Erikoisen mukava marraskuu

24.11.2021

Te jotka olette roikkuneet linjoilla kauemmin, tiedätte mitä mieltä minä olen marraskuusta. Jep, ei lemppari, eikä edes top 11 sisällä. Ihan vihon viimeinen kuukausi vuodesta, joskin kalenterin mukaan vasta tokavika. Mutta en tiedä olenko se minä vai onko se sittenkin marraskuu, mutta jotenkin se ei ole tänä vuonna ollut niin paha. Ja kopkop, ensi viikon sataa varmaan kaatamalla vettä, eikä päivä valkene ollenkaan, mutta tämänkin uhalla väittäisin, että marraskuu on tänä vuonna ollut erikoisen mukava. Lämmittelen sitten tämän ajatuksen voimalla, mikäli olosuhteet kovasti päättävät huonontua, mutta onpahan jotakin positiivista, mitä miettiä. Ja vaikka pimeys ja sateet valitettavasti nykyään jatkuvat myös joulukuussa, marraskuun voittaminen on mulle jonkinlainen henkinen erävoitto. Joulukuun pelastaa joulu ja kaikki mukava siihen liittyvä. Toki myös se, että joulukuussa elämä notkahtaa taas kevään suuntaan ja kuljemme kohti valoa. Joka tapauksessa uskon voivani jo väittää, että selvisin marraskuusta tänäkin vuonna.

Osa marraskuun mukavuudesta on toki ihan tietoisesti suunniteltua, ja sen tietoisen suunnittelun mahdollisti tietenkin loma. Lomalla kuitenkin päätin, että voisin kokeilla marraskuun suhteen ihan toisenlaisia aseita kuin ennen ja olen iloinen siitä, että kuuntelin tällä kertaa enemmän itseäni kuin naistenlehtiviisauksia tai edes terveyssuosituksia. Suurin oivallus on nimittäin ollut se, että en vaadi itseltä marraskuussa oikeastaan juuri mitään. Marraskuussa ei tarvitse suorittaa ja pyrkiä yli-ihmiseksi, vaan se vuoden pimein (ja itselleni vaikein) pätkä on lupa luovia just sillä tavalla kuin parhaalta tuntuu. Kelloni ei siis ole soinut viideltä, enkä ole esimerkiksi urheillut aamuisin. Sen sijaan, että painuisin ilta kahdeksalta marttyyrin lailla lakanoiden väliin, jotta jaksan aamulla treenata syysmasista pois, olenkin valvonut illalla pari tuntia pidempään ja vaikka vain katsellut kivoja sarjoja ja rupatellut puolisoni kanssa. Olen nauttinut illalla teekuppini seuraksi voidellun sämpylän ilman vihannesvuorta ja napannut suuhuni aina silloin tällöin suklaata. Joskus vähän enemmänkin. Olen totaalisesti lakannut seuraamasta päivittäisiä askeliani tai yöllä nukuttuja tunteja. Minä kun kuulun niihin ihmisiin, jolle nuo molemmat aiheuttavat usein suorituspaineita.

Vuoden pimein pätkä vaatii siis rentoutta ja levollisuutta. Mukavia vaatteita, kynttilän valoa, glögiä, teetä ja joskus jopa punaviiniä. Se kaipaa osakseen yhdessä syötyjä aterioita, lempeää kosketusta sekä rauhallisia ja kiireettömiä hetkiä läheisten ihmisten kanssa. Tiedättekö, musta tuntuu kuin olisin vihdoin ymmärtänyt sen hyggen syvimmän olemuksen. Siis ihan oikeasti. Ja huolimatta kaikista terveysrikkeistä koen voivani oikeastaan paremmin kuin pitkään aikaan.


maanantaihygge

15.11.2021

Olin vähän ajatellut, että viikonloppuna aloitan kaivamaan joulua esiin, mutta niin vain kävi, että joulu on edelleen visusti vintillä. Mutta vielä ehtii hyvässä aikataulussa, nythän eletään vasta marraskuun puoliväliä. Joskin olen päättänyt, että tänä vuonna aion nauttia joulun odotuksesta viime vuodenkin edestä. Viime vuonna joulun odotus jäin vähän vakavampien asioiden jalkoihin ja niin kävi oikeastaan jo edellisvuonna. Viimeiset pari vuotta ovat koetelleet elämää siinä määrin, että tosiaankin kaipaan jo ihan tavallisia juttuja, jouluhömpötystä, kynttilähyggeilyä, pikkujoulufiilistä ja kaikkea muuta vähemmän vakavaa.

Me käytiin äidin kanssa hautausmaakierros jo lauantaina ja vietettiin sen jälkeen mukava päivä naisten kesken meillä. Eilisen isänpäivän ohitin aina niiltä osin kuin se oli mahdollista. Aamulla toki katoin paremman aamupalan lasteni isälle, mutta koska meillä iskä lähti töihin ja poika pelireissuun, ei me Klaaran kanssa kauheasti isänpäivää vietetty. Ööö, kehtaanko edes kertoa, mihin aikaan menin nukkumaan. Kuudelta illalla. Jep, tein tosiaan kaikkeni ohittaakseni isänpäivän. Onneksi miltei kahdentoista tunnin yöunet uuden viikon kynnyksellä ei ole lainkaan pahasta. Ja hyvin levänneenä maanantaiaamu ei tuntunut lainkaan niin pahalta, kuin olisi voinut kuvitella. Ei vaikka pienempi on taas sairaana.

Olen mielessäni koputellut puuta tuon flunssakauden suhteen jo pidemmän aikaa. Meillä on päästy aika vähällä, vaikka se vähäkin on tässä maailman menossa vähän liikaa. Aamulla juuri selasin nykyisiä suosituksia ja siellä luki vain, että huoltaja itse tekee arvion, onko lapsi koulukuntoinen vai ei. Hiljaa mielessäni olin kiitollinen siitä, että meillä lapset on jo tämänkin verran isoja ja ne jatkuvat nuhakuumeet on onneksi jo takanapäin. Mutta tsempit tosiaan kaikille vanhemmille, onhan nämä viimeiset puolitoista vuotta (ja ylikin jo) olleet aikamoista peliä tämänkin suhteen. No, kohta alkaakin jo taas siitepölykausi, joten vuotavia neniä ja karheita kurkkuja on tarjolla. Voi kun tästäkin päästäisiin jo kohta eteenpäin!

Mitä muuten tulee eteenpäin menemiseen olen ajatellut, että minunkin pitäisi kai jossain määrin mennä vähän enemmän eteenpäin. Olen ehkä tyyppinä sitä, joka jää liian herkästi vellomaan kaikkeen ikävään ja surulliseen, enkä oikein osaa päästää irti. Tai on jotenkin tosi vaikeaa antaa itsensä mennä eteenpäin ja jatkaa elämää. Fakta on kuitenkin se, että ikävät ja surulliset asiat eivät katoa, vaikka kuinka lopettaisin niiden pohtimsen ja surussa vellomisen. Eikä ne toisaalta sen paremmiksi jutuiksikaan muutu, vaikka kuinka niitä mielessäni pyörittelisin. Toisin sanoen, kulutan lähinnä vain itseäni, jos en uskalla päästä irti. 🤍

 

Joko te olette innostuneet joulusta? Me ostettiin tänään kaupasta ekat glögit.