Aamukuuden kuvia ja muuta

16.8.2021

Viime vuodet on olleet aika täysinäisiä. Vihaan sanaa ruuhkavuodet, mutta en tiedä parempaakaan termiä, joka olisi yhtä selkeästi ymmärrettävissä. Koska iltaisin pitäisi olla kahdessa tai kolmessa paikassa yhtä aikaa, olen pyhittänyt aamut itselleni. Toki kesällä oli vähän helpompaa, mutta kun on tehnyt itsestään aamuihmisen, sitä oikeastaan nauttii aikaisen aamun hiljaisuudesta ja rauhasta. Niin no, salilla saa olla yleensä ihan yksin. Tänään nappasin salikassin lisäksi mukaani myös kameran, sillä olen ihaillut noita loppukesän usvaisia aamuja jo pitkään. Kuuden aikaan kotiinpäin ajellessa nappasin sitten itselleni muutaman kuvan muistoksi. Nyt pitää nauttia, sillä hetken päästä kuudelta aamulla on yhtä pimeyttä!

Olen viimeiset pari viikkoa jo vähän kipuillut tulevan syksyn vuoksi ja tuntenut sen tykyttävän tunteen rinnassa ja palan kurkussani. Kamppailut oman riittämättömyyden kanssa ja miettinyt,  että miten kummassa sitä taas jaksaa kaiken. Ja ennen kaikkea pystyy kaikkeen. Lauantaina istuin puoli tuntia hautausmaalla ja itkin. Ihan kuin pikkulapsi. Sitten nostin leuan pystyyn, ajoin kotiin ja menin ennen kymmentä nukkumaan. Kyllä se siitä. Ja sunnuntai-iltana meillä oli jopa pölystä puhtaat kaapinpäälliset ja tavarat pitkästä aikaa ainakin melkein paikallaan. Mielikin toimii paremmin kun ympärillä on siistiä ja puhdasta.

Tänään ollaan kuitenkin saatu aikataulupalapeliä ihanasti kasaan ja mulla on aika positiivinen olo tulevan suhteen. Kyllä tämä taas tästä. Mutta en siis ole mikään kiirettä rakastava ihminen. En todellakaan! Enemmän just se sellainen aamu-usvaa tuijottava ja lampaita rapsutteleva haaveilija. Luen aina niitä ihania kertomuksia pienistä saarista, joilla asuu vakituisesti vain kourallinen ihmisiä. Ne olisi just mulle sopivia paikkoja. Mutta eihän niissä ole voimistelua, jalkapalloa, säbää, balettia tai musiikkiopistoa. Että se siitä! Ja toisaalta, ei ehkä niitä viikonlopun valopilkkujakaan, kuten vaikka rapujuhlia, joiden voimalla tämä viikko laitetaan purkkiin.

No mutta mulla on mun aamut. Hiljaiset ja usvaiset ja kohta pimeätkin, mutta mulle niin äärimmäisen tärkeät ja pyhät.

 


Korvapuustipäivä

04.10.2019

Sattuipa sopivasti tämä pullan leipominen viralliselle korvapuustipäivälle. Hoksasin asian vasta kun viimeinen pelti oli uuniissa. Olen tässä kolme päivää kärvistellyt ihan tajuttoman kamalan pääkivun kanssa. Viime vuosina tästä päänsärystä on tullut vähän liiankin tuttu riesa ja joinakin kuukausina se on vielä kovempaa ja nyt sitten sattui juuri tämä kuukausi. Pää on kuvattu monellakin tapaa ja mitään ylimääräistä sieltä ei ole löytynyt, ja varmaan kyseessä on jokin hormonaalinen juttu, mutta joka tapauksessa uuvuttava juttu. Vaikuttaa ihan kaikkeen, kuten jaksamiseen ja mielialaan. Tähän viikkoon on vielä mahtunut paljon autolla ajamista, suhjusateessa ja hämärässä silmiä siristellen. Ja liian lyhyiksi jääneitä yöunia. Eilen lähdin ystävän kanssa heiluttamaan kahvakuulaa ja olo hiukan kohenikin. Sen verran, että laadin perjantaille toimintasuunnitelman, jossa pitäydyin vähän väkisinkin.

Vein lapset aamulla kouluun ja hoidin pakolliset kauppa ja apteekkiasiat. Sitten kotiin pullataikinan tekoon, sillä olin luvannut, että tällä viikolla leivotaan pullaa, ja koska viikonlopulle on ohjelmaa se taikina oli tehtävä nyt. Mutta oikeastaan nautin, sellaista taikinaterapiaahan tuo on. Kun sain taikinan kohoamaan vedin ulkoiluvaatteet ylleni, aurinkolasit päähäni ja suuntasin reippailemaan. Tunti luonnossa, hartioita heilutellen ja raikasta (joskin varsin lannan tuoksuista) ilmaa hengitellen. Pohdin siinä reippaillessa kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mietin, miten pikkulinnut tarkenevat ja missä kohtaa lehmät eivät enää halua makoilla ulkona. Mietin sitä kevään päivää, kun taas nähdään, että lampaat ovat palanneet ulos. Pässit ja uuhet omille laitumilleen. Mietin, missä kohtaa leskenlehdet taas keväällä ensimmäisenä kukkivat ja katselin pajunoksia miettien pääsiäistä. Pohdin sitä, miten maaseutu tyhjenee ja mietin, jaksaako kukaan sinnitellä täällä viljelemässä kotimaista viljaa vielä 60 vuoden päästä. Toivotaan. Mietin, että kävisin mielelläni puolukoilla ja pohdin, että onkohan aika vaihtaa varrellisiin kenkiin.
Täytyy sanoa, että ulkoilu on kyllä lääke melkein vaivaan kuin vaivaan. Jos pääkipu nyt ei vallan poistunut, niin teho oli verrattavissa hyvään lääkkeeseen. :)

Lapset pääsivät tänään jo puolelta päivin, joten meillä vietettiin perjantai-iltapäivää leipoen. Tehtiin tosin korvapuustien lisäksi iso satsi myös voisilmäpullia, hyviä nekin.

Iltaan on mahtunut pojan salibandypeli ja muutenkin aika arkista ohjelmaa. Lapset rapistelevat sohvalla iskän tuomia tuliaiskarkkeja. Minä taidan ottaa suunnaksi sängyn. Josko vaikka saisi kunnon yöunet.

Huomiseksi on tiedossa mukavaa ohjelmaa äidin kanssa. Sormet ja varpaat ristiin, että olo olisi aamulla taas jo vähän parempi.

 

Ihanaa viikonlopun aloitusta! ♡