Ajasta ikuisuuteen, eikä koskaan takaisin

25.4.2021

Viikko sitten perjantaiaamu valkeni kauniin kirkkaana, mutta kylmänä. Ajoin aamulla kotiin ja tyhjensin autosta kamerarepun ja muut työvälineet ja olin varma, etten enää koskaan voisi tarttua kameraani, nauttia kevätauringosta tai perjantaiaamuista. Olin viettänyt viimeisen päivän ja yön isän vierellä. Ja vaikka kuolema ehkä isän kohdalla olikin armollinen, sen lopullisuus tuntui silti ylitsepääsemättömältä. Ajasta ikuisuuteen, mutta ei koskaan takaisin.

Viimeiset kolme viikkoa olivat ehkä elämäni raskaimmat. Ensin puhuttiin kuukausista, lopulta viikoista. Aika kului kuitenkin nopeammin kuin kukaan olisi vielä kuukausi sitten osannut kuvitella. Ja samalla ne viikot olivat myös äärimmäisen tärkeitä. Läsnäoloa ja välittämistä. Hiljaisuutta ja tärkeitä sanoja.

Nousin vielä torstaina aamukahdelta. Tein viimeisiä Instagram-kampanjoita valmiiksi ja lähdin ajamaan töihin. Automatkalla kuitenkin tajusin etten enää jaksaisi. Väsymys ja tieto siitä, että minun pitäisi olla jossakin ihan muualla kävivät turhan raskaiksi. Niinpä ajoin aamupäivällä sairaalaan ja istuin isän vierellä koko päivän ja seuraavan yön. Perjantaiaamuna ehdimme vielä istua yhdessä kokonaisen tunnin – kokonaisena perheenä. Se että olimme siinä vierellä on jotenkin lohdullista.

Viikon aikana tunteet ovat kulkeneet lähes kaikkia ratoja. On surua, kiukkua, väsymystä ja iloakin. Loppuviikosta päätin, että elämän on jatkuttava. Halusin kuitenkin lukea loppuun kirjan, jonka ehdin isän vieressä aloittaa ja neuloa valmiiksi paidan, jonka helman resorista pari kerrosta syntyi isän vierellä. Päätin, että ne on mun surutyötä. Ellen tarttuisi niihin nyt, ne muistuttaisivat aina siitä kaikesta, mikä jäi kesken. Eilen päättelin neuleen ja suljin kirjan. Totesin, että on aika jatkaa elämää. Nyt maanantai ja arki tuntuvat ajatuksena raskailta, mutta samalla lohduttavilta. Elämän on jatkuttava, eikä asia muutu, vaikka kuinka rypisin surussani. Toki surutyö ottaa aikaa villapaitaa ja kirjaa kauemmin, mutta se on kai vain hyväksyttävä osaksi elämää. Mulla on kuitenkin ihana perhe, työ jota rakastan ja elämä joka kannattaa elää.

Kolmen viikon aikana ehti saapua myös kevät. Ja vaikka voisi kuvitella toisin, meillä on puutarhajutut aika hyvällä mallilla. Tästä kiitos meidän miesväelle, joka otti tänä vuonna hoitaakseen kruopsutukset ja haravoinnit, kasvihuoneen lasit ja monet muut työt, joiden luulin jäävän tekemättä. Ehkä näiden räntäsateiden jälkeen puutarhajutuista on kiva ammentaa iloa arkeen. Nauttia keväästä, alati lämpenevistä perjantaiaamuista ja valokuvaamisestakin.

Viimeisen viikon aikana olen myös yrittänyt korvata lapsille ne viikot, jotka olin poissa. Kiitollisena siitä, että poissaoloni oli kuitenkin mahdollista. Olen onnistunut pyrkimyksessäni vaihtelevasti, mutta tänään leivottiin Klaaran kanssa suklaakeksejä. Niiden ohjeen löydät täältä, jos vaikka haluat kokeilla. Sopivat hyvin myös vapun herkkupöytään, joskin katoavat kovin nopeasti. Siksi tehtiinkin kolminkertainen määrä.


Elämä jatkuu

11.4.2021

Uskomattoman viisas isosiskoni muistutti minua tuossa viikolla siitä, että niin hassua kuin se onkin, kaiken tämän keskellä elämä jatkuu. Otin viisaudesta itselleni pienen mantran ja nämä pari päivää olen pienin ottein yrittänyt tarrata kiinni siitä tavallisen elämän syrjästä. Yritin toki jo aiemmin sitä konemaista suorittamista, mutta pakko myöntää, että kovin pitkään tuo itselleni varsin luontainen tapa ei jaksa toimia.

140 silmukan luominen on tuntunut viime viikkoina täysin ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta, enkä oikeasti uskonut pääni pysyvän kasassa edes laskiessa sataan asti. Mutta niin vain sain pinkin langan puikoille, joskin laskuvirheen mahdollisuus on edelleen olemassa. Ensimmäistä kertaa sitten viime syksyn jalkauduin myös katselemaan puutarhaa ja sain todistaa omin silmin sen, mitä niin moni hehkuttaa: Kevät on tullut ja sipulikukat kurottavat kohti valoa ja lämpöä. Hetken harmittelin, miten haravointi taitaa nyt jäädä tekemättä, mutta neuvoteltuani esikoiseni kanssa, pääsimme sopuun urakkapalkasta. Jossain kohtaa nappaan itselleni aikaa ihan vain olla ja kykkiä tuolla ulkona. Se kun on sitä parasta terapiaa liki jokaiseen murheeseen.

Se on hassu juttu, miten sitä jotenkin ajattelee itsensä tosi vahvaksi ja kestäväksi. Luulee, että suorittamalla selviää – kunhan tekee ja pysyy vauhdissa niin kyllä se siitä. Mutta eihän se ihan niin yksinkertaista ole. Kukaan ei ole kone, eikä ihmistä kai sellaiseksi tarkoitettukaan. Eilen yritin kuroa kiinni rästiin jääneitä töitä. Illalla noudatin taas siskoni jakamaa viisautta: ”Keep calm and watch Poirot”. Kukaan ei nurissut vaikka levittäydyin sohvalle pocornikulhoni kanssa ja pyöritin Yle Areenaa kolme tuntia. Itse asiassa sain katsoa viimeisen tunnin pari tuhisijaa vierelläni.

Ostin kukkakaupasta itselleni värikkäimmät mahdolliset neilikat, ja mies istutti tänään maahan syksyllä kuistille jääneet tulppaanin ja narsissin sipulit. Kyllä se tästä. Tänään ainakin tuntui taas hetkellisesti siltä.

 

Aurinkoista uutta viikkoa myös sinulle!