Sattuipa sopivasti tämä pullan leipominen viralliselle korvapuustipäivälle. Hoksasin asian vasta kun viimeinen pelti oli uuniissa. Olen tässä kolme päivää kärvistellyt ihan tajuttoman kamalan pääkivun kanssa. Viime vuosina tästä päänsärystä on tullut vähän liiankin tuttu riesa ja joinakin kuukausina se on vielä kovempaa ja nyt sitten sattui juuri tämä kuukausi. Pää on kuvattu monellakin tapaa ja mitään ylimääräistä sieltä ei ole löytynyt, ja varmaan kyseessä on jokin hormonaalinen juttu, mutta joka tapauksessa uuvuttava juttu. Vaikuttaa ihan kaikkeen, kuten jaksamiseen ja mielialaan. Tähän viikkoon on vielä mahtunut paljon autolla ajamista, suhjusateessa ja hämärässä silmiä siristellen. Ja liian lyhyiksi jääneitä yöunia. Eilen lähdin ystävän kanssa heiluttamaan kahvakuulaa ja olo hiukan kohenikin. Sen verran, että laadin perjantaille toimintasuunnitelman, jossa pitäydyin vähän väkisinkin.

Vein lapset aamulla kouluun ja hoidin pakolliset kauppa ja apteekkiasiat. Sitten kotiin pullataikinan tekoon, sillä olin luvannut, että tällä viikolla leivotaan pullaa, ja koska viikonlopulle on ohjelmaa se taikina oli tehtävä nyt. Mutta oikeastaan nautin, sellaista taikinaterapiaahan tuo on. Kun sain taikinan kohoamaan vedin ulkoiluvaatteet ylleni, aurinkolasit päähäni ja suuntasin reippailemaan. Tunti luonnossa, hartioita heilutellen ja raikasta (joskin varsin lannan tuoksuista) ilmaa hengitellen. Pohdin siinä reippaillessa kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mietin, miten pikkulinnut tarkenevat ja missä kohtaa lehmät eivät enää halua makoilla ulkona. Mietin sitä kevään päivää, kun taas nähdään, että lampaat ovat palanneet ulos. Pässit ja uuhet omille laitumilleen. Mietin, missä kohtaa leskenlehdet taas keväällä ensimmäisenä kukkivat ja katselin pajunoksia miettien pääsiäistä. Pohdin sitä, miten maaseutu tyhjenee ja mietin, jaksaako kukaan sinnitellä täällä viljelemässä kotimaista viljaa vielä 60 vuoden päästä. Toivotaan. Mietin, että kävisin mielelläni puolukoilla ja pohdin, että onkohan aika vaihtaa varrellisiin kenkiin.
Täytyy sanoa, että ulkoilu on kyllä lääke melkein vaivaan kuin vaivaan. Jos pääkipu nyt ei vallan poistunut, niin teho oli verrattavissa hyvään lääkkeeseen. 🙂

Lapset pääsivät tänään jo puolelta päivin, joten meillä vietettiin perjantai-iltapäivää leipoen. Tehtiin tosin korvapuustien lisäksi iso satsi myös voisilmäpullia, hyviä nekin.

Iltaan on mahtunut pojan salibandypeli ja muutenkin aika arkista ohjelmaa. Lapset rapistelevat sohvalla iskän tuomia tuliaiskarkkeja. Minä taidan ottaa suunnaksi sängyn. Josko vaikka saisi kunnon yöunet.

Huomiseksi on tiedossa mukavaa ohjelmaa äidin kanssa. Sormet ja varpaat ristiin, että olo olisi aamulla taas jo vähän parempi.

 

Ihanaa viikonlopun aloitusta! ♡

Sunnuntaita!

Ja heti alkuun, että kuvat ei nyt ole ihan tältä päivältä, kuten varmaan moni hoksaa. 🙂 Mulla on aina jonkinverran kuvia omassa kuvapankissani ja osa päätyy blogiin, ja suurin osa ei. Nyt kuitenkin näitä jemmakuvia, sillä kamera on saanut olla lepoasennossa koko viikonlopun ja täytynee sanoa, että se on tehnyt ihan hyvää. Siis ylipäätään se, että on nauttinut viikonlopusta ja keskittänyt ajatuksensa ihan tähän läsnä olevaan hetkeen.

Olen todella todella harvoin yksin viikonloppuisin tai iltaisin, mutta eilen sain nautiskella melkein koko päivän ihan omasta seurastani ja omasta ajasta. Ja kylläpä tekikin hyvää. Hipsuttelin iltapäivän kotona villasukissani ja lämmitin saunaa. Ei musiikkia tai telkkaria, vaan oikeasti niin hiljaista, että seinäkellonkin saattoi kuulla kun sade hetkeksi taukosi. Makoilin keittiön sohvalla kirjani kanssa, keitin välillä kahvit ja laitoin syötävää ja sitten taas jatkoin. Makasin saunan lauteilla, kun ei ollut kiire minnekään, tein kasvoille kuorinnan ja naamion ja polttelin kynttilöitä. Tänään aloitin päiväni ulkoilemalla aurinkoisesta aamusta nauttien. Noin palautumisen ja latautumisen määrään suhteutettuna tuntuu, kuin olisi ollut viikon lomalla. Asiaan saattaa toki vaikuttaa kahdet kymmenen tunnin yöunetkin. Ja nekin työasiat, jotka vielä eilen stressasivat tuntuva nyt asioilta, jotka kaikki on ihan ok, ja jäsennelty mielessä jonkinlaiseen toteutusjärjestykseen. Aika ihana olo, eipä tähän oikein muuta voi sanoa.

En mä itseäni erakoksi kutsuisi, eiliseenkin mahtui kuitenkin ensin ihan sosiaalistakin puhaa, mutta nautin silti äärettömästi joutilaisuudesta ihan vain itseni kanssa. Tykkään hiljaisuudesta ja rauhasta, enkä kaipaa “elämää” jatkuvasti ympärilleni. Enkä edes usko, että tämä olisi mikään ikäkysymys, ehkä enemmänkin vain luonnekysymys. Eikä se tarkoita sitäkään, etten nauttisi perheeni seurasta, tai lasten läsnäolosta. Joskus vain tekee hyvää ottaa vähän pidempikin tauko myös itselleen.

Ja onhan se aika ihana tunne hakea lapset mummulasta. Kyseessä kun on sellainen win-win-tilanne, jossa kaikilla on ollut mukava viikonloppu. Tänään hemmottelen lapset vähän paremmalla iltapalalla (leivotaan yhdessä)  ja sitten kömmitäänkin koko porukka aikaisin nukkumaan. Uusi viikko on huomattavasti mukavampi aloittaa, kun olo on levännyt ja virkistynyt.

Suloista iltaa sullekin!

Tykkään ihan hirmuisesti sanonnasta “kevät keikkuen tulevi”. Se kuvaa mun mielestä hyvin sitä kevään hidasta etenemistä. Luonto herää ja välillä edetään vauhdilla, välillä vähän hitaammin. Mutta hitsi vie, miksi syksyn tarvitsee useimmiten tulla kertarysäyksellä. Vai onko se vain kiinni minusta itsestäni. Kevättä odottaa, syksyä ei niinkään.

No, jos nyt ei ihan vielä hyvästellä kesää, niin ainakin terveiset syksy jo ehti lähettää. Pari sateista päivää ja johan tuli syksyinen olo. Pitänee ehkä kohta hyvästellä hameet ja mekot kaapin perille ja kaivaa syksyisempää vaatetta esiin. Eli farkkuja. Miten tylsää! Mä niin halusin kulkea paljain säärin vielä pitkään. Ja aionkin jatkaa yhä edelleen, jos suinkin säiden herrat ovat puolellani.

Huomaan sadepäivien harmauden vaikuttavan aika nopeasti mielialaani. Olen aina ollut jotenkin herkkä valon puutteelle, ja vaikka nyt ei vielä varsinaisesti puhuta pimeästä, niin tokihan tuo hämäräkin vaikuttaa. Ja ihan vaikka jo sekin, ettei aamulla olekaan valoisaa. On niin paljon helpompi nousta ylös, kun aurinko paistaa, toisaalta illalla on myös helpompi rauhoittua kun on hämärää. Tietoinen kesään ripustautuminen on auttanut tähän asti, mutta nyt tajusin, että se syysasenne pitää taas kaivaa naftaliinista ja opetella löytämään ne hyvät ja kauniit puolet syksystä. Sillä kyllähän niitä on. Vaikka kuinka paljon. Eikä syksykään ole aina sadetta ja harmautta, vaan mukaan mahtuu myös niitä kirkkaita ja kuulaita päiviä. Ja silloin valosta pitää nauttia. Oikein imeä itseensä virtaa ja energiaa.

Se, että pysähtyy nauttimaan kynttilänvalosta ja harmaistakin päivistä on yksi ihan perusedellytys sykystä selviämiseen. Ja tietenkin riittävä lepo. Mä liputan pitkille yöunille ympäri vuoden, mutta syksyllä niiden tärkeys korostuu entisestään. Mun syksyn survival kit pitää sisällään myös sosiaalisen elämän. Ja tämä on muuten aika vaikea, koska toisin kuin kesällä, ihmisillä on aika lailla kaikkea kiirettä ja menoa arjen alkamisen myötä. Mutta onneksi kalenterissa on jo nyt muutama erityisempi treffitärppi ja sitten pienempiä juttuja syntyy viikkojen edetessä.
Myös liikunnalla on iso osansa. Paitsi että se tekee hyvää ihan fyysisesti, on oma aika ja liikkuminen myös sitä parasta henkistä sparrausta. Ja kun siihen yhdistää ystävät, teho on vähintäänkin kaksinkertainen.
Ja hei, sitten on ravinto! Viimeisenä, mutta ei varmastikaan vähäisimpänä. Kesällä nimittäin ainakin mun ruokavalio oli vähän mitä sattuu. Tai no, ruoka on pääosin kevyttä ja terveellistä, mutta sitten on se kaikki muu. Jätskiä päivittäin ja kaikkea muutakin herkkua, koska onhan kesä. Ja niin kiva kuin olisikin syksyn tullen vaan syödä suklaata ja maata sohvalla, niin ei se kyllä kovin pitkälle kanna. Mun on ainakin ihan pakko ottaa syksyisin itseäni niskasta kiinni ja kiinnittää huomiota siihen, että ruokavalio tukee omaa jaksamista. Toki niitä suklaahetkiäkin kuuluu olla, mutta noin ylipäätään säännöllinen ateriarytmi ja terveellinen ravinto auttavat pitkälle. Kroppa ei kestä sokeripiikkejä arjessa samaan tapaan kuin kesällä.

Tästä saattoi nyt saada sellaisen käsityksen, että syksyt olis jotenkin mun inhokkeja tai vihaisin koko vuodenaikaa. No ei se suosikkikaan ole, mutta en mä syksyä vihaa. Se vaan on ollut mulle aina jotenkin kaikkein vaikein, ja jossain kohtaa elämää erityisen vaikea. Ehkäpä varaudun enemmänkin siihen, että mitään vastaava ei enää tulisi. Että syksystä paitsi selviäisi, elämästä myös nauttisi. Ja viime vuodet onkin ollut parempia. Koska olen oikeasti tehnyt töitä sen syyssynkkyyden estämiseksi. Ja vaikka kaikki keinot kirkasvalolampusta asti onkin ollut apuna, uskon silti, että paras kaikista on oikea asenne. Se että opettelee nauttimaan sateeesta ja pimeydestä. Kaivaa kylmästä ja koleasta ne parhaat puolet esiin ja keskittyy tietoisesti etsimään hyvää. Ihan tavallisesta päivästä. Niin keväisin kuin syksyisinkin.

Mutta hei, nyt paistaa taas aurinko! ♡

Kyllä se vain niin on, että koulujen alkamiseen liittyy aina jonkinlainen tautivaara. Tänä vuonna me päästiin arjen makuun heti kättelyssä, kun esikoinen sairasti ensimmäisen kokonaisen kouluviikon ja Klaara vuorostaan tämän viikon. Itse kuukahdin keskiviikkoiltana ja pari päivää olinkin kanttuvei. No ehdittiin toki tartuttaa myös äitini, joka makaa nyt sängynpohjalla (ja Luoja ties kuinka moni muu). Mutta hei, ehdin nähdä koulujen alettua täipainajaisia ja edelleen olen ihan tyytyväinen, että selvittiin kuumeella. Täit ja kihomadot kun on kai tuon ruletin huonoimmat palkinnot. No mutta kausi on korkattu, eipä tässä kai muutakaan voi todeta!

Kun mies tänään aamulla tuli puoli kuuden aikaan kotiin, huomasin, että eipä sitä unta ihan loputtomiin riitäkään. Laitoin pyykkikoneen laulamaan ja päätin, että lauantaitani en enää sängyn pohjalla vietä. Ja niin vain olo alkaa parantua, vaikkakin tuskan hikeä pukkaa pienimmästäkin ponnistuksesta. Äiti soitti tänään Klaaralle ja kysyi, että onko äiti (siis minä) vielä kipeä. Klaara totesi, että se on parantunut, koska kävi jo kaupassakin. Ja totta turisi, nimittäin tänään tosiaan piti jo kammeta itsensä maitokaapille. Koska tässä on nyt ollut vuoron perään ruokahalu kateissa vähän kaikilla, ja koska meille tarjoutui lauantaihin pikkuisen koko perheen aikaa, päätettiin tehdä oikein mättöruokien kunkkua, eli nachopeltiä. Tämä on siitäkin kiva ruokalaji, että lapsikin osaa ja kokata voi yhdessä.

Tästä muodostuikin ihan laatulauantai ja ilta vietetään hygge-tyyliin. Poltellaan kynttilöitä ja ollaan vaan ja rentoudutaan. Käsi saattaa käväistä lasten lauantaikarkkikulhoilla.  Ensi viikolle lupailee miltei hellelukemia, joten nautitaan siitä ajatuksesta, että päästään vihdoin aloittamaan ihan kunnon arkea ja arkirytmiä, eikä kesäkään ole vielä ohi.

Ihanaa viikonloppua myös teille!

Antaa tulla kaurapuuron makuinen arki, minä olen valmis! Tosin helppoa se ei ole ollut, viimeiset viisi päivää pikemminkin armotonta valmistautumista, mutta eikös se kuuluu elokuun alkuun kuin manteli joulupuuroon!

Valmistelin viikonlopun ja maanantain aikana pari isompaa työjuttua ja kun sain ne taakat harteiltani päätin, että kesän asumaan taloon on vihdoin aika saada kuri ja järjestys. Kaikki alkoi ikkunoiden pesusta (kolme huonetta selvitetty) ja homma laajeni laajenemistaan. Samaan aikaan meillä on tehty puutöitä, ja kun siihenkin ryhdyttiin, niin johan tuli hyvä sauma tyhjentää koko hiivatin kellari. Lasten vaatekaapit ja lelut kokivat karsinnan ja päivien viimeiset mehut on nitistetty paitsi saunan lauteilla, myös puita pinoten. Välihuomiona, että olen viimeiset kolme yötä pinonnut puita myös unissani! Keittiön ruokakomerokaan ei saanut olla rauhassa, mikä ehkä oli ihan hyväkin asia, sillä jos kaapissa on vuonna 2017 vanhaksi mennyttä säilyketonnikalaa, asiaan olisi kohta puutunut ehkä joku terveysviranomainen. Olen pessyt ikkunoiden lisäksi lattioita, lakanoita, pyyhkeitä, seinä, ovenpieliä ja kaikkea piipunhatun ja kivijalan välistä. Tänään ajattelin puhaltaa vähän hitaammalla temmolla, mutta kun ystävä soitti aamulla työmatkaltaan olin jo vessan pesussa ja ennen yhdeksää olin kummonnut jo koko siivouskomeron sisällön eteisen lattialle. Hemmetti kun sekin tökki! Koska sade (ihana ihana sade, jota on totisesti odotettu) tauotti puuhommia, lyöttäytyi puolisoni liittolaisekseni ja teki mopinvarsilleni telineet ja lupasi siivouskomeroon hyllyt. “Ihan miten haluat kulta, sinähän sitä käytät!”
Puusepältä tilattujen hyllyjen toimitus viivästyi työtapaturman vuoksi (kyllä, täällä maalla asioita voi yleensä tilata ihan samalle päivälle) tyhjä siivouskomero alkoi ärsyttämään siinä määrin, että kunnon pesun lisäksi se sai myös maalia pintaansa. Ja huolimatta työtapaturmasta, hyllylevyt tulivat ja vielä kotiin toimitettuna! Valmista ei ole vieläkään, ei siivouskomerossa, eikä koko talossa. Ja toisesta päästä saa melkein aloittaa, kun valmista alkaa tulemaan. Mutta olo on helpottunut ja kesän hiekat ja tomut on pyyhitty pois niin henkisesti kuin ihan oikeasti sohvatyynyjenkin välistä.

Kun iltapäivällä alkoi satamaan ihan kunnolla ja ukkonenkin paukkui ja jytisi, päätin sytyttää kynttilät ja ihan vain nauttia.

Iltapalaksi itse tehtyä pitsaa ja ehdittiinpä käydä nopeasti kuulemassa myös tuttua trubaduuria. Nyt hyllyt siivouskomeroon ja komero kuntoon. Huomenna sitten kouluun. Viides luokka ja eskari, eiköhän me niistäkin selvitä!

Ja hei, kun arki alkaa minustakin ehkä kuoriutuu ahkerampi bloggari. Ja sitä kaurapuuron makuista arkea on tarjolla, mutta senhän te jo tiesittekin! ♡

 

Siitä huolimatta, että blogi kesäkuussa päivittyikin, musta tuntuu, että olen ollut jossakin määrin poissa. Kuulumiset ovat enemmänkin olleet puutarhan kuulumisia, ei niinkään omiani. Tajusin tämän tänä aamuna lenkillä, ja hetken soimasinkin itseäni, että miten tässä joka kesä käykin näin. Mutta sitten totesin, että ehkä eräänlainen someloma on bloggaajallekin tarpeen, itse olen selvästi sellaisen tarpeessa aina kesän tultua. Sen lisäksi, etten ole itse jaksanut jakaa arkea tai oikein muutakaan omaa ajatuksenvirtaa, en ole oikein jaksanut seurata muidenkaan tekemisiä sosiaalisen median kautta. Mutta ähky on kai jossain määrin selätetty, ja siitä kiitos kesäkuulla.

Mutta mitä sitten ihan oikeasti kuuluu. No hyväähän tässä. Tänään vietiin esikoinen linja-autoon ja vannotettiin kuskia, että ennen Kamppia ei sitten päästä poikaa ulos. Siellä vastassa oli serkkutyttö ja siskoni puoliso. Tänään mennään ihailemaan ystävien uutukaista keittiötä, huomenna olisi edessä fillarireissu ja viikonloppukin on ahdettu täyteen kaikkea ohjelmaa. Puutarhatöiden lisäksi kesään on kuulunut tietenkin kirjat, ja olen jopa kehittänyt pienen stressin, että miten kaikki uutuudet saa mitenkään imaistua kesän aikana. Toisaalta ihana tunne, sillä vihaan sitä fiilistä, kun kirja on lopuillaan, eikä tiedä, mihin seuraavaksi tarttuisi. Jalkapallo jäi tämän kesän osalta, mutta pyöräily, juoksu ja kuntosali on kivoja. Nautin kun saan liikkua aamulla ennen lasten heräämistä. Ja sitten suihkun raikkaana ja toisen kahvikupillisen jälkeen on henkisesti ja fyysisesti valmis uuteen päivään. Ja vaikka heräänkin aikaisin ja kello soittaa miltei joka aamu kuuden jälkeen, olen kuitenkin kuunnellut omaa jaksamista ja jäänyt myös sänkyyn jos siltä on tuntunut.

Olen myös tänä kesänä ollut sellainen somen suvustaseuraaja. Olen kuunnellut sivukorvalla ja välillä vähän tarkemminkin nuorten tubettajamiesten juttuja, ja enpä voi muuta sanoa, kuin että ihan mielettömän hienoja roolimalleja tuolla tubessa. Siis oikeasti! Järkevää ja vastuullista jutustelua, tosin myös ihan hauskaa ja turhanpäiväistäkin pölinää, kuten kuuluukin. Jokseenkin olen osannut luottaa siihen, että lapseni seuraa hyviä tyyppejä (onhan nuo Ronit ja kaverit esillä muutenkin), mutta olen saanut kesän aikana vielä vahvistuksen ajatukselleni. Toisin sanoen olen ehkä ajan kanssa sukeltanut oman lapseni ajatusmaailmaan ja yrittänyt oivaltaa tämän hetken nuorison mieltymyksiä. Vaikka lapset hankkiikin nuorena, niin kyllä sitä silti onnistuu vain tipahtamaan kehityksen kelkasta ja radiohititkin kuulostaa ihan oudolta. Kyllä, mä olen 35-vuotiaana niin keski-ikäinen kuin vain voi olla! 😀

Tuon pienemmän kanssa olen koittanut opetella lukemista. Alun konsonantit tuottavat edelleen vaikeutta, mutta edistystäkin on tullut. Ja eipä tuo lukemisen oppiminen nyt mikään tämän kesän juttu ole. Mutta kun se on alkanut kiinnostamaan, niin mikäs siinä.

Mulla on myös tapana lykätä kesään kaikkea, mikä muuten ei nappaa. Ja tähän listaan kuuluu kaappien siivous ja monta muuta ärsyttävää asiaa, jotka kuitenkin helpottavat arkea. Vaatehuone on nyt selätetty, enää olisi keittiön kaapit, lasten vaate-, romu- ja lelukaapit. Mutta hei, olen hankkinut kesän aikana neljät rintsikat. Liivien ostaminen on jotain erityisen vastenmielistä,  mutta nyt on yksi hyvä malli mustana, puuterisena ja valkoisena. Ja uudet juoksuliivit. Äärimmäisen loistava suoritus!

Sisustuspuolella ei ole kauheasti tapahtunut, mutta olen innostunut taas Pinterestin käytöstä ja luonut itselleni tarpeen jonkinlaisesta taulu- tai valokuvakollaasista pianohuoneen seinään. Niin ja toteutin (lue: toteututin miehellä) esikoisen huoneeseen yhden kattoon kiinnitetyn DIY vaaterekin. Voinen laittaa siitäkin jossain kohtaa kuvan.

Mitäs vielä? No olen käynyt kampaajalla. Ja eilen kävin jalkahoidossa ja lupasin itselleni, että lopun kesää rasvaan jalkojani päivittäin. Kampaamoreissun lopputulos oli ehkä vähän turhan harmaa, mutta sekoitin kotona hoitoaineeseen kurkumaa ja harmaat saivat kyytiä. Näppärää! Olen myös tullut siihen tulokseen, että vaatehuoneestani puuttuu yhdet kunnon culottes-housut. Sellaiset Suomen kesään sopivat, vähän pidemmät pöksyt.

Mutta sen lisäksi, että kesään on kuulunut paljon muutakin kuin vain puutarhaa ja kukkia, tykkään niistäkin edelleen kesässä ehkä eniten. Mutta rehellisesti sanottuna on minun kesääni jo mahtunut niitäkin päiviä kun ei ole jaksanut puutarhajutuista innostua tai kerätä kukkia maljakkoon. Ei elämä aina yhtä auringonpaistetta ole, ei edes kesällä. Mutta niinhän sen kuuluukin olla. Että joskus vaan ei nappaa yhtään mikään, ja olen onneksi siinä onnellisessa asemassa, että noina päivinä olen saanut hautautua ihan vain sohvan nurkkaan tekemättä mitään.

Että sellaista tänne. Talviturkkikin on yhä heittämättä, mutta niin kauan kuin tuo kylmä tuuli riepottelee, ei ole aikomuskaan kastautua. Helteitä odotellessa. 😀

Mutta mitäs teille?

Hei ihanat ja ihan hirvittävän paljon kiitos kaikista ihanista viesteistänne, joita olette lähettäneet eri kanavissa. Ihan mielettömän hieno tunne, että iloitsette puolestani. Vanha sananlasku jaetusta ilosta pitää todella paikkaansa! Ja sitten samaan hengenvetoon pahoittelut, että monen postauksen kommentit jäivät viikon aikana vastaamatta. Jokaisen kuitenkin aina luen, ja jokainen niistä on aina yhtä tärkeä. ♡

Päätin jo eilen, että tänään on kukkamekkopäivä. Tarvitsin jo vähän sellaista ladylike fiilistä. Vähän tyvikohotusta hiuksiin ja punaa huuliin, tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Ulos mentyäni palasinkin nopeasti hakemaan sukat ja saappaat (jee, meillä oikeasti satoi yöllä) ja ryhdyin sitomaan ritarinkannuksia. Ja sitten olinkin jo kukkamekossani, kumisaapaissa ja paljain käsin nokkosten kimpussa. Onneksi tässä kohtaa aamupäivää uusi sorakuorma kaartoi pihaan ja painuin alta pois. Yksi melkein kokonainen päivä ilman puutarhatöitä, niin päätin.

Sitten tuli puhelu mieheni veljeltä. Että lähtisikö meidän lapset Leo’s leikkimaahan. Siis oikeasti, halusi viedä meidän lapset pienen serkkupojan kanssa leikkimään. Aivan ihana! Ja samalla ihan himputin outo tunne. Että mitäs sitä sitten tekisi. Mutta hei, istuin kasvihuoneessa kera kirjan. Nautin. Olin vain. Ja käytiin miehen kanssa syömässä. Ihan kaksin. Iltapäivällä lapset palasivat kotiin, eikä mennyt kauan, kun mies otti taas lapset mukaansa ja lähti hoitelemaan asioita toisen veljensä kanssa. Kämppä tyhjänä, ja sekös vasta outoa olikin. Piti oikein istua alas ja tuumata hetki, että mitäs sitten.  Mutta selvisin. Hipsin ulkona kitkemättä yhtään. Kuvasin tämän kesän sormustinkukkia, odottelin sadetta ja keräsin pari pionikimppua. Eilen aukesivat ensimmäiset valkoiset ja tänään niitä on jo vaikka kuinka!

Ajattelin jatkaa nautiskelulinjalla myös huomisen. Jotakin kivaa kun ollaan vielä koko perhe kasassa.

Mutta nyt jotakin purtavaa suunnittelemaan. Ihanaa iltaa!

 

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Kaupallinen yhteistyö / Fiskars

---

Tänään tosiaankin vuorossa toinen kaupallinen yhteistyöpostaus Fiskarsin kanssa. Mutta puhutaanpa vähän onnellisuudesta, joka tosin sekin on vahvasti kiinni puutarhanhoidossa.

Sain itse jo pikkutyttönä sysäyksen puutarhanhoitoon ja puutarhurointiin ylipäätään. Kun halusin oman kasvimaan, sellainen tehtiin. Ison kohopenkin kylkeen pienempi penkki, jossa kasvatin porkkanoita, retiisejä ja herneitä. Isä opetti, miten suorat kylvövaot tehdään laudanpätkällä ja kiikutin myös ahkerasti kastematoja kasvimaalleni, koska opin, että madot ovat puutarhurin parhaita ystäviä. Pakko tunnustaa, että jos näin isolla maalla komean kastemadon, siirsin sen omalle palstalleni. Vaan tokkopa tuosta äidinkään ryytimaa kovasti kärsi.

Parikymppisenä vaihdoin välivuoden työt elintarviketehtaassa puutarhaopintoihin. En tiedä, sainko sieltä enää yhtään sen enempää intoa puutarhajuttuihin, mutta ainakin kesätöitä puutarhamyymälästä. Vähän kateellisena katselen edelleen ihmisiä, jotka nostelevat multasäkkejä ja kastelevat kesäkukkia. Se on sellaista, josta todella tykkään. Yhä edelleen isäni neuvoo kaikessa kasveihin liittyvässä, mutta haluan uskoa, että se johtuu enemmänkin siitä, että olen se, jolle joskus piti opettaa yksinkertaiset puutarhatyöt kädestä pitäen, eikä siitä, ettei isäni uskoisi taitoihini. Ylipäätään, en ole koskaan ymmärtänyt sitä, kun joku sanoo, ettei osaa hoitaa puutarhaa tai kasveja. Jokainen osaa, jos vain tahtoo! Rakastumiselle pitää antaa aikaa ja työstä pitää opetella nauttimaan!

Meillä on iso tontti. Tai oikeastaan kaksi. Välillä omankin mieleni valtaa tunne loputtomasta työleiristä. Kun nurmikko on ajamatta ja pionipenkki kasvaa voikukkaa, mietin että mitä ihmisetkin ajattelevat. Ja varsinkin jos ne tietävät, että kirjoitan blogiin olevani puutarhahullu. Sitten on kuitenkin se toinen puoli ajatuksistani, kenties järjen ääni. Se sanoo, että tämä on harrastus ja elämäntapa, ei väsyttävää pakkopullaa tai väkisin puurtamista. Miksi välittäisin muiden mielipiteistä? Kun elämässä on kiirettä ja toukokuiset illat kuluvat lasten harrastuksissa tai jonkinlaisissa päätöstilaisuuksissa, pihatyöt jäävät vähemmälle. Ei onni synny moitteettomasta puutarhasta tai voikukattomasta nurmikosta. Ei suinkaan! Onni syntyy tekemisen ilosta. Siitä ihanasta tunteesta, kun konkreettisesti näkee uurastuksensa jäljen. Jos pionipenkki ei kasvaisi välillä voikukkaa, saisinko saman nautinnon kun näen sen puhtaana ja siistinä. Tuskin!

Fiskarsin vuonna 2019 toteuttaman onnellisuustutkimuksen mukaan puutarhanhoitoa harrastavat ihmiset ovat onnellisempia kuin ne, jotka eivät harrasta puutarhanhoitoa. Puutarhanhoitoa pidettiin itse asiassa juuri onnellisuuden lähteenä. Jos tuntuu, että puutarhanhoito ei ole sinun juttusi, haastan ainakin kokeilemaan. Enkä puhu viikosta, vaan kesästä. Aloita esimerkiksi yrttimaasta tai yrttiruukuista. Sijoita kasvit paikkaan, jossa paahde ei ole armottomin, ja tee kastelusta helpompaa joko keräämällä sadevettä, virittämällä kasteluletku helposti ryytimaasi läheisyyteen, tai hankkimalla altakasteluruukku. Siemenestä ei tarvitse kylvää, valmiita yrttitaimia saa kaupastakin. Hanki hyvää multaan, joka pitää maan kosteana ja josta rikkakasvit on helppo kitkeä pois. Ihaile ja nauti, istu alas ja katsele. Puutarhan ei kuulu olla jatkuvaa työtä, vaan siihen pitää mahduttaa myös nautiskelu ja lepo! Omat yrtit makuineen ja tuoksuineen palkitsevat aivan varmasti!

Puutarhassa ajatukset saavat levätä. Kun itse olen ulkona, lapset ja koko perhe usein tulevat lopulta mukaan. Lasten kinastelu tai nahistelu ei tunnu ulkona lainkaan niin pahalta, kuin sisällä. Itse asiassa pystyn aika pitkälle sulkemaan siltä korvani, kun keskityn saunapolun perkaamiseen. Myös liikuntaa tulee puutarhatöiden lomassa miltei huomaamatta. Ei riitä tuhat kyykkyä kuukaudessa, ja keväisin takareidet ovat useimmiten arat. Myös aktiivisuusmittari näyttää, että viikon tehominuuttitavoite tuli täyteen, hups vain, yhdessä illassa. Päivän askeltavoitteesta puhumattakaan! Ja kaikki tämä ikään kuin vain sivutuotteena, pelkkänä extrana! Unohda hetkeksi some ja ruudun tuijottaminen, mutta jos saat lisää intoa onnistumisesi jakamisesta, liity puutarharyhmiin tai täytä sitten some kauniilla kuvilla. Takaan, että omat yrtit ja ilo niiden kasvun seuraamisesta tuottavat onnea! Mutta älä ota kaikkea liian vakavasti, puutarhassakin on lupa epäonnistua!
Lapset on hyvä päästää heti mukaan puutarhanhoitoon. Jokainen yhdessä vietetty minuutti on arvokas muisto. Ja jokainen minuutti puutarhatöissä on vähemmän lastenkin ruutuaikaa. Puutarhassa on helppo olla yhdessä!

En oikeastaan omista mitään erillisiä työvaatteita. Hyvin harvoin menen ulos tekemään jotakin tiettyä puutarhatyötä. Yleensä teen kaiken mielijohteesta ja hetkellisessä inspiraatiopuuskassa. Vuosia perkasin nokkoset heti ne nähdessä, edes käsineitä en ehtinyt hakea. No sittemmin olen viisastunut ja alkanut käyttämään nokkosen kanssa puutarhahanskoja, mutta edelleen hyppään perennapenkkiin sen enempää miettimättä ja siltä valkoiset kangastossuni usein näyttävätkin. Mutta mikä tärkeintä, en hyppää kukkamaalle velvollisuudentunteesta tai siitä, että olisi pakko. Hypään sinne silkasta halusta, niin innoissani, että miettimiselle harvoin jää aikaa. Toisaalta mieheni on se, jolla on erilliset kengät kaivamiseen tai nurmikon ajamiseen. Vanhat t-padat ovat pyhitetty pihatöihin. Ja joka kerta lapion varresta tulee mies, joka sanoo, että tekipä hyvää tehdä lapiohommia. Ei siis ole yhtä tapaa, vaan jokainen tekee siten kuin parhaalta tuntuu.

Mikä sitten synnyttää ilon, innon ja jopa onnen? Tähän on vaikea vastata. Ehkä laji on vain niin koukuttava, että siihen jää väkisinkin kiinni. Tekemisen ilo, itsensä ja kehon haastaminen, sekä ilo nähdä työnsä jälki. Yhteys luontoon, kasvuun ja kehitykseen. Puutarha ei myöskään vaadi, vaan antaa. Joskus äitinä tuntuu, että pitäisi venyä vähän kaikkeen. Puutarhan pitää vain venyä minulle.

Minullakin on puutarhatöissä muutama inhokki. Yksi niistä on kasteluletkun vetäminen. Se kolmijalassa seisova letkukela, joka on aina solmussa ja letku joka kelan sijaan onkin rullaantunut jalasten ympärille. Märkä letku, joka on hiekassa, mullassa, nurmikonsilpussa ja solmussa, saa minut joskus sähisemään. Ihan sama onko letkua tarkoitus vetää kelasta pois vai keriä siihen takaisin. Usein jätän kerimisen ja sitten vain kuuntelen kun mies kiroaa samaa ongelmaa ja siivoaa jälkiäni. Nyt tuli kuitenkin ongelmaan ratkaisu. Miksi kukaan ei ole keksinyt, että letkukela on helpompi käyttää, kun se huteran pystyasennon sijaan makaakin maassa! Fiskarsin XL -kokoinen kärrykastelukela ei kaadu tai horju. Ja mikä parasta, letku kerääntyy kelan sisään automaattisesti kuin imurin johto. Letkua on niin, että se riittää isoonkin pihaan ja kannen alla olevien liitinten avulla siihen voi myös lisätä lisäletkun. Ja hei, painava kärrykastelukela on helppo ja kevyt vetää kuin matkalaukku!

Sadetinta meillä ei ole koskaan ollut. Olen yleensä antanut lasten kastella kasvimaat, mutta aika usein into lopahtaa nopeasti ja vedellä leikitään niin, että mullat saattavat lennellä kaaressa. Nyt saimme kokeiluun Fiskarsin vettä säästävän metallirunkoisen sadettimen, jonka kevyt vesisuihku kääntyy automaattisesti ja vesi tulee hiljalleen kuin kesäsade. Vaarana ei ole, että kasvit kärsisivät liian kovasta paineesta. Lapsena meillä oli kotona sadetin, ja lempipuuhaani oli vesisuihkun läpi juokseminen. Tämän ilon hauskuus ei ole näköjään muuttunu mihinkään 30 vuodessa! 🙂

Jonkinlainen työnjako meille on puutarhatöiden osalta muodostunut kuin itsestään. Pojat leikkaavat nurmen, ja mies trimmaa ja viimeistelee. Samoin mieheni on se, joka yleensä kaivaa isommat kaivettavat, kun taas minä kitken, istutan ja siistin. Rakastan sormustinkukkaa, jota puutarhassamme on paljon. Annan kukkien kasvaa puskien juurella, mutta kulkuväyliltä ne kaivetaan pois ja siirrellään kukkapenkkeihin. Mieheni nyppii aina taimet pois kaivauksistaan ja lapset kiikuttavat iloisina ne minulle. Minä puolestani istutan taimet kukkapenkkiin. Fiskarsin L -kokoisessa pistolapiossa on pitkä varsi, joka toimii erityisen hyvin meille pitkäselkäisille. Kapea rikkaruohorauta on paitsi käytännöllinen pioninjuurilla kasvavien voikukkien poistamiseen, myös niiden sormustinkukkien kaivamiseen kovasta kivituhkasta. Pitkässä työkalussa on vipuvartta ja toisen kyljen sahalaitaa hyödyntäen työkalua voi kuljettaa vaakatasossa maan alla, jolloin rikkaruot saa nopeasti pois isommaltakin alalta. Kärrykastelukelan ohella tämä on ehdottomasti paras apu puutarhatöihin. Ainakin sata voikukkaa on saanut jo kyytiä ja melkein yhtä monta sormustinkukan tainta on siirtynyt mehevämpään maahan. Saman sarjan istutuslapio on toiminut apunani niin kesäkukkien istuttamisessa kuin kasvimaalla puuhaillessa. Pitkä varsi ja varren takaosan SoftGrip-pinta, takaavat hyvän otteen näistäkin työkaluista. 

Hyvistä työkaluista huolimatta puutarhassa parhaita hetkiä ovat ne, jolloin työkalut kerätään siististi kasaan, ja tulee iltaihastelun vuoro. Kierrämme mieheni kanssa puutarhaa, muistelemme sitä, miltä mikäkin näytti muutaessamme ja toteamme saaneemme paljon aikaiseksi. Mietimme mitä seuraavaksi tehdään ja puhumme haaveista ja unelmista. Joskus ne ovat asioita, joita tiedämme ettemme pysty ainakaan pariin seuraavan vuoteen toteuttamaan. Mutta puutarhassa on helppo katsoa tulevaan ja antaa mielen vaeltaa niihin tuleviin yhteisiin vuosiin. Vielä ennen nukkumaan menoa katsomme ulos ikkunasta. Taas yksi ilta puutarhassa takana ja uusi päivä edessä.

Lue täältä lisää Fiskarsin 0% stressiä ja 100% onnellisuutta -ajatuksesta, sekä Fiskars-tuotteiden onnellisuustakuusta.

Mutta nyt sade olisi jopa tervetullutta!

Kylmä ja kolea. Sellainen halusi olla äitienpäivä vuonna 2019. Mutta sää onkin vähintään yhtä arvaamatonta kuin elämä. Sen olen kymmenenteen äitienpäivään mennessä oppinut. Elämä ei ole koskaan valmis, koskaan ei tule se oikeampi hetki, minä en ole koskaan valmis ja juuri näin sen kuuluukin olla. Nuorempana joskus luulin, että asioille pitäisi olla oikea aika. Että tietyt jutut olisi ehkä pitänyt tehdä “oikeassa järjestyksessä”. Mutta se on myytti. Jokainen päivä on aina uusi ja erilainen. Huominen on aina tuntematon, arvaamaton ja ennen kaikkea epävarma. Elää täytyy nyt eikä huomenna, silti pitää haaveilla. Minä kasvan ja kehityn, opin ja elän. Suurin kiitos tästä lapsille –  tai äitiydelle.

Tänään on käyty onnittelemassa mummut. Mitään suuria juhlallisuuksia ei ole ollut ja näin on hyvä. Sain kukkia ja lahjoja, aamukahvin ja onnittelulaulunkin. Suukot ja halaukset. Ne kaikkein tärkeimmät. Pienet ympärille rutistuvat kädet, lahjoista suurimmat. Koko perhe kasassa, kaikki saman ruokapöydän ympärillä. Koko viikonlopun. Se tuntuu väliltä juhlalta.

Vaikkei strobovalojen ja savukoneen seurassa jumppaaminen ehkä kuitenkaan ole se mun juttu, tuntui kivalta viettää lauantai tyttöporukassa. Ja tulla kotiin ihailemaan kasvihuoneen edustaa, joka sai sekin viikonlopun aikana kyytiä. Eilen istuttiin ystävien kanssa iltaa kasvihuoneessa ja ihailtiin kevätsateen ropinaa. Kasvarissa oli lämmin viettää iltaa ja haaveilin kaikista niistä siellä vietetyistä kesäilloista, jotka ovat vasta edessäpäin. Ilosta, naurusta, elämästä ja ystävistä.

Puutarhassa kukkii, mutta niin paljon olisi tehtävää. Välillä tuskastun, että miten aika riittää kaikkeen. Välillä ymmärrän, että ei se riitäkään, ja juuri niin sen kuuluu ollakin.

Lempeää äitienpäivän iltaa kaikille äideille, isoäideille, tulevaisuuden äideille, varaäidelle, äitihahmoille, äidiksi kaipaaville, sydämeltään äideille ja äitiä ikävöiville. ♡

Eilisestä positiivisuudestani huolimatta kesäkurpitsan taimieni tilanne otti koville. Symbolisesti kun kaikki itse kasvatettu on aina paljon tärkeämpää kuin valmiina ostettu. Jokainen milli ja jokainen lehti on huolella ihailtu, ja rakkaudella vaalittu. Tai ehkä taimien masentava ulkonäkö yhdistettynä kylmän koleaan säähän iski jonnekin pinnan alle. Niin tai näin, löysin itseni illalla itkemästä ruskistuneiden lehtien ja nuppujen kohtaloa.

Tiedän, että moista tunteilua on kovin vaikeaa ymmärtää, jos ei koe viherpeukalointia kovinkaan vahvasti omakseen. Ei kuitenkaan liene tarpeen kertoa, että mulle tuo harrastus on erittäin tärkeä ja jossain määrin se pitää minut järjissäni. Vähän niin kuin kirjatkin. Ne on rinnakkaistodellisuuksia, joihin uppoamalla huolet ja murheet väistyvät. Niinpä karkottaakseni zuccini-apatiaa, olen nauttinut kasvihuoneen luomasta lohdusta ja kääntänyt katseeni kaikkeen muuhun kasvavaan. Vajonnut sinne jonnekin onnelliseen mielensopukkaani, jonne maalliset huolet tai murheet eivät mahdu. My happy place ei siis välttämättä ole kirjaimellisesti kasvihuone, vaan enemmänkin se siellä saavutettu mielentila. Vähän kuin urheillessa tuleva runner’s high euforia tai ne kirjan ensimmäiset sivut, kun ymmärrät, että tämä teksti on ahmittava ja äkkiä.

Olen monesti miettinyt, miten tärkeää tuollaisen my happy place -tilan löytäminen oikeastaan on. Siis sen, että tietää miten siihen omaan flow-tilaan pääsee. Ja olen myös miettinyt sitäkin, että se oma tapa löytyy varmaankin vain kokeilemalla. Itse saan kivat kiksit myös siivouksesta, mutta en pysty esimerkiksi ymmärtämään niitä joille onnellisuuden korkein tila syntyy vaikean kuvioneuleohjeen noudattamisesta, tanssimisesta tai soittamisesta. Ehkä juuri siksi, että en ole kokeillut. Todistetusti kun nämäkin lajit kuitenkin toimivat.

Missä mun happy place ei kuitenkaan yleensä ole, on kaikenlaiset kokkarit ja kekkerit. Sellaiset, joissa bloggaajien odotetaan tai oletetaan jatkuvasti käyvän. Tarvitaan erityisen hyvä syy, että innostun lähtemään omasta periferiastani jonnekin sivistyksen keskelle. 😀  No tänään sellainen syy kuitenkin on. Eikä ehkä muuten, mutta kun mukaan saa ottaa 11-vuotiaan avecin, jolle tilaisuus on sitten sitäkin tärkeämpi. Eli tälle illalle on tiedossa laatuaikaa esikoisen kanssa. Ihan kiva, sillä tuntuu, että tuon ikäistä poikaa on jo välillä vähän vaikea ilostuttaa. 🙂

 

Ps. tuo viime syksynä saamani Univormun tarvikevyö on taas päässyt käyttöön. Sen pukeminen on ikään kuin siirtymäriitti todellisuudesta omaan maailmaan. Kaikki tarvittava näppärästi käsillä ja pepun päällä vielä lisäläppä puhelimelle josta voi puuhaillessa kuunnella äänikirjaa. Nautinnon maksimointia, sanoisin. Hyvä vinkki vaikka äitienpäivälähjaksi. Tai no, ehkä tulee vähän viime tippaan, mutta jos lahjan kanssa ei ole ihan niin päivän päälle, niin ehtiihän se kuitenkin kesän puutarhasesonkiin. 😀