Vielä kerran tytöt!

14.10.2020

Kaivoin aamulla vanhan kirkasvalolamppuni esiin, sillä vaikka syksy edelleen on ihan jees, pimeys ja valon puute tökkii ainakin aamuisin. Olen aamuihminen, mutta en lainkaan kiellä, ettenkö pitäisi enemmän niistä aamuista kun saa herätä päivänvaloon. Kovinkaan tehokas tuo vuosia vanha valaisin ei enää ole, ja olenkin tänään vakavasti pohtinut uuden hankkimista. Sellaisen, jonka lapsetkin voisivat sytyttää aamupalapöytään istuessaan. Väsymys nimittäin tuntuu painavan talon nuorempaakin väkeä. Toisin kuin monessa muussa paikassa, täällä koululaisten syysloma on vasta ensi viikolla, ja koska tässä olisi nyt vielä pari päivää jaksettavana heilläkin, me kömmittiin eilen koko perhe jo ennen ilta kahdeksaa nukkumaan. Jep, ihan oikeasti! Itse voisin mennä nukkumaan vaikka joka ilta tuohon aikaan, jos se olisi mahdollista, mutta tämä kollektiivinen suoritus oli omaa luokkaansa jopa tässä taloudessa, jossa ei normaalistikaan kukuta puolille öin edes viikonloppuna.

Mutta en minä tullut teille meidän perheen uniasioita kertomaan, vaan päivittelemään sitä, että nämä daaliat ei lopu sitten millään! Nyt ollaan jo miltei kuukauden verran viime vuotta pidemmällä ja edelleen daaliat avaavat jopa nuppujaan. Olin ihan ajatellut tehdä teille sen daalioiden nostoa käsittelevän postauksen lokakuun alussa, mutta tässä ollaan edelleen. Ongelma on toki positiivinen, enkä laita yhtään pahakseni, vaikka oman pihan kukkia saisi maljakkoon seuraavankin kuukauden ajan. Onhan tämä silti aika erikoista, ettei yöpakkasia ole vieläkään ollut.

Jossain vaiheessa ajattelin, että ette ehkä jaksa kovin montaa daaliakuvaa enää tämän vuoden puolella, mutta tässä sitä taas ollaan. Vielä kerran tytöt! Ja ehkä toisen ja kolmannenkin. Vannomatta paras.

 

Bonuksena nopea vinkki tiimalasivartalon hankkimiseen: Leveät lahkeet ja suuret olkapäätä! Jossain keskikohdalla on väkisinkin kapeampaa.


oikeastaan ihan jees

09.10.2020

Väittäisin, että sosiaalisen elämän merkitys on kasvanut viimeisen vuoden aikana hurjasti. Joskin tosin monilla mittareilla suhtaudumme nykyisin myös intohimoisemmin kotiin ja kotona viihtymiseen. Molempi parempi, tuumaan ainakin itse, ja eilen sen taas todistin, miten tärkeää on päästä välillä nollaamaan arjen harmautta ystävien seurassa. Samalla kuitenkin takaraivossa on se kamala pelko, koska moinen joukkokokoontuminen taas kielletään ja tämä osa elämää laitetaan tauolle. Vaikka elämme täällä toistaiseksi maamme koronattomimmassa kolkassa, kaiken kivan yllä lepää kuitenkin se ikävä perumisen pelon viitta. Jokainen suunnitelma ja tulevaisuuteen ajateltu tekeminen päättyy nykyään jossitteluun. Ja vaikka kuinka yrittäisi ajatella, että pitää elää hetkessä ja katsoa positiivisin mielin tulevaan, tuntuu se välillä musertavan turhauttavalta. Puhumattakaan siitä kaikesta muusta epävarmuudesta, mikä elämisen päällä nyt jatkuvasti roikkuu.

Olin jo aamulla manaamassa koko päivän epäonnistuneeksi ja perjantain ilo meinasi vaihtua äärimmäiseen ketutukseen, kun suunnitelmat menivät uusiksi, mutta jälleen kerran elämä kuitenkin opetti, että asioilla on aina kaksi puoltaan. Vaikka suunnitelmat vaihtuivat, pimeä sadepäivä kotona ei loppujen lopuksi ollutkaan pelkästään huono juttu. Itse asiassa pimeys ja synkkyys on oikeastaan ihan jees. Kun saa olla kotona. Sateen piiskaamat ikkunat on oikeastaan aika kauniita, pimeys tunnelmallista ja kaikki ylipäätään tosi hyggeä.

Kynttilät palamaan, villasukat jalkaan ja jotain tosi hyvää ruokaa illaksi. Ja kasa herkkuja jälkkäriksi. Ihanaa viikonlopun aloitusta!