Löytöjä – uusia ja vanhoja

21.11.2021

Olin vuosi sitten joulun jälkeen niin naatti ja poikki, että mulla ei oikeastaan ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, että olisin siivonnut joulun pois. Eikä tuon muiston toki niin väliä olekaan, mutta hitsi vie, kun samalla on lyönyt tyhjää sen suhteen, että mistä niitä joulukoristeita pitäisi etsiä. Joo, meillä ei todellakaan ole vintillä mitään erillistä kaappia joulukoristeille, vaan joulu (kuten moni muukin asia) on pakattu erinäisiin laatikoihin, joista muodostuu epämääräisiä laatikkokasoja ja tavaravuoria. Ehdin jo pelästyä, että jotakin on kesällä siivottu pois, mutta osoittautuikin, että valtaosa joulukoristeista oli vain  hyvässä jemmassa. Ja jotenkin olin onnistunut unohtamaan, että ostin viime vuonna keittiöön myös uudet ikkunavalot. Että ihan yllättäviäkin löytöjä pääsin tekemään vintin uumenissa. Nyt kun tärkeimmät on paikannettu, joulua voi pikkuhiljaa lisätä valoilla ja pienillä jutuilla.

Tänä vuonna tuntuu kyllä ihanalta suunnitella joulujuttuja ja fiilistellä joulua. Huomaan, että olen aika riippuvainen syyslomasta, ja jos sellainen syksyn huilitauko jää pitämättä, energiat ei yksinkertaisesti riitä tähän vuoden pimeimpään jaksoon. (Jos vanhenemisessa on jotakin hyvää, niin nämä kaikki oivallukset ainakin. Se, että oppii tuntemaan itsensä ja omat vahvuutensa samalla kun epäonnistuu ja oppii ne heikkoudet myös.) Vaikka tämäkin viikonloppu on ollut aika työntäyteinen, olen silti nauttinut tekemisestä ja samaan aikaan jaksanut fiilistellä kaikkea muuta, mitä voisin tehdä. Se on ihana tunne, kun kokee jaksavansa ja tekemisessä pysyy mielekkyys.

Mulla ei ole mitään erityistä rajoitetta joulun värejä kohtaan. En ole henkeen ja vereen punaisen tai valkoisen joulun ystävä, enkä sillä tavalla ehkä edes mieti joulua väreinä. Enemmän tunnelmana ja monesti se, mikä on mulle jouluista voi taas olla jollekulle toiselle arkipäiväistä. Vaikka meillä poltellaan kynttilöitä miltei ympäri vuoden, näin marraskuussa kynttilöiden kulutus aina tietysti vähintäänkin tuplaantuu. Viikonloppuna löysin ihanat kierrekynttilät täältä. Samalla reissulla piipahdin kirppiksellä ihan vain katsomassa, josko siellä olisi messinkisiä kynttilänjalkoja, koska mielestäni kokoelmani huusi pientä lisäystä. Olin liki varma, että reissu olisi turha (olen etsinyt näitä usein ja lähtenyt tyhjin käsin kotiin), mutta sain kuin sainkin kolme ihanaa uutta kynttilänjalkaa kuudella eurolla. Ja tulin tietysti ihan super iloiseksi löydöstäni!

Ihan täydellinen päätös viikonlopulle olisi tietenkin ollut riisipuuroiltapala, mutta koska ilta vierähti kokouspöydän ääressä, riisipuuro saa odotella vuoroaan. Ehkä ensi viikonloppuna. Nyt kuitenkin hyvillä mielin kohti uutta viikkoa. Meillä ei nimittäin (kop kop) ole kukaan sairaana!


maanantaihygge

15.11.2021

Olin vähän ajatellut, että viikonloppuna aloitan kaivamaan joulua esiin, mutta niin vain kävi, että joulu on edelleen visusti vintillä. Mutta vielä ehtii hyvässä aikataulussa, nythän eletään vasta marraskuun puoliväliä. Joskin olen päättänyt, että tänä vuonna aion nauttia joulun odotuksesta viime vuodenkin edestä. Viime vuonna joulun odotus jäin vähän vakavampien asioiden jalkoihin ja niin kävi oikeastaan jo edellisvuonna. Viimeiset pari vuotta ovat koetelleet elämää siinä määrin, että tosiaankin kaipaan jo ihan tavallisia juttuja, jouluhömpötystä, kynttilähyggeilyä, pikkujoulufiilistä ja kaikkea muuta vähemmän vakavaa.

Me käytiin äidin kanssa hautausmaakierros jo lauantaina ja vietettiin sen jälkeen mukava päivä naisten kesken meillä. Eilisen isänpäivän ohitin aina niiltä osin kuin se oli mahdollista. Aamulla toki katoin paremman aamupalan lasteni isälle, mutta koska meillä iskä lähti töihin ja poika pelireissuun, ei me Klaaran kanssa kauheasti isänpäivää vietetty. Ööö, kehtaanko edes kertoa, mihin aikaan menin nukkumaan. Kuudelta illalla. Jep, tein tosiaan kaikkeni ohittaakseni isänpäivän. Onneksi miltei kahdentoista tunnin yöunet uuden viikon kynnyksellä ei ole lainkaan pahasta. Ja hyvin levänneenä maanantaiaamu ei tuntunut lainkaan niin pahalta, kuin olisi voinut kuvitella. Ei vaikka pienempi on taas sairaana.

Olen mielessäni koputellut puuta tuon flunssakauden suhteen jo pidemmän aikaa. Meillä on päästy aika vähällä, vaikka se vähäkin on tässä maailman menossa vähän liikaa. Aamulla juuri selasin nykyisiä suosituksia ja siellä luki vain, että huoltaja itse tekee arvion, onko lapsi koulukuntoinen vai ei. Hiljaa mielessäni olin kiitollinen siitä, että meillä lapset on jo tämänkin verran isoja ja ne jatkuvat nuhakuumeet on onneksi jo takanapäin. Mutta tsempit tosiaan kaikille vanhemmille, onhan nämä viimeiset puolitoista vuotta (ja ylikin jo) olleet aikamoista peliä tämänkin suhteen. No, kohta alkaakin jo taas siitepölykausi, joten vuotavia neniä ja karheita kurkkuja on tarjolla. Voi kun tästäkin päästäisiin jo kohta eteenpäin!

Mitä muuten tulee eteenpäin menemiseen olen ajatellut, että minunkin pitäisi kai jossain määrin mennä vähän enemmän eteenpäin. Olen ehkä tyyppinä sitä, joka jää liian herkästi vellomaan kaikkeen ikävään ja surulliseen, enkä oikein osaa päästää irti. Tai on jotenkin tosi vaikeaa antaa itsensä mennä eteenpäin ja jatkaa elämää. Fakta on kuitenkin se, että ikävät ja surulliset asiat eivät katoa, vaikka kuinka lopettaisin niiden pohtimsen ja surussa vellomisen. Eikä ne toisaalta sen paremmiksi jutuiksikaan muutu, vaikka kuinka niitä mielessäni pyörittelisin. Toisin sanoen, kulutan lähinnä vain itseäni, jos en uskalla päästä irti. 🤍

 

Joko te olette innostuneet joulusta? Me ostettiin tänään kaupasta ekat glögit.


Loma tekee hyvää

29.10.2021

Joskus on ihan paikallaan unohtaa katsoa kelloa, päivän uutisia tai ylipäätään olla miettimättä mitään kovin arkista tai tärkeää. En tiedä, olenko ihmisenä sellainen, joka kovin pitkään jaksaisi ilman jonkinlaista päivittäistä rutiinia ja ohjelmaa, mutta toisaalta loma laittaa miettimään, minkälaiseksi oman arjen, rutiinit ja arkiohjelman haluaa muokata. Itse haluaisin ainakin ajatella niin, että loman jälkeen ei vain jaksa arkea paremmin, vaan on myös voimakkaampi muokkaamaan arkea paremmaksi.

Vielä hetki huilailua ennen arkea. Lepoa ja oman jaksamisen maksimointia. Hyvää ruokaa ja ennen kaikkea aikaa yhdessä perheen kanssa ilman kiirettä ja hoppua.

Ihanaa viikonloppua myös sinulle!

 

 


Sesonkiaika

15.9.2021

Tiedän, ihan hirrrrveästi kuvia, mutta se on nyt sesonkiaika parhaimmillaan. Daalioilla nimittäin. Ja jännäksi tämän harrastuksen tekee se, että joka päivä pitää miettiä, odottaako kukkien kasvavan ulkona, vai pelastaako ne mahdolliselta yölliseltä paleltumiselta. Yks kaks yllättäin kun tämä riemu voi olla ohi ja jäljellä vain muisto. Sekä ne sata juurakkoa, jotka pitää kaivaa ylös ja varastoida talveksi. Jos muuten mietit daalioiden nostamista, niin tein vuosi sitten postauksen daalioiden nostamisesta ja talvettamisesta.

Pari viimeistä viikonloppua on karannut käsistä (ensin flunssa ja sitten yleinen kiire), mutta tulevalle viikonlopulle on pakko mahduttaa kasvihuoneen syyssiivous. Satoi sitten pieniä ukkoja tai akkoja, tomaatit on laitettava pois ja chilisato korjattava talteen. Ruukut on tyhjennettävä ja putsattava, ja osa kasveista nostettava sisälle. Onhan sitä siinä. Toisaalta on ihan kivakin jo laittaa kasvariin taljat ja lyhdyt ja kaikki muut syysteemaan istuvat elementit. Haikeaa tosin, mutta jos jotain olen oppinut, niin syksylle ei kannata laittaa kampoihin. Sitä taistelua on mahdotonta voittaa.

Tulevalle viikonlopulle on myös mukavaa ohjelmaa tiedossa ja pääsen esimerkiksi pitkästä aikaa teatteriin. Edellinen kerta olikin 7.3.2020. Jäi aika hyvin mieleen, sillä tuon reissun jälkeen maailma meni jotakuinkin kiinni. Mutta se oli hyvä reissu ja siitä jäi hyvät muistot. Ihanaa päästä taas kasvattamaan tätä henkistä saldoa. Tälle vuodelle on pari muutakin teatterijuttua ja yhdet isommat (aika monta kertaa siirretyt) juhlat. Eli vaikka en syksyä ihan hirveästi fanita, tänä vuonna se on ehkä kuitenkin parhaimmillaan. Ja eilen töissä jouduin muuten sellaiseen tilanteeseen, että minua käteltiin! Ihan häkellyin moisesta fyysisestä kontaktista, mutta vielä se sujui. Tuli takaraivosta vanhaan opittuun tapaan.

Mutta hei, ihanaa keskiviikkoiltaa! Mä lähden nyt pätkimään taas muutaman kukan maljakkoon.


Viimeiset kesämekkokelit, fluffy brows ja olohuoneen uusi valaisin

29.8.2021

Aika mielettömän ihana keli näin elokuun viimeiseksi viikonlopuksi. En uskonut, että vielä tulisi kesämekkokelejä, mutta niin vain sai kiskaista kesän lempparimekon vielä ylleen. Sitten pyykin kautta mekko taas hetkeksi säilöön ja lämpöä ja aurinkoa odottamaan. Näin se taitaa valitettavasti mennä.

Meillä oli tänään aikainen herätys ja kellahdettiin lasten kanssa ajoissa nukkumaan. Siinä samalla kun laitoin kirjan pois ja sammutin valon, ihailin taivaalla tuikkivia ilotulitteita. Meidän jokimaisemassa pääsee aina osalliseksi mökkiläisten venetsialaisiin, joskin tajusin, että lähestulkoon aina olen kokenut tuon juhlan siinä unen ja valveen rajamailla.

Saatiin taas aamulla iskä kotiin ja raukka joutui heti asentelemaan kaikenlaista. Kuten esimerkiksi keittiön toisen kattovalaisimen, ja toisen vain ja ainoastaan siitä syystä, että se toinen ei ole vielä saapunut. Mutta josko ensi viikolla olisi tuokin homma tehtynä. Näin syksyn kynnyksellä tuntuu kivalta uudistaa vähän kotia ja rakentaa pesää talven varalle. Ja mitä pidemmälle syksy taittuu, sitä tärkeämmäksi tuo kaikki muuttuu. Etsin myös pitkään sopivaa valaisinta olohuoneen nurkkaan. Sellaista, joka antaisi kivasti valoa lukemiseen tai käsitöiden tekemiseen. Mielellään seinämalli, joka sopisi sohvan yläpuolelle. Yhden jo ostinkin, mutta lopulta se valaisin päätyi esikoisen huoneeseen lukuvaloksi, mutta tämä vekkivalaisin sai kunniapaikan olohuoneesta. Tykkään siitä tosi paljon.

Viime viikolla uudistin myös itseäni, kun pidin torstaina iltapäivän vapaata ja ajelin Raumalle microblading-käsittelyyn. Ja vitsit, miten skarppi olo tulikin, kun kulmat saivat oikean muodon. Nythän nuo ovat tummimmillaan ja väri vaalenee tästä pikkuhiljaa kulmien parannuttua, mutta tiedän jo tässä vaiheessa, että nämä on ihan superihanat. En ole mikään meikkaaja, ja taitoni päättyvät oikeastaan siihen meikkivoiteen levitykseen ja ripsivärin lisäämiseen, joten skarpit kulmat tekevät ihmeitä. Ja sain muuten taas instan stoorien jälkeen ihan mielettömästi niitä “pitäisikö” tai uskaltaisikohan” viestejä. Ja sanon todella, että kyllä pitäisi ja kyllä kannattaa uskaltaa. Olen aina kadehtinut ihmisten kulmakarvoja (minulle ei siunattu kovinkaan kummoisia) ja näiden kanssa pystyn oikein hyvin hyväksymään oman tilanteeni. Itse koen, että kulmakarvat ovat ehkä se tärkein osa meikkiä, ja koska en lopulta ole niinkään meikatun näköisten kulmien ystävä, microblading on ainoa ratkaisu. Käsittelyllähän saadaan myös sellaisia meikatumman näköisiä kulmia, mutta itse liputan luonnolliselle ja huomamattomalle lopputulokselle. Enkä muuten edes tiennyt, että sille toivomalleni tyylille on ihan oma terminsäkin: fluffy brows! No nytpä tiedän. 🙂

Jos pitkän harkinnan jälkeen päädyt kulmien microblading-käsittelyyn, kannattaa tekijä kuitenkin valita tarkkaan. Itse olin tosiaan Raumalla, Eveliina Braggen luona, ja Eveliina on ihan Suomen parhaita tekijöitä. En ollut ensikertalainen ja tiesin kohtalaisen hyvin, mitä halusin, mutta silti suunnittelu ja asioiden läpikäynti on se, joka tuossa työssä ottaa eniten aikaa. Se on millipeliä, jotta kulmista tulee symmetriset ja tässä kohtaa kannattaa tosiaan valita tekijä, joka osaa hommansa. Jos itse jännität kovasti, niin Eveltä saa myös ihan konsultaatiokäynnin, jossa voidaan aluksi suunnitella tosi tarkkaan mitä tehdään ja sitten pääsee kevyemmin mielin toimenpiteeseen.

Moni myös pelkää sellaisia sinertäviä viiruja kulmakarvojen joukossa, mutta oikeastihan nämä tekniikkat ja värit on muuttneet ihan superpaljon viimeisten vuosien aikana. PhiBrows microblading-värit pysyvät just sellaisina, eikä ne muutu sen enempää sinivihreiksi kuin punaisiksikaan. Ja mitä tulee kulmiin muuten, niin nykyään voidaan oikeasti tehdä aivan superhyperohutta karvaa, joten lopputuloksesta saadaan varmasti luonnollinen. Kyse ei myöskään ole tatuoinnista, joten ikuista kaveria kulmakarvoista ei saa, vaikka haluaisikin. Ja mikä parasta, lopputulos vaatii kaksi käsittelyä, joten jos ekassa käsittelyssä koet, että kulmat ei ole ihan just sitä, mitä haluat, tai kaipaat lisää väriä tai jotain muuta, vahvistuksessa on helppo vielä vaihtaa suuntaa ja tehdä hiukan leveämmät tai vaikka enemmän fluffyt kulmat. Itse esimerkiksi halusin vähän paksummat, mutta mentiin tosi varovasti tämä kierros ja sovittiin, että levennetään sitten lisää, jos olen yhä sitä mieltä loppuvuodesta. Eli ylilyöntejä ei kannata pelätä. Kun on hyvä ja luotettava tekijä, homma kyllä sujuu! Itse luotin niin täysin Eveliinan taitoon, että olisin käsittelyn loppupuolella voinut vaikka nukahtaa niille sijoilleni. 

Pari viikkoa pitäisi nyt vältellä kovaa hikoilua, saunomista, pitkiä kuumia suihkuja ja uimista, mutta sitten kulmat on taas huolettomammat kuin ikinä. Alkuun pitää tietty myös rasvailla tuota ihoa, mutta sekään ei ole varsin vaativaa homma. Taidan taas värjäyttää myös ripset, jotta saan maksimoitua meikkaamisen helppouden.

Ai niin, jaoin ennen-jälkeen -kuvan kulmista ig:n stooreissa torstaina, mutta jos et nähnyt sitä (tai ylipäätään haluat sen nähdä), niin kurkkaa se tuolta Eveliinan Instagramista. Tällä hetkellä kuva on Even feedillä heti kolmantena.

Mutta nyt luumupiiraan tekoon! Ihanaa sunnuntaita myös sulle!


Ohikiitäviä kesähetkiä

16.6.2021

Kesäpäivät tuntuvat juoksevan karkuun. Syreeni on vain muisto viimeviikon kuvissa, ja taas yksi viikko on ehtinyt jo puoleen väliin. Edelleen kaipaan sitä, että aika pysähtyisi hetkeksi. Tai lakkaisi ainakin kiiruhtamasta. En nimittäin pidä kesän ja kiireen yhdistelmästä, vaikka en ehkä kiireestä pidä ylipäätään. Olen niitä ihmisiä, jotka kaipaavat elämään enemmän aikaa “haistella ruusuja”. Ja kuvainnollisesti yritänkin sitä harrastaa. Jättää myös aikaa ihan vain sille olemiselle ja nauttimiselle. Kesätuulen tuntemiselle ja linnunlaulun kuuntelemiselle. Suomen kesä ja luonto ovat kuitenkin just niitä asioita, joista voimaa voi ja pitääkin ammentaa ihan koko vuoden tarpeisiin. Aikaisista aamuista ja valoisista öistä. Vaikka vuorotellen silloin tällöin. Mutta vähiten kesä on tarkoitettu ainaisen tietokoneen edessä istumiselle, sen olen vuosien mittaan oivaltanut.

Huomenna ajattelin ennakoida tulevaa helleputkea pyhittämällä torstai-illan siivoukselle. Ei tarvitse sitten haaskata kaunista kesäviikonloppua moiseen tylsyyteen. Tänään olen kuitenkin antanut itselleni luvan nauttia ulkoilman sijaan myös jalkapallosta olohuoneen sohvalla. Joskin kohta nappaan roseepullon jääkaapista, kaadan itselleni lasillisen ja siirryn kasvariin. En juhliakseni Venäjän voittoa tai surrakseni Suomen tappiota. Otan lasillisen ihan vain itselleni. Ja sille että on kesä!

 

Mukavaa iltaa myös sulle! 🍃


Elämässä tärkeintä

26.5.2021

Olen tässä kevään aikana kuullut yhden jos toisenkin viisauden siitä, että elää pitäisi silloin kuin siihen on mahdollisuus. Pitäisi suorittamisen sijaan nauttia, olla läsnä ja rakastaa. Niinpä, sillä mitenkäs me kukaan päiviemme määrästä voitaisiin olla varmoja. Näitä viisauksia kun on sitten alkanut pienessä mielessään oikein pyörittämään, niin johan tässä on tullut monen monta ajatusta omasta elämästä, unelmista, haaveista ja tietty siitä suorittamisesta myös. Samaan aikaan kun tuntuu, että on haalinut arkeen kaikkea mahdollista ylimääräistä ja pelkää jonkin verisuonen napsahtavan ihan just ja pään räjähtävän, sitä tietenkin alkaa miettiä myös ihan rehellistä muutosta. Että jos muuttaisikin jotain. Laittaisi asiat uudestaan arvojärjestykseen ja nostaisi ylös just ne, mitkä itselle on kaikkein tärkeimpiä. Vaan eipä se sitten olekaan niin helppoa. Sitä kun arvottaa aika monta juttua elämässään tärkeäksi, mutta aika on rajallista. Kaikkea ei voi saada, siinä se elämän raadollisuus.
Toki sellaisen oikean balanssin etsiminen kuuluu varmasti elämään ihan jatkuvasti, mutta jotenkin tämä on laittanut just nyt aivot työstämään asiaa ihan erityisesti. No, pakko myöntää, että jos näitä asioita alkaa pyörittämään mielessään keskellä yötä, niin johan ne paisuvat vähän liikaakin. Kaikesta huolimatta ajattelin, että jonkinlainen mitä minä elämältä oikeasti haluan -raportti pitäisi lähitulevaisuudessa laatia. Mutta se keittiöpsykologiasta tällä erää.

Meillä jäi keväällä myös moni homma puolitiehen ja vaikka tapetoinnit oli tarkoitus jatkaa melkein heti olkkarin perään, kaikki seisoo oikeastaan just siinä, mihin ne silloin pääsiäisen aikaan jäivät. Toki pihalla tehtiin muutama projekti ja niistä kiitos puolisolleni, joka hoiteli asioita kun olin itse poissa. Ja vaikka ajattelin vielä hetki sitten, että ihan sama, jos joku lista puuttuu ja joku johto ei ole paikallaan, olen pikkuhiljaa alkanut myös pohtia, että noita rästihommia voisi täällä sisälläkin alkaa taas jouduttamaan. Ei ehkä kuluteta kesää tapetoimalla, mutta esimerkiksi ikkunat voisi vaikka pestä, niin kesä ulottuisi paremmin myös sisälle. Ja ehkä ne johdot ja listatkin olisi kiva saada paikoilleen. Jos vaikka sitten saisi helpommin siirryttyä uuden huoneen kimppuun kun se aika tulee. Näin sadepäivän iltana on toki helppo suunnitella, että mitä kaikkea voisi tehdä. Aurinko kun paistaa, nämä sisänurkat unohtuvat taas aika nopeasti. Mutta sitä kesä on, ja kukaan ei varsinaisesti kärsi, vaikka joku paikka repsottaakin.

Tänään en kuitenkaan ajatellut edistää näistä asioista yhtään mitään. Eilisen aikainen nukkumaanmeno kärsi hieman koronarokotteesta kipeytyneen olkapään vuoksi, mutta jos vaikka ensi yönä saisi nukuttua ihan kunnon unet yhteen putkeen. Taidan myös vetaista pimennysverhon ikkunaan, vaikka rakastankin tähän vuodenaikaan just sitä, kun saa herätä auringonvaloon.

 

Tunnelmallista iltaa. Mä sytytin muuten muutaman kynttilänkin sadepäivän kunniaksi. Nyt on ainakin hygge! ✨


Ajasta ikuisuuteen, eikä koskaan takaisin

25.4.2021

Viikko sitten perjantaiaamu valkeni kauniin kirkkaana, mutta kylmänä. Ajoin aamulla kotiin ja tyhjensin autosta kamerarepun ja muut työvälineet ja olin varma, etten enää koskaan voisi tarttua kameraani, nauttia kevätauringosta tai perjantaiaamuista. Olin viettänyt viimeisen päivän ja yön isän vierellä. Ja vaikka kuolema ehkä isän kohdalla olikin armollinen, sen lopullisuus tuntui silti ylitsepääsemättömältä. Ajasta ikuisuuteen, mutta ei koskaan takaisin.

Viimeiset kolme viikkoa olivat ehkä elämäni raskaimmat. Ensin puhuttiin kuukausista, lopulta viikoista. Aika kului kuitenkin nopeammin kuin kukaan olisi vielä kuukausi sitten osannut kuvitella. Ja samalla ne viikot olivat myös äärimmäisen tärkeitä. Läsnäoloa ja välittämistä. Hiljaisuutta ja tärkeitä sanoja.

Nousin vielä torstaina aamukahdelta. Tein viimeisiä Instagram-kampanjoita valmiiksi ja lähdin ajamaan töihin. Automatkalla kuitenkin tajusin etten enää jaksaisi. Väsymys ja tieto siitä, että minun pitäisi olla jossakin ihan muualla kävivät turhan raskaiksi. Niinpä ajoin aamupäivällä sairaalaan ja istuin isän vierellä koko päivän ja seuraavan yön. Perjantaiaamuna ehdimme vielä istua yhdessä kokonaisen tunnin – kokonaisena perheenä. Se että olimme siinä vierellä on jotenkin lohdullista.

Viikon aikana tunteet ovat kulkeneet lähes kaikkia ratoja. On surua, kiukkua, väsymystä ja iloakin. Loppuviikosta päätin, että elämän on jatkuttava. Halusin kuitenkin lukea loppuun kirjan, jonka ehdin isän vieressä aloittaa ja neuloa valmiiksi paidan, jonka helman resorista pari kerrosta syntyi isän vierellä. Päätin, että ne on mun surutyötä. Ellen tarttuisi niihin nyt, ne muistuttaisivat aina siitä kaikesta, mikä jäi kesken. Eilen päättelin neuleen ja suljin kirjan. Totesin, että on aika jatkaa elämää. Nyt maanantai ja arki tuntuvat ajatuksena raskailta, mutta samalla lohduttavilta. Elämän on jatkuttava, eikä asia muutu, vaikka kuinka rypisin surussani. Toki surutyö ottaa aikaa villapaitaa ja kirjaa kauemmin, mutta se on kai vain hyväksyttävä osaksi elämää. Mulla on kuitenkin ihana perhe, työ jota rakastan ja elämä joka kannattaa elää.

Kolmen viikon aikana ehti saapua myös kevät. Ja vaikka voisi kuvitella toisin, meillä on puutarhajutut aika hyvällä mallilla. Tästä kiitos meidän miesväelle, joka otti tänä vuonna hoitaakseen kruopsutukset ja haravoinnit, kasvihuoneen lasit ja monet muut työt, joiden luulin jäävän tekemättä. Ehkä näiden räntäsateiden jälkeen puutarhajutuista on kiva ammentaa iloa arkeen. Nauttia keväästä, alati lämpenevistä perjantaiaamuista ja valokuvaamisestakin.

Viimeisen viikon aikana olen myös yrittänyt korvata lapsille ne viikot, jotka olin poissa. Kiitollisena siitä, että poissaoloni oli kuitenkin mahdollista. Olen onnistunut pyrkimyksessäni vaihtelevasti, mutta tänään leivottiin Klaaran kanssa suklaakeksejä. Niiden ohjeen löydät täältä, jos vaikka haluat kokeilla. Sopivat hyvin myös vapun herkkupöytään, joskin katoavat kovin nopeasti. Siksi tehtiinkin kolminkertainen määrä.


Elämä jatkuu

11.4.2021

Uskomattoman viisas isosiskoni muistutti minua tuossa viikolla siitä, että niin hassua kuin se onkin, kaiken tämän keskellä elämä jatkuu. Otin viisaudesta itselleni pienen mantran ja nämä pari päivää olen pienin ottein yrittänyt tarrata kiinni siitä tavallisen elämän syrjästä. Yritin toki jo aiemmin sitä konemaista suorittamista, mutta pakko myöntää, että kovin pitkään tuo itselleni varsin luontainen tapa ei jaksa toimia.

140 silmukan luominen on tuntunut viime viikkoina täysin ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta, enkä oikeasti uskonut pääni pysyvän kasassa edes laskiessa sataan asti. Mutta niin vain sain pinkin langan puikoille, joskin laskuvirheen mahdollisuus on edelleen olemassa. Ensimmäistä kertaa sitten viime syksyn jalkauduin myös katselemaan puutarhaa ja sain todistaa omin silmin sen, mitä niin moni hehkuttaa: Kevät on tullut ja sipulikukat kurottavat kohti valoa ja lämpöä. Hetken harmittelin, miten haravointi taitaa nyt jäädä tekemättä, mutta neuvoteltuani esikoiseni kanssa, pääsimme sopuun urakkapalkasta. Jossain kohtaa nappaan itselleni aikaa ihan vain olla ja kykkiä tuolla ulkona. Se kun on sitä parasta terapiaa liki jokaiseen murheeseen.

Se on hassu juttu, miten sitä jotenkin ajattelee itsensä tosi vahvaksi ja kestäväksi. Luulee, että suorittamalla selviää – kunhan tekee ja pysyy vauhdissa niin kyllä se siitä. Mutta eihän se ihan niin yksinkertaista ole. Kukaan ei ole kone, eikä ihmistä kai sellaiseksi tarkoitettukaan. Eilen yritin kuroa kiinni rästiin jääneitä töitä. Illalla noudatin taas siskoni jakamaa viisautta: “Keep calm and watch Poirot”. Kukaan ei nurissut vaikka levittäydyin sohvalle pocornikulhoni kanssa ja pyöritin Yle Areenaa kolme tuntia. Itse asiassa sain katsoa viimeisen tunnin pari tuhisijaa vierelläni.

Ostin kukkakaupasta itselleni värikkäimmät mahdolliset neilikat, ja mies istutti tänään maahan syksyllä kuistille jääneet tulppaanin ja narsissin sipulit. Kyllä se tästä. Tänään ainakin tuntui taas hetkellisesti siltä.

 

Aurinkoista uutta viikkoa myös sinulle!


Erilainen pääsiäinen

02.4.2021

Tämä postaus piti tehdä jo viime viikonloppuna. Nyt syreenit on nupuillaan, mutta tulppaanikimppua meiltä ei löydy. Sellainen unohtui pääsiäiseksi ostaa. Samoin moni muu juttu, ja ruokakin vaihtui nopeaan ja helposti lämmitettävään.

Olen vuosia yrittänyt erotella sen oikean Emilian ja tämän blogi-Emilian. Siitäkin huolimatta, että saan välillä niskaani sitä sun tätä, en ole jaksanut oikaista tai selittää. Olen ajatellut, että kun itse tiedän ja läheiseni minut tuntevat, se riittää. Ja riittää varmasti jatkossakin. Kaikkien elämän kuoppien kohdalla on ollut tavallaan kivakin, että mulla on tämä vähän murheettomampi paikka, johon elämän jokainen kolhu ei jätä jälkeään.

Tulee kuitenkin niitäkin aikoja, kun elämä nujertaa polvilleen, ja on vaikea erotella itsestään kahta Emiliaa. Kun on oikeastaan vaikea nähdä edes yhtä selvästi. Kun on itse hukassa itsensä kanssa ja täysin voimattomana elämän voimien edessä. Silloin se suojaava suojamuuri saattaa kääntyä itseään vastaan. Niin kai on käynyt nytkin. On liian vaikeaa olla se kepeä ja iloinen Emilia, kun oma olo on oikeasti jotakin ihan muuta.

Ajattelin selittää, että viimeiset pari kolme viikkoa ovat olleet tosi rankkoja, mutta en oikeastaan tiedä onko kyse kolmesta viikosta, muutamasta kuukaudesta vain puolestatoista vuodesta. Nyt kun alan oikein miettimään, tähän aikaan on mahtunut ihan liian paljon sairautta ja kuolemaa. Enemmän kuin olisi pitänyt, vaikka mikäpä minä olen sitä määrittämään. Ja kun vuoden vaihtuessa saimme huokaista yhdestä helpotuksesta ja ajattelin, että kyllä se taas tästä, tie nousikin uudelleen pystyyn. Se tasaisen tylsä arki jota niin kovasti odotin, vaihtuikin johonkin ihan muuhun.
Ja kun luulin, että pahinta on pahimman pelkääminen, opin jälleen uutta: Pahinta ei ole pelko, vaan tieto. Niin kauan kuin on toivoa, elämä kyllä kantaa. Sen jälkeen kaikki onkin paljon vaikeampaa.

Opastin esikoistani tänään sairaalan hississä sanomaan sen, minkä hän haluaa sanoa ja näyttämään sen, miltä hänestä tuntuu. Ja jos alkaa itkettämään, niin itke. Sekin on sallittua, koska me ollaan ihan vain ihmisiä. Ja sitten tajusin, että voisin myös itse noudattaa omaa neuvoani.

En suostu ajattelemaan, että tämä pääsiäinen olisi jotenkin huonompi. Ei toki sitä mitä oli ajateltu, mutta näin se elämä menee. Nyt käperryn hetkeksi sohvan nurkkaan ja annan itselleni luvan olla pieni ja voimaton. Ehkä myös nauran vähän, hassuttelen ja iloitsenkin. Sillä elämä ei ole vain yhtä ja samaa tunnetta ja mielentilaa, vaan kokonainen skaala täynnä värejä ja erilaisia sävyjä.