Ajasta ikuisuuteen, eikä koskaan takaisin

25.4.2021

Viikko sitten perjantaiaamu valkeni kauniin kirkkaana, mutta kylmänä. Ajoin aamulla kotiin ja tyhjensin autosta kamerarepun ja muut työvälineet ja olin varma, etten enää koskaan voisi tarttua kameraani, nauttia kevätauringosta tai perjantaiaamuista. Olin viettänyt viimeisen päivän ja yön isän vierellä. Ja vaikka kuolema ehkä isän kohdalla olikin armollinen, sen lopullisuus tuntui silti ylitsepääsemättömältä. Ajasta ikuisuuteen, mutta ei koskaan takaisin.

Viimeiset kolme viikkoa olivat ehkä elämäni raskaimmat. Ensin puhuttiin kuukausista, lopulta viikoista. Aika kului kuitenkin nopeammin kuin kukaan olisi vielä kuukausi sitten osannut kuvitella. Ja samalla ne viikot olivat myös äärimmäisen tärkeitä. Läsnäoloa ja välittämistä. Hiljaisuutta ja tärkeitä sanoja.

Nousin vielä torstaina aamukahdelta. Tein viimeisiä Instagram-kampanjoita valmiiksi ja lähdin ajamaan töihin. Automatkalla kuitenkin tajusin etten enää jaksaisi. Väsymys ja tieto siitä, että minun pitäisi olla jossakin ihan muualla kävivät turhan raskaiksi. Niinpä ajoin aamupäivällä sairaalaan ja istuin isän vierellä koko päivän ja seuraavan yön. Perjantaiaamuna ehdimme vielä istua yhdessä kokonaisen tunnin – kokonaisena perheenä. Se että olimme siinä vierellä on jotenkin lohdullista.

Viikon aikana tunteet ovat kulkeneet lähes kaikkia ratoja. On surua, kiukkua, väsymystä ja iloakin. Loppuviikosta päätin, että elämän on jatkuttava. Halusin kuitenkin lukea loppuun kirjan, jonka ehdin isän vieressä aloittaa ja neuloa valmiiksi paidan, jonka helman resorista pari kerrosta syntyi isän vierellä. Päätin, että ne on mun surutyötä. Ellen tarttuisi niihin nyt, ne muistuttaisivat aina siitä kaikesta, mikä jäi kesken. Eilen päättelin neuleen ja suljin kirjan. Totesin, että on aika jatkaa elämää. Nyt maanantai ja arki tuntuvat ajatuksena raskailta, mutta samalla lohduttavilta. Elämän on jatkuttava, eikä asia muutu, vaikka kuinka rypisin surussani. Toki surutyö ottaa aikaa villapaitaa ja kirjaa kauemmin, mutta se on kai vain hyväksyttävä osaksi elämää. Mulla on kuitenkin ihana perhe, työ jota rakastan ja elämä joka kannattaa elää.

Kolmen viikon aikana ehti saapua myös kevät. Ja vaikka voisi kuvitella toisin, meillä on puutarhajutut aika hyvällä mallilla. Tästä kiitos meidän miesväelle, joka otti tänä vuonna hoitaakseen kruopsutukset ja haravoinnit, kasvihuoneen lasit ja monet muut työt, joiden luulin jäävän tekemättä. Ehkä näiden räntäsateiden jälkeen puutarhajutuista on kiva ammentaa iloa arkeen. Nauttia keväästä, alati lämpenevistä perjantaiaamuista ja valokuvaamisestakin.

Viimeisen viikon aikana olen myös yrittänyt korvata lapsille ne viikot, jotka olin poissa. Kiitollisena siitä, että poissaoloni oli kuitenkin mahdollista. Olen onnistunut pyrkimyksessäni vaihtelevasti, mutta tänään leivottiin Klaaran kanssa suklaakeksejä. Niiden ohjeen löydät täältä, jos vaikka haluat kokeilla. Sopivat hyvin myös vapun herkkupöytään, joskin katoavat kovin nopeasti. Siksi tehtiinkin kolminkertainen määrä.


Veljiä keskenään

07.2.2021

Nyt kun juhlaputki on juhlittu, mulla on vahva fiilis, että viikonloput ovat hetken aikaa veljiä keskenään. Talvi, takkatuli, kotoilu, löhöily, ulkoilu ja mitä näitä nyt on. Repeat. Eikä kyllä haittaa ollenkaan. Tykkään viikonlopuista just näin. Tänään ulkoiltiin reilu kolme tuntia jäällä, paistettiin makkarat ja hörpittiin kuumat kaakaot termarista. Köyliönjärvi on hieno kohde, jos Satakunnassa päin ulkoilu kiinnostaa! Kotona meillä oli omatekoista pizzaa ruuaksi ja seuraavaksi sitten vaikka vähän telkkaria mukavasti sohvalla. Joskos saisin pukea räsymattoneuleeni jo ensi viikolla ylleni.

Olin alkuviikon Klaaran kanssa kotona, ja siinä mahtavassa auringonpaisteessa (joka paljasti jokaisen pölyhiukkasen ja sormenjäljen) sain monta hienoa sisustusideaa. Hetkellisesti. Nuo hetket menee nykyään kuitenkin aika pikaisesti ohi, sillä se itse toteutus ei houkuttelekaan ihan niin paljon kuin visio valmiista. En tiedä, ehkä sellaiseen sisustamiseen ja pintaremppaankin voi kyllästyä. Tai keskeneräisyyteen. Sitä jotenkin ajattelee, että näinkin pärjätään. Tai sitten se varsinainen sisustuskärpänen on vain talviunilla ja herää kunnolla vasta keväämmällä. Yhdistelmä on kuitenkin hassu; Samat vanhat nurkat kyllästyttää, mutta kun ei oikein jaksaisi muuttaa mitään. Olen jopa miettinyt, että onko tämä jotakin keski-ikäistymistä. Tai sitten sitä, että lasten kasvaessa sellainen pesän rakentaminen jotenkin menettää merkityksensä. Varsinkin kun molempien lasten syntymään ja kasvuun on meillä kuulunut vahvasti tuo remontointi. Joka tapauksessa, just tällä hetkellä myös minun on tosi vaikea ajatella, että tämäkin blogi on ollut joskus sisustusblogi. Pahoittelut siis samoista nurkista, mutta ihan oikeita ihmisiä täälläkin asuu, eikä koti voi jatkuvasti muuttua ja uudistua.

Mutta nyt sinne sohvalle! Ihanaa sunnuntai-iltaa myös sulle!