maailman ihanin villapaita ja lupa olla alakuloinen

15.11.2019

Jos flunssa ei nyt koskaan ole mikään odotettu vieras, niin positiivisen kautta ajateltuna tämä viikko oli mitä mainiointa aikaa sairastaa pois tuokin ikävyys. Lonkeronharmaat, liki pimeät päivät ja armoton kaatosade, joten enpä ainakaan menettänyt mitään. Ja kun marraskuu ei nyt muutenkaan ole lempparini, niin tämä jotenkin sopi tähän väliin.

Samalla jotenkin tajusin senkin, että kun tämä pimeä vuodenaika käy päälle ja tuntuu lannistavan, niin ihan ainoa tapa selvitä ei ole se energisyyden perässä juokseminen. Joskus on nimittäin paikallaan myös taipua. Antaa itselleen lupa pysähtyä, kääriytyä peiton alle ja olla vähän vähemmän energinen ja ehtivä. Välillä on ihan ok jopa antaa tietoisesti itselleen lupa olla alakuloinen ja vaiteliaskin. Ei aina tarvitse toitottaa joka suuntaan kuinka kaikki on positiivista ja kuinka energiat vain virtaavat ja aura hohtaa pelkkää hyvää. Voi olla ihan iloinen, onnellinen, positiivinen ja elämäänsä kaikin puolin tyytyväinen, vaikka joskus tykkääkin käpertyä marraskuun pimeyteen.

Marraskuun alku on ollut jotenkin tosi raskas. Vaikka se on sitä joka vuosi, tänä vuonna se heitti harteille vielä vähän lisäpainoa. Vei mukanaan niin yöunet kuin ruokahalunkin. Ja silti ajattelin, että kyllä se hyvä olo siellä jossain tossunpohjan ja väsymyksen euforian välissä piilee. Vaan ei se siellä ollut. Pari päivää pakkolepoa, ja kas kun eilen santsasin unelmatorttua supernaisten seurassa, tajusin, että vaihteeksi on ihan kiva nauraa taas oikein kovaan ääneen.

Perjantai-ilta olkoon pyhitetty sekin levolle ja rentoutumiselle. Ja uusimmalle Mma Ramotswelle. Minun onneni on myöskin se, että äidin marraskuuhun lohtua on tuonut neulominen. Todisteena maailman ihanin villapaita! ♡

Suloista viikonloppua sullekin.


varjoa ja valoa

29.10.2019

Mun päässä on pari päivää soinut Suvi Teräsniskan Täydellinen elämä. Lähinnä kai siksi, että elämä on taas jälleen kerran osoittanut olevansa sekoitus onnea ja surullisia vaiheita. Ja vaikka näitä tällaisia vaiheita mahtuu meidän jokaisen elämään, se sykli saattaa joskus tuntua liian kovalta. Kun itse miettii, että nyt ei jaksaisi yhtään enempää, kaikki universumin kappaleet saatavatkin olla eri mieltä. Itse jouduin tällaiseen tilanteeseen sunnuntaina, kun lähdin miehen kanssa ulkoilemaan ja ikään kuin selvittämään päätäni ja keräämään voimia. Ajatuksella, että kyllä tämä tästä, kaikki järjestyy ja elämä kantaa. Ja sitten se elämä onkin yht’äkkiä vaakalaudalla. Sain todella pahan anafylaktisen reaktion ja ehdin jo ajatella, että tässä se nyt sitten oli.  Mutta Luojalle kiitos, olemassa on myös se yhdestoista hetki. Tästä lähtien mulla on adrenaliinikynät AINA mukanani ja nukun pari sellaista vieressäni todennäköisesti loppuelämäni. Siinä kun kroppa twerkkasi sairaalassa lämpöpeiton alla, mietin kyllä, että ei nyt olisi tätäkin tarvittu. Samaan aikaan mietin kuitenkin, että saan mennä takaisin kotiin mun perheen luokse, halata ja tulla halatuksi. Elämä jatkuu, ja varjojen jälkeen tulee taas valoa.

Jos jotain elämässä on oppinut niin sen, että vaikeiden tilanteiden keskellä ei onneksi tarvitse olla yksin. Mulla on ihania ystäviä, sukulaisia ja perhe. Niitä, jotka kannattelee silloinkin, kun tuntuu, että muuten ei jaksaisi. Ihmisiä, jotka rientävät auttamaan ihan käytännön asioissa ja ovat tukena. Niitä joiden tietää olevan siinä lähellä jos vain tarvitsen. Se on sellainen voima ja siunaus.  Ja mulla on ihan superihana sisko, joka nukkui viime yön meidän sohvalla, ja jonka kanssa olen saanut viettää vuorokauden. Puhua hassuja, tirautella kyyneliä ja nauraa turhanpäiväisille. Ja ulkona ihana pikkupakkanen ja maassa ensimmäiset hennot lumihiutaleet. Upea auringonpaiste ja loppujen lopuksi aika täydellinen elämä – sellainen sekoitus onnea ja surullisia vaiheita.

Olkkarin pöydällä ystävän tuomat kukat ja Hemtexin loppuunmyynnistä kolmella eurolla löytynyt kynttilänjalka. Elämän pieniä iloja ❤️