset viime päivien myötäelämisestä! ♡
Koska elämässä on aina myös niitä ikäviä juttuja, mennään hetkeksi sinne mukavammalle puolelle, eli herkutteluun. Tämä postaus on tehty yhteistyössä Dr. Oetker Paula Minin kanssa, ja se haastaa minut avaamaan omaa suhtautumistani herkkuihin ja arjen herkutteluun. Jätetään piponkiristely vähemmälle, ja nautiskellaan elämästä! 🙂

Kuten pidempään blogiani lukeneet tietävät, suhtautumisessani ruokaan on ollut vuosien saatossa paljon ääriajatuksia. Olen elänyt ajat, jolloin sana herkku muistutti lähinnä kirosanaa, ja herkuttelu oli silkkaa luonteen heikkoutta. Kuten olen kertonut, nuo elämänvaiheet eivät tehneet minusta onnellista – päinvastoin. Voisin siis väittää, että olen opetellut tietynlaisen rentouden ja sallivuuden elämääni ihan kantapään kautta. Ja vaikka olen oppinut ehkä vaikeimmalla mahdollisella tavalla, olen iloinen, että oppi on mennyt perille. Ehdottomuus ja liika kontrolli vievät elämästä nautinnon, ja niin ei suinkaan pitäisi olla.

Nautin leipomisesta, ja hyvästä ruuasta. En elä syödäkseni, mutten ainoastaan syö elääkseni, sillä tähän väliin mahtuu paljon muutakin. Ruoka on nautinto paitsi makujen, myös kaiken siihen liittyvän vuoksi. Hyvä seura, tunnelmallinen hetki, ja kyllä: Joskus nautinto, jota arkipäivä vain yksinkertaisesti kaipaa piristyksekseen.

Mutta karkkipäivä ei voi olla joka päivä, sitä opetan myös lapsille. Karkkipäivän lisäksi on toki päiviä, jolloin on kivaa kerääntyä pöydänviereen ja syödä yhdessä jotakin herkkua, mutta ne ovat asioita, joiden pitää erottua tavallisesta arjesta. Tehdä arjesta juhlaa juuri sillä erilaisuudellaan. Jos joka päivä nauttisi iltapäiväkahvin kera leivoksen tai pullan, äkkiä kävisi niin, että kaikki hohdokkuus katoaisi nautinnosta. Niinpä leivosten kaltaiset herkut jäävät itselläni spesiaalimpiin hetkiin, ja arjen nautinnot otetaan jostakin vähän pienemmästä.

Säilöntäaineeton Paula Mini vanukas pitää sisällään vain 50 kaloria.

Iltapala-aika on perheessämme hetki, jolloin yhdessäolon merkitys kasvaa, sillä onhan kyseessä ikään kuin päivän yhteenveto ja lopetus. Vanukkaat ovat meillä sellainen lasten iltapalan jälkiruokaherkku, ja tästä syystä jääkaapistamme löytyy miltei aina pieniä vanukaspurkkeja. Paula Mini -vanukkaat ovat kooltaan sopivan pikkuisia: Ei mahan täydeltä, mutta kuitenkin jotakin spesiaalia illan päätökseksi. Välillä me aikuisetkin nappaamme vanukkaat itsellemme, mikä on lasten mielestä äärettömän mukavaa; Arki-illan yhdistävä tekijä.

Koska vanukkaita löytyy jääkaapista miltei aina, niistä on tullut myös itselleni iltapäivien pikkuherkku. Saatan skipata iltapäiväkahvin, mutta jotain pientä tekee kuitenkin mieli. Jotain, mikä katkaisee iltapäivän tunnit, ja antaa sen pikkuisen nautinnon. Niinpä päädyn aika usein “lainaamaan” lasten vanukkaista yhden nautinnon itselleni ikään kuin lounaani jälkkäriksi. Koska mini -vanukkaat sisältävät vain 50 kaloria, tuon nautinnon voi tehdä aivan hyvillä mielin ja puhtaalla omallatunnolla. (Kunhan vain muistaa käydä kaupassa, ja huolehtia siitä, että seuraavalla kerralla jääkapista löytyy vanukas molemmille lapsille. Valitettavasti olen joskus unohtanut peittää jälkeni, ja siitä ei seurannut hyvää! :))

Elämässä pitää olla pieniä nautintoja. Iltapäiviin ne antavat mukavasti pehmeyttä, ja pysäyttävät eteenpäin vierivät tunnit ainakin hetkeksi. Rento ote ruokaan ja ravintoon takaa iloisemman otteen elämästä, ja pitää mielen positiivisena. Kun herkut valitsee pienessä koossa, ei nautinnoista tarvitse potea huonoa omaatuntoa!

Yhteistyössä Dr. Oetker Paula Mini &

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna