Laskiaispullat ja itse tehty mantelimassa

14.2.2022

Ihanaa ystävänpäivää myös sinne ruudun toiselle puolelle!

Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon sitä, miksi aikoinaan perustin blogin. Eihän kukaan silloin voinut aavistaa, että tästä olisi työksi asti, tai tällä voisi itsensä elättää. Minä en ainakaan osannut kuvitella. Mulle tämä oli ennen kaikkea kanava pois yksinäisyydestä, sekä paikka, jossa pystyin kuvien muodossa antamaan (välillä aika **skallekin) arjelle kultareunukset. Mun ajatus oli, että jokaisessa päivässä on jotakin kaunista ja se auttoi myös tosi paljon, kun pinnistelin syvän masennuksen kourissa. Samoin auttoi ystävällisyys ja kauniit sanat. Sain tätä kautta ystäviä ja ennen kaikkea sitä ystävällisyyttä, jota me jokainen tarvitaan ihan joka päivä. Ja vaikka vuodet ovat osoittaneet, että somen kautta voi myös loukata ja vihata, se ystävällisyys on edelleen suurempi arvo ja ehkä juuri siksi teen tätä edelleen. Eli kiitos teille kaikille, jotka olette vuosien saatossa välittäneet ystävälliset tervehdyksenne tätä tai jotain muuta somekanavaa käyttäen. Ne on olleet tosi tärkeitä ja haluankin muistuttaa meitä kaikkia siitä, mikä ihmeellinen voima hymyllä ja kauniilla sanoilla voi olla. Levitetään niitä ja ollaan ystävällisiä. Tänään, mutta myös huomenna!

Laskiaispullat on meillä perinteisesti myös ystävänpäivän herkku ja tästä syystä kermakuorrutukselle laitetaan aina sydämenmuotoinen lakki. Sydänpullaa sopii tietenkin syödä myös laskiaisena, mutta usein pullakiintiö tulee kyllä kerrasta täyteen. Tykkään valtavasti leipomisesta ja leivon mielestäni myös hyvää pullaa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että laskiaispullat syntyvät meillä yleensä kaupan esipaistetuista vehnäpullista. Leivon nimittäin mielelläni korvapuusteja, mutta tavallisten pullien vuoksi en jaksa vaivautua taikinan tekoon. Hyvillä täytteillä valmispullastakin saa oikein fiinin laskiaispullan!

Olen hillojen suhteen vähän kranttu ja useimmiten syönkin laskiaispullani hillotta ja mantelimassatta. Kaupan mantelimassapötköt kun ovat jotenkin niin luotaantyöntävän oloisia. Itse tehty mantelimassa on kuitenkin ihan eri asia, ja sen sekoittaa pikapikaa. Mikä parasta, siihen ei ole pakko tiputtaa karvasmantelin makua, ja toisaalta, aromin voi vaikka korvata liköörillä. Itse tehty mantelimassa on myös nesteen määrää muuttamalla helppo muokata. Jos tykkäät sipaista mantelimassaa kuin levitettä pullan puolikkaan päälle, lisää massaan vähän enemmän nestettä. Tai sitten voit pyörittää massasta perinteisen tangon ja leikata kunnon kiekon mantelia pullan väliin.

 

Mantelimassa (4-6 pullaa)

1 dl tomusokeria

1 dl mantelijauhetta

1,5 rkl vettä

2-6 tippaa karvasmanteliaromia tai tilkka mantelilikööriä

 

Sekoita aineet keskenään. Säilytä jääkaapissa.

 

Meillä on täällä jonkinlainen vedenpaisumus meneillään. Kahluuhousut ja kumivene voivat olla kohta kelpo välineitä kauppareissun tekemiseen. Lidlin parkkiksella astuin tänään lenkkarit jalassa järveen. Käänsin tilanteen voitoksi ja ostin itselleni kaupasta narsissin. Se on kuulkaas kevät tulossa! 💛

 

Lisää reseptejä


Erikoisen mukava marraskuu

24.11.2021

Te jotka olette roikkuneet linjoilla kauemmin, tiedätte mitä mieltä minä olen marraskuusta. Jep, ei lemppari, eikä edes top 11 sisällä. Ihan vihon viimeinen kuukausi vuodesta, joskin kalenterin mukaan vasta tokavika. Mutta en tiedä olenko se minä vai onko se sittenkin marraskuu, mutta jotenkin se ei ole tänä vuonna ollut niin paha. Ja kopkop, ensi viikon sataa varmaan kaatamalla vettä, eikä päivä valkene ollenkaan, mutta tämänkin uhalla väittäisin, että marraskuu on tänä vuonna ollut erikoisen mukava. Lämmittelen sitten tämän ajatuksen voimalla, mikäli olosuhteet kovasti päättävät huonontua, mutta onpahan jotakin positiivista, mitä miettiä. Ja vaikka pimeys ja sateet valitettavasti nykyään jatkuvat myös joulukuussa, marraskuun voittaminen on mulle jonkinlainen henkinen erävoitto. Joulukuun pelastaa joulu ja kaikki mukava siihen liittyvä. Toki myös se, että joulukuussa elämä notkahtaa taas kevään suuntaan ja kuljemme kohti valoa. Joka tapauksessa uskon voivani jo väittää, että selvisin marraskuusta tänäkin vuonna.

Osa marraskuun mukavuudesta on toki ihan tietoisesti suunniteltua, ja sen tietoisen suunnittelun mahdollisti tietenkin loma. Lomalla kuitenkin päätin, että voisin kokeilla marraskuun suhteen ihan toisenlaisia aseita kuin ennen ja olen iloinen siitä, että kuuntelin tällä kertaa enemmän itseäni kuin naistenlehtiviisauksia tai edes terveyssuosituksia. Suurin oivallus on nimittäin ollut se, että en vaadi itseltä marraskuussa oikeastaan juuri mitään. Marraskuussa ei tarvitse suorittaa ja pyrkiä yli-ihmiseksi, vaan se vuoden pimein (ja itselleni vaikein) pätkä on lupa luovia just sillä tavalla kuin parhaalta tuntuu. Kelloni ei siis ole soinut viideltä, enkä ole esimerkiksi urheillut aamuisin. Sen sijaan, että painuisin ilta kahdeksalta marttyyrin lailla lakanoiden väliin, jotta jaksan aamulla treenata syysmasista pois, olenkin valvonut illalla pari tuntia pidempään ja vaikka vain katsellut kivoja sarjoja ja rupatellut puolisoni kanssa. Olen nauttinut illalla teekuppini seuraksi voidellun sämpylän ilman vihannesvuorta ja napannut suuhuni aina silloin tällöin suklaata. Joskus vähän enemmänkin. Olen totaalisesti lakannut seuraamasta päivittäisiä askeliani tai yöllä nukuttuja tunteja. Minä kun kuulun niihin ihmisiin, jolle nuo molemmat aiheuttavat usein suorituspaineita.

Vuoden pimein pätkä vaatii siis rentoutta ja levollisuutta. Mukavia vaatteita, kynttilän valoa, glögiä, teetä ja joskus jopa punaviiniä. Se kaipaa osakseen yhdessä syötyjä aterioita, lempeää kosketusta sekä rauhallisia ja kiireettömiä hetkiä läheisten ihmisten kanssa. Tiedättekö, musta tuntuu kuin olisin vihdoin ymmärtänyt sen hyggen syvimmän olemuksen. Siis ihan oikeasti. Ja huolimatta kaikista terveysrikkeistä koen voivani oikeastaan paremmin kuin pitkään aikaan.


maanantaihygge

15.11.2021

Olin vähän ajatellut, että viikonloppuna aloitan kaivamaan joulua esiin, mutta niin vain kävi, että joulu on edelleen visusti vintillä. Mutta vielä ehtii hyvässä aikataulussa, nythän eletään vasta marraskuun puoliväliä. Joskin olen päättänyt, että tänä vuonna aion nauttia joulun odotuksesta viime vuodenkin edestä. Viime vuonna joulun odotus jäin vähän vakavampien asioiden jalkoihin ja niin kävi oikeastaan jo edellisvuonna. Viimeiset pari vuotta ovat koetelleet elämää siinä määrin, että tosiaankin kaipaan jo ihan tavallisia juttuja, jouluhömpötystä, kynttilähyggeilyä, pikkujoulufiilistä ja kaikkea muuta vähemmän vakavaa.

Me käytiin äidin kanssa hautausmaakierros jo lauantaina ja vietettiin sen jälkeen mukava päivä naisten kesken meillä. Eilisen isänpäivän ohitin aina niiltä osin kuin se oli mahdollista. Aamulla toki katoin paremman aamupalan lasteni isälle, mutta koska meillä iskä lähti töihin ja poika pelireissuun, ei me Klaaran kanssa kauheasti isänpäivää vietetty. Ööö, kehtaanko edes kertoa, mihin aikaan menin nukkumaan. Kuudelta illalla. Jep, tein tosiaan kaikkeni ohittaakseni isänpäivän. Onneksi miltei kahdentoista tunnin yöunet uuden viikon kynnyksellä ei ole lainkaan pahasta. Ja hyvin levänneenä maanantaiaamu ei tuntunut lainkaan niin pahalta, kuin olisi voinut kuvitella. Ei vaikka pienempi on taas sairaana.

Olen mielessäni koputellut puuta tuon flunssakauden suhteen jo pidemmän aikaa. Meillä on päästy aika vähällä, vaikka se vähäkin on tässä maailman menossa vähän liikaa. Aamulla juuri selasin nykyisiä suosituksia ja siellä luki vain, että huoltaja itse tekee arvion, onko lapsi koulukuntoinen vai ei. Hiljaa mielessäni olin kiitollinen siitä, että meillä lapset on jo tämänkin verran isoja ja ne jatkuvat nuhakuumeet on onneksi jo takanapäin. Mutta tsempit tosiaan kaikille vanhemmille, onhan nämä viimeiset puolitoista vuotta (ja ylikin jo) olleet aikamoista peliä tämänkin suhteen. No, kohta alkaakin jo taas siitepölykausi, joten vuotavia neniä ja karheita kurkkuja on tarjolla. Voi kun tästäkin päästäisiin jo kohta eteenpäin!

Mitä muuten tulee eteenpäin menemiseen olen ajatellut, että minunkin pitäisi kai jossain määrin mennä vähän enemmän eteenpäin. Olen ehkä tyyppinä sitä, joka jää liian herkästi vellomaan kaikkeen ikävään ja surulliseen, enkä oikein osaa päästää irti. Tai on jotenkin tosi vaikeaa antaa itsensä mennä eteenpäin ja jatkaa elämää. Fakta on kuitenkin se, että ikävät ja surulliset asiat eivät katoa, vaikka kuinka lopettaisin niiden pohtimsen ja surussa vellomisen. Eikä ne toisaalta sen paremmiksi jutuiksikaan muutu, vaikka kuinka niitä mielessäni pyörittelisin. Toisin sanoen, kulutan lähinnä vain itseäni, jos en uskalla päästä irti. 🤍

 

Joko te olette innostuneet joulusta? Me ostettiin tänään kaupasta ekat glögit.


hopeareunuksia

28.9.2021

Ajattelin ensin kirjoittaa siitä, miten totaalisen loppu tunnen välillä olevani, ja miten viimeiset pari vuotta ovat ikään kuin kupanneet pois kaikki voimat ja jonkinlaisen luottamuksen elämään. Mutta liirumlaarum, sitähän se on. Joskus tulee niitä vuosia, kun tukka lähtee ja naama menee kurttuun kymmenenkin vuoden edestä. Sitten kuitenkin myös niillä synkimmillä pilvillä on hopeareunuksensa, ja huomaa, että lopulta on tosi paljon hyvääkin. Ja jos ei muuten huomaa, niin sohvalla Gåsmammania katsoessa viimeistään. Pillitin just viikonloppuna, että miten onkin voinut olla elämä niin persuksesta, kunnes tajusin että hitto vie, Sonjalla on rankkaa, ei minulla.

Meillä kävi ihan ekaa kertaa siivousfirma perjantaina ja se olkoon yksi tämän vuoden suurimpia jalometallikehyksiä. Olkoonkin, että voisivat tulla jo tänään uudestaan. Olen jo vuosia haaveillut siitä, että voisin tulla siivottuun kotiin ja viimein sain maistiaisen. Aika juhlava hetki, joskin siinä kohtaa toinen keittiön valaisimista roikkui vielä vain puoliksi katossa (johtoviritys hiuslenkillä kattokoukkuun ripustettuna), mikä ehkä söi ihan pikkuisen loppuvaikutelmaa. Mutta koska vielä lauantainakaan ei tarvinnut ryhtyä imuroimaan, ehdin viettää lasten kanssa kivan päivän äidin luona. Sunnuntain ihanuus oli ehdottomasti yhden yhdistyksen toiminnantarkastus. Tai ei oikeastaan, eikä millään muotoa se, vaan siihen kytketty kahvittelu ystävien seurassa.

Tälle viikolle arjen luksusta tuo kampaajakäynti (jee, jo huomenna) ja yhdet koronan vuoksi aika paljon siirtyneet kolmekymppiset, joita juhlitaan ysäriteemalla. Ja sunnuntain kuningasideana päätettiin ystävän kanssa viettää juhlien eteen vielä etkot ja virittäytyä tunnelmaan Metsoloita katsomalla. Toisin sanoen, ensi viikonlopustakaan ei voi tulla huono.

Koska arjen ylellisyyksiin kuten kampaajaan tai siivoojaan ei ihan joka päivä veny, ilo pitää ottaa irti pienemmistä asioista. Tämän viikon luksusta on ehdottomasti se, että eilisen ruokapreppauksen aikana en heittänyt lasagnea pitkin keittiötä (kuten kaksi viikkoa sitten maanantaina) tai polttanut ranteeseeni liki kolmannen asteen palovammaa (kuten viikko sitten maanantaina).

Mutta hei, nyt valmistautumaan kahvakuulaan. Sillä jos elämä on vähän kova, niin olen kyllä minäkin.

 


Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää…

02.7.2021

 

Heipat ja heinäkuut!
Blogi jäi vähän tuuliajolle, ja olen jopa hetkellisesti miettinyt, haluanko tänne edes palata. Mutta niin suuret päätökset ottavat aikaa, eivätkä ole ehkä yhden kesän päätöksiä. Olen pähkäilijä ja pohtija. Asioiden vatvoja ehkäpä.

Isän kuolema käänsi keväällä elämässäni sellaisen “kunhan nyt” -vaihteen päälle. “Kunhan nyt jotenkin hoidan.” “Kunhan nyt vain tulee tehtyä.” Ensin sain toki kauhean siivouspuuskan ja järjestelin tavaroita hullun raivolla. Sitten tajusin, etten jaksa ja jäin vain jotenkin ajelehtimaan. Kunhan nyt velvollisuuteni hoidin, mutta siinä kaikki. Kiitos Kokkikartanon lohikiusauksen ja kirsikkatomaattien lapsille oli ruokaa pöydässä. Pyykit tuli toki pestyä, työt hoidettua ja kaikki pakollinen suoritettua, mutta se itse eläminen jäi kaiken sen “kunhan nyt” -ajattelun alle. Ja oikeastaan vasta kesäkuussa tajusin, että olin suorittanut asioita vähän laput silmilläni ja unohtanut asiat, joista oikeasti tykkään ja jotka tekevät mun elämästä ihan oikeasti mielekästä. Niinpä olen viimeiset pari viikkoa kuronut sitä omaa elämääni kiinni. Yrittänyt löytää taas itseni sieltä jostain kaiken muun varjosta. Tiedä sitten onko teho omassa ajattelussa vai parin viikon rautakuurissa, mutta olen taas saanut kaivettua esiin sen Emilian, joka koen oikeasti olevani. Nimittäin Emilian, joka ahmii kirjoja, herää ennen aamuviittä, nauraa, iloitsee ja tanssii. Toki yhtälailla suree, itkee ja murehtii. Niin “Kaikkea muuta, kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää!“,  siinäpä se!

 

Että eipä mulla tämän kummempaa tälläkään kertaa. Kunhan vain tulin kertomaan, että täällä ollaan. 😀 Ensi viikolle olen varannut ajan kampaajalle, ja ostin ennen juhannusta jopa uuden kynsilakan. Nämä on nyt jotenkin itselleni kauhean suuria saavutuksia. Mutta nyt sitä kynsilakkaa kynsiin, sillä huomenna mennään häihin!

Ihanaa helleviikonloppua myös sinulle!


Elämässä tärkeintä

26.5.2021

Olen tässä kevään aikana kuullut yhden jos toisenkin viisauden siitä, että elää pitäisi silloin kuin siihen on mahdollisuus. Pitäisi suorittamisen sijaan nauttia, olla läsnä ja rakastaa. Niinpä, sillä mitenkäs me kukaan päiviemme määrästä voitaisiin olla varmoja. Näitä viisauksia kun on sitten alkanut pienessä mielessään oikein pyörittämään, niin johan tässä on tullut monen monta ajatusta omasta elämästä, unelmista, haaveista ja tietty siitä suorittamisesta myös. Samaan aikaan kun tuntuu, että on haalinut arkeen kaikkea mahdollista ylimääräistä ja pelkää jonkin verisuonen napsahtavan ihan just ja pään räjähtävän, sitä tietenkin alkaa miettiä myös ihan rehellistä muutosta. Että jos muuttaisikin jotain. Laittaisi asiat uudestaan arvojärjestykseen ja nostaisi ylös just ne, mitkä itselle on kaikkein tärkeimpiä. Vaan eipä se sitten olekaan niin helppoa. Sitä kun arvottaa aika monta juttua elämässään tärkeäksi, mutta aika on rajallista. Kaikkea ei voi saada, siinä se elämän raadollisuus.
Toki sellaisen oikean balanssin etsiminen kuuluu varmasti elämään ihan jatkuvasti, mutta jotenkin tämä on laittanut just nyt aivot työstämään asiaa ihan erityisesti. No, pakko myöntää, että jos näitä asioita alkaa pyörittämään mielessään keskellä yötä, niin johan ne paisuvat vähän liikaakin. Kaikesta huolimatta ajattelin, että jonkinlainen mitä minä elämältä oikeasti haluan -raportti pitäisi lähitulevaisuudessa laatia. Mutta se keittiöpsykologiasta tällä erää.

Meillä jäi keväällä myös moni homma puolitiehen ja vaikka tapetoinnit oli tarkoitus jatkaa melkein heti olkkarin perään, kaikki seisoo oikeastaan just siinä, mihin ne silloin pääsiäisen aikaan jäivät. Toki pihalla tehtiin muutama projekti ja niistä kiitos puolisolleni, joka hoiteli asioita kun olin itse poissa. Ja vaikka ajattelin vielä hetki sitten, että ihan sama, jos joku lista puuttuu ja joku johto ei ole paikallaan, olen pikkuhiljaa alkanut myös pohtia, että noita rästihommia voisi täällä sisälläkin alkaa taas jouduttamaan. Ei ehkä kuluteta kesää tapetoimalla, mutta esimerkiksi ikkunat voisi vaikka pestä, niin kesä ulottuisi paremmin myös sisälle. Ja ehkä ne johdot ja listatkin olisi kiva saada paikoilleen. Jos vaikka sitten saisi helpommin siirryttyä uuden huoneen kimppuun kun se aika tulee. Näin sadepäivän iltana on toki helppo suunnitella, että mitä kaikkea voisi tehdä. Aurinko kun paistaa, nämä sisänurkat unohtuvat taas aika nopeasti. Mutta sitä kesä on, ja kukaan ei varsinaisesti kärsi, vaikka joku paikka repsottaakin.

Tänään en kuitenkaan ajatellut edistää näistä asioista yhtään mitään. Eilisen aikainen nukkumaanmeno kärsi hieman koronarokotteesta kipeytyneen olkapään vuoksi, mutta jos vaikka ensi yönä saisi nukuttua ihan kunnon unet yhteen putkeen. Taidan myös vetaista pimennysverhon ikkunaan, vaikka rakastankin tähän vuodenaikaan just sitä, kun saa herätä auringonvaloon.

 

Tunnelmallista iltaa. Mä sytytin muuten muutaman kynttilänkin sadepäivän kunniaksi. Nyt on ainakin hygge! ✨


Ajasta ikuisuuteen, eikä koskaan takaisin

25.4.2021

Viikko sitten perjantaiaamu valkeni kauniin kirkkaana, mutta kylmänä. Ajoin aamulla kotiin ja tyhjensin autosta kamerarepun ja muut työvälineet ja olin varma, etten enää koskaan voisi tarttua kameraani, nauttia kevätauringosta tai perjantaiaamuista. Olin viettänyt viimeisen päivän ja yön isän vierellä. Ja vaikka kuolema ehkä isän kohdalla olikin armollinen, sen lopullisuus tuntui silti ylitsepääsemättömältä. Ajasta ikuisuuteen, mutta ei koskaan takaisin.

Viimeiset kolme viikkoa olivat ehkä elämäni raskaimmat. Ensin puhuttiin kuukausista, lopulta viikoista. Aika kului kuitenkin nopeammin kuin kukaan olisi vielä kuukausi sitten osannut kuvitella. Ja samalla ne viikot olivat myös äärimmäisen tärkeitä. Läsnäoloa ja välittämistä. Hiljaisuutta ja tärkeitä sanoja.

Nousin vielä torstaina aamukahdelta. Tein viimeisiä Instagram-kampanjoita valmiiksi ja lähdin ajamaan töihin. Automatkalla kuitenkin tajusin etten enää jaksaisi. Väsymys ja tieto siitä, että minun pitäisi olla jossakin ihan muualla kävivät turhan raskaiksi. Niinpä ajoin aamupäivällä sairaalaan ja istuin isän vierellä koko päivän ja seuraavan yön. Perjantaiaamuna ehdimme vielä istua yhdessä kokonaisen tunnin – kokonaisena perheenä. Se että olimme siinä vierellä on jotenkin lohdullista.

Viikon aikana tunteet ovat kulkeneet lähes kaikkia ratoja. On surua, kiukkua, väsymystä ja iloakin. Loppuviikosta päätin, että elämän on jatkuttava. Halusin kuitenkin lukea loppuun kirjan, jonka ehdin isän vieressä aloittaa ja neuloa valmiiksi paidan, jonka helman resorista pari kerrosta syntyi isän vierellä. Päätin, että ne on mun surutyötä. Ellen tarttuisi niihin nyt, ne muistuttaisivat aina siitä kaikesta, mikä jäi kesken. Eilen päättelin neuleen ja suljin kirjan. Totesin, että on aika jatkaa elämää. Nyt maanantai ja arki tuntuvat ajatuksena raskailta, mutta samalla lohduttavilta. Elämän on jatkuttava, eikä asia muutu, vaikka kuinka rypisin surussani. Toki surutyö ottaa aikaa villapaitaa ja kirjaa kauemmin, mutta se on kai vain hyväksyttävä osaksi elämää. Mulla on kuitenkin ihana perhe, työ jota rakastan ja elämä joka kannattaa elää.

Kolmen viikon aikana ehti saapua myös kevät. Ja vaikka voisi kuvitella toisin, meillä on puutarhajutut aika hyvällä mallilla. Tästä kiitos meidän miesväelle, joka otti tänä vuonna hoitaakseen kruopsutukset ja haravoinnit, kasvihuoneen lasit ja monet muut työt, joiden luulin jäävän tekemättä. Ehkä näiden räntäsateiden jälkeen puutarhajutuista on kiva ammentaa iloa arkeen. Nauttia keväästä, alati lämpenevistä perjantaiaamuista ja valokuvaamisestakin.

Viimeisen viikon aikana olen myös yrittänyt korvata lapsille ne viikot, jotka olin poissa. Kiitollisena siitä, että poissaoloni oli kuitenkin mahdollista. Olen onnistunut pyrkimyksessäni vaihtelevasti, mutta tänään leivottiin Klaaran kanssa suklaakeksejä. Niiden ohjeen löydät täältä, jos vaikka haluat kokeilla. Sopivat hyvin myös vapun herkkupöytään, joskin katoavat kovin nopeasti. Siksi tehtiinkin kolminkertainen määrä.


Elämä jatkuu

11.4.2021

Uskomattoman viisas isosiskoni muistutti minua tuossa viikolla siitä, että niin hassua kuin se onkin, kaiken tämän keskellä elämä jatkuu. Otin viisaudesta itselleni pienen mantran ja nämä pari päivää olen pienin ottein yrittänyt tarrata kiinni siitä tavallisen elämän syrjästä. Yritin toki jo aiemmin sitä konemaista suorittamista, mutta pakko myöntää, että kovin pitkään tuo itselleni varsin luontainen tapa ei jaksa toimia.

140 silmukan luominen on tuntunut viime viikkoina täysin ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta, enkä oikeasti uskonut pääni pysyvän kasassa edes laskiessa sataan asti. Mutta niin vain sain pinkin langan puikoille, joskin laskuvirheen mahdollisuus on edelleen olemassa. Ensimmäistä kertaa sitten viime syksyn jalkauduin myös katselemaan puutarhaa ja sain todistaa omin silmin sen, mitä niin moni hehkuttaa: Kevät on tullut ja sipulikukat kurottavat kohti valoa ja lämpöä. Hetken harmittelin, miten haravointi taitaa nyt jäädä tekemättä, mutta neuvoteltuani esikoiseni kanssa, pääsimme sopuun urakkapalkasta. Jossain kohtaa nappaan itselleni aikaa ihan vain olla ja kykkiä tuolla ulkona. Se kun on sitä parasta terapiaa liki jokaiseen murheeseen.

Se on hassu juttu, miten sitä jotenkin ajattelee itsensä tosi vahvaksi ja kestäväksi. Luulee, että suorittamalla selviää – kunhan tekee ja pysyy vauhdissa niin kyllä se siitä. Mutta eihän se ihan niin yksinkertaista ole. Kukaan ei ole kone, eikä ihmistä kai sellaiseksi tarkoitettukaan. Eilen yritin kuroa kiinni rästiin jääneitä töitä. Illalla noudatin taas siskoni jakamaa viisautta: “Keep calm and watch Poirot”. Kukaan ei nurissut vaikka levittäydyin sohvalle pocornikulhoni kanssa ja pyöritin Yle Areenaa kolme tuntia. Itse asiassa sain katsoa viimeisen tunnin pari tuhisijaa vierelläni.

Ostin kukkakaupasta itselleni värikkäimmät mahdolliset neilikat, ja mies istutti tänään maahan syksyllä kuistille jääneet tulppaanin ja narsissin sipulit. Kyllä se tästä. Tänään ainakin tuntui taas hetkellisesti siltä.

 

Aurinkoista uutta viikkoa myös sinulle!


Erilainen pääsiäinen

02.4.2021

Tämä postaus piti tehdä jo viime viikonloppuna. Nyt syreenit on nupuillaan, mutta tulppaanikimppua meiltä ei löydy. Sellainen unohtui pääsiäiseksi ostaa. Samoin moni muu juttu, ja ruokakin vaihtui nopeaan ja helposti lämmitettävään.

Olen vuosia yrittänyt erotella sen oikean Emilian ja tämän blogi-Emilian. Siitäkin huolimatta, että saan välillä niskaani sitä sun tätä, en ole jaksanut oikaista tai selittää. Olen ajatellut, että kun itse tiedän ja läheiseni minut tuntevat, se riittää. Ja riittää varmasti jatkossakin. Kaikkien elämän kuoppien kohdalla on ollut tavallaan kivakin, että mulla on tämä vähän murheettomampi paikka, johon elämän jokainen kolhu ei jätä jälkeään.

Tulee kuitenkin niitäkin aikoja, kun elämä nujertaa polvilleen, ja on vaikea erotella itsestään kahta Emiliaa. Kun on oikeastaan vaikea nähdä edes yhtä selvästi. Kun on itse hukassa itsensä kanssa ja täysin voimattomana elämän voimien edessä. Silloin se suojaava suojamuuri saattaa kääntyä itseään vastaan. Niin kai on käynyt nytkin. On liian vaikeaa olla se kepeä ja iloinen Emilia, kun oma olo on oikeasti jotakin ihan muuta.

Ajattelin selittää, että viimeiset pari kolme viikkoa ovat olleet tosi rankkoja, mutta en oikeastaan tiedä onko kyse kolmesta viikosta, muutamasta kuukaudesta vain puolestatoista vuodesta. Nyt kun alan oikein miettimään, tähän aikaan on mahtunut ihan liian paljon sairautta ja kuolemaa. Enemmän kuin olisi pitänyt, vaikka mikäpä minä olen sitä määrittämään. Ja kun vuoden vaihtuessa saimme huokaista yhdestä helpotuksesta ja ajattelin, että kyllä se taas tästä, tie nousikin uudelleen pystyyn. Se tasaisen tylsä arki jota niin kovasti odotin, vaihtuikin johonkin ihan muuhun.
Ja kun luulin, että pahinta on pahimman pelkääminen, opin jälleen uutta: Pahinta ei ole pelko, vaan tieto. Niin kauan kuin on toivoa, elämä kyllä kantaa. Sen jälkeen kaikki onkin paljon vaikeampaa.

Opastin esikoistani tänään sairaalan hississä sanomaan sen, minkä hän haluaa sanoa ja näyttämään sen, miltä hänestä tuntuu. Ja jos alkaa itkettämään, niin itke. Sekin on sallittua, koska me ollaan ihan vain ihmisiä. Ja sitten tajusin, että voisin myös itse noudattaa omaa neuvoani.

En suostu ajattelemaan, että tämä pääsiäinen olisi jotenkin huonompi. Ei toki sitä mitä oli ajateltu, mutta näin se elämä menee. Nyt käperryn hetkeksi sohvan nurkkaan ja annan itselleni luvan olla pieni ja voimaton. Ehkä myös nauran vähän, hassuttelen ja iloitsenkin. Sillä elämä ei ole vain yhtä ja samaa tunnetta ja mielentilaa, vaan kokonainen skaala täynnä värejä ja erilaisia sävyjä.


Hei hei talvihorros!

13.3.2021

Olen huomannut, että viimeisen viikon aikana moni on repinyt hiuksiaan talven uuden tulemisen kanssa. Tuntuu, että lumen tulo maaliskuussa koetaan jo hiukan lannistavana. Pakko olla vähän vastarannan kiiski, sillä mulle luminen maaliskuu sopii oikein hyvin. Varsinkin kun sitä lunta ehdittiin odottaa pari vuotta, antaa talven nyt kestää sen kun kestää. Toki huhtikuun lopulla voin olla eri mieltä. Olen syntynyt naistenpäivänä ja äiti aina muistelee, kuinka silloin, maaliskuun 8. lunta oli niin paljon, että pihan lumivallit olivat korkeampia kuin äidin mintunvihreä Morris Mini. Ja kyllä mä omasta lapsuudestani muistan, että syntymäpäivieni aikaan oli aina talvi. Tai ainakin jossain määrin vielä lunta.

Mutta lumitilannettakin tärkeämpää maaliskuussa on mielestäni tuo valon lisääntyminen. Käyn aurinkoenergialla ja vasta nyt tuntuu, että marras-joulukuun aiheuttama talvihorros alkaa pikkuhiljaa hellittää. Kroppa saa uusia kierroksia ja energiatasot palautuvat vähitellen normaalimpaan suuntaan. Jos en pitäisi talvilajeista, eläminen Muumitalossa voisi olla mun juttu. Pitkät unet läpi pimeimmän vuodenajan kuulostaa houkuttelevalta, mutta tämän talven pelastus on ehdottomasti ollut hiihtäminen. Tosin lähtihän se Muumipeikkokin välillä ulkoilemaan. No anyway, niin kauan kuin talviunimahdollisuus on poissuljettu, otan talven mieluummin lumella kuin ilman. Ja vaikka maaliskuun loppuun asti. Optimaalisin yhtälö olisi tietenkin se, että pyöräilykausi voisi startata heti hiihtokauden perään, mutta ehkä tässä joudutaan vielä tovi odottelemaan, että hiekoitussorat väistyvät tieltä.

Viikonlopun to do -listalla on siivoamista. Ei mitenkään kovin houkutteleva ajatus kun aamulla kahdeksan aikaan tätä pohdin, mutta ajattelin että siivoan sitä henkistä talviväsymystä samalla kun plankkaan kotia kuntoon. Ja hei, ei aikaakaan, kun ollaan taas jo pihapuuhissa. Silloin ei kiinnosta sisällä siivoaminen sitäkään vähää!

Superia viikonloppua myös sulle!