Tammikuun 24. oli vuosi sitten torstai. Pakkanen paukkui samaan malliin kuin tänään. Laskettuun aikaan oli pari päivää, mutta henkilökohtaisesti laskin aikani tässä kohtaa tulleen, olin totaalisen valmis synnyttämään. Heräsin aamuyöllä supistuksiin, nousin ylös, ja hoitelin vielä joitakin sähköposteja, maksoin laskuja ja valmistauduin muutenkin synnytykseen.
Poikien herättyä aloimme järjestellä käytännön asioita; Niilolle hoitopaikka, ja miehelleni tuuraaja. Kun kaikki oli kunnossa lähdimme mieheni kanssa kohti sairaala. Meillä matka synnärille on n. 40 kilometriä, eli mistään hirmuisen pitkästä matkasta ei onneksi ole kyse. Oltiinkin jo melkein sairaalalla, kun mies huomasi, että unohti ottaa kameran matkaan. Ainoa asia, joka oli listattu hänen muistettavakseen. Käskin kääntää auton, sillä ilman kameraa en sentään ollut synnyttämään menossa!
Niinpä köröteltiin takaisin kottiin. Kävin nopeasti vessassa ja tajusin, että nyt alkaa olla ehkä jo kiire. Koitin silti pitää yllä huoletonta fiilistä, tiedättehän, panikoiva mies ei ole hyödyllinen tälläisissä tilanteissa. Mieheni kyseli, halusinko vielä kenties saunaan, tai poiketaanko jonnekin kahville. Sanoin, että ajellaan nyt vain rauhassa sinne sairaalaan.
Kun vihdoin oltiin sairaalalla, pyysin jättämään auton pääpysäköintialueelle, sillä halusin vielä rauhassa kävellä, hengittää keuhkot täyteen raikasta pakkasilmaa. Niin tehtiin. Sitä kävelymatkaa unohdan tuskin koskaan. Raikas pakkasilma ja tunne siitä, että jotain suurta tapahtuu hyvin pian. Koko maailma oli hetken aikaa auki, kaikki mahdollista!
Kovin kauaa ei ehdittykään synnärillä ihmetellä, pikku tyttömme tuli maailmaan vauhdilla. Heti saliin päästyämme, kätilö sanoi laittavansa pipon nopeasti lämpenemään. Tässä kohtaa mieskin tajusi, että tänne ei nyt tällä kertaa tultu odottelemaan. Vaikein pala urakassa oli olla ponnistamatta, kun kätilö veti vasta kintaita käteensä. Mutta, niin vain saatiin, sekä hanskat kätilölle, että maailman suloisin tyyttö syliimme.
Siinä sairaalaan saapuessamme olimme kertoneet, että palasimme vielä kameraa hakemaan, ja niinpä meitä hiukan huvittikin, kun kätilö jossain kohtaa totesi, että nyt niitä kuviakin voisi sitten ottaa. Hymyilyttää nuo, esimerkiksi Pinterestissä olevat, kuvausvinkit synnytyssairaalaan. Onhan siinä kohtaa oikeasti hiukan muut jutut mielessä, kuin valokuvien ottaminen. 🙂

Illalla mieheni tuli vielä tuoreen isoveljen kanssa katsomaan vauvaa. Kolmesta tuli sittenkin neljä, vaikka toivosta oltiin miltei ehdittykin luopua.

Tyttö onnellinen

Luoksemme lensit kuin keijukainen,
keskelle talven ja pakkasien.
Tyttöni pieni ja hentoinen,
sinua niin tänne odoteltiin,
lapsi rukousten.

Silmät kuin keijukaisen,
laulu kuin enkeleiden,
vain siivet sinulta puuttuu.
Auringon nauramaan saat,
kukkimaan autiomaat,
tyttö onnellinen.

Silmiisi katson ja koukussa oon,
huoleni jälleen unohtukoon!
Voi kuinka tahtoisin muistaa sen:
Hetkeksi vain sinut syliini sain,
lapsi rukousten.

Silmät kuin keijukaisen,
laulu kuin enkeleiden,
vain siivet sinulta puuttuu.
Auringon nauramaan saat,
kukkimaan autiomaat,
tyttö onnellinen.

Taas ihmetellen huomata saan:
sinä voit nähdä sen salatun maan.
Tahtoisin kanssasi löytää sen,
maan, jossa kesä on loppumaton.
lapsi rukousten.

Silmät kuin keijukaisen,
laulu kuin enkeleiden,
vain siivet sinulta puuttuu.
Auringon nauramaan saat,
kukkimaan autiomaat,
tyttö onnellinen.

Niin monella tapaa on osuvat sanat tuossa laulussa, jonka kummitäti kastejuhlassa lauloi. Vieläkin lähtee kyyneleet valumaan… ❤

Suokaa anteeksi Klaara aiheiset fiilistelyni, Kyllä tässä blogissa vielä muutakin sisältöä tullaan näkemään!
Pikku Koon viimeinen virallinen vauvapäivä. Huomenna mittarissa kokonainen vuosi!
Taapero? Kuulostaa niin isolta…. Äidin vauva se on vielä pitkään!

Kuten instan seuraajat tietävätkin, olen tällä hetkellä sängynpohjalla varsin voimattomana. Eilen tosiaan tehtiin sellainen perhereissu Ideaparkkiin ja Ikeaan, ja jossain kohtaa tuli yht’äkkiä tosi huono ja kipeä fiillis. Iltaa kohti olo vain huononi, ja yöllä hourinkin jo ihan kunnon kuumeessa. Olo ei ole ollut mitenkään flunssainen ja tämä tuli aivan puun takaa. Ajattelinkin, että ehkä tässä on nyt jotain influenssaan viittaavaa. Toivottavasti menee joka tapauksessa pian ohi!

Koska sairasvuoteesta en jaksa kuvata teille oikeastaan yhtään mitään, ajattelin fiilistellä vanhoilla kuvilla. Mulla on nimittäin tälläiset yhden postauksen kuvat tuolla luonnosten puolella – postaus, jota en koskaan ehtinyt julkaista. Otsikkona oli valmiina lähtöön, eli synnyttämäänhän tässä oltiin jo kovasti menossa. En tiedä, johtuuko tästä kuumesta ja kipeästä olosta, mutta jotenkin nyt vaan herkistelen täällä noita vuoden takaisia fiiliksiä oikein kunnolla!

Lämmintä vaatetta ja pakolliset kosmetiikat äidille, sekä pieni lahja ja Omarit tulevalle isoveljelle. Vauvaa ajatellen olin pakannut kaiken myös valmiiksi, miehen ei sitten tarvinnut kuin ottaa vaatekasa mukaansa, kun tulivat meitä noutamaan. Kaikki niin beigeä ja valkoista, mehän ei tiedetty kumpi sieltä oli tulossa.

Vaikka me ollaan aika tavalla puhuttu asiat siihen malliin, että perheemme on nyt lopullisessa koossaan, täytyy myöntää, että tossa vuoden takaisessa fiiliksessä on silti sitä jotain, jota ihminen tulee aina kaipaamaan. Ehdottomasti elämäni suurimpia hetkiä, vaikka myönnän, että ei ne silloin välttämättä siltä tuntuneetkaan.

Voi kun tästä jo pian olo paranisi, sitä pitäisi nimittäin alkaa valmistella ensi viikolla jo juhlia. Hurjaa, miten ne vuodet vain kiitääkin niin nopeasti!

Mukavaa viikonloppua teille. Mä taidan hetkeksi vielä torkahtaa….

Viimeiset kaksi kuukautta ovat luonnollisesti parhaiten muistissa.
Kuten muihinkin kuukausiin, marraskuuhun mahtui tavallisia päiviä. Mahtui hiiriä ja ihmisiä, juhlaa ja arkea. Aloitettiin rilliralli, otettiin askel kohti joulua, leivottiin pipareita ja ostettiin joululehtiä. Talven tulo oli vielä marraskuussa luonnollisesti odotettavien asioiden listalla. Siis usko talven saapumiseen.
Marraskuussa haettiin apua keinovalosta, ihmeteltiin syksyn leutoa keliä ja ensimmäisiä lumia. Itse koin valaistumisen treenin ja ruokavalion suhteen, ja löysin tasapainon noiden välille kunnollisilla aterioilla. Söin niin että selkään sattui, mutta vihdoin kaikki pakertaminenkin alkoi tuottaa tulosta! Marraskuussa innostuin taas kunnolla Instagramista, ja siitä alkoikin kasvaa jonkinlainen lonkero blogini kylkeen. Arki oli kiireistä, ja pinnaa kiristi välillä niin, että korvissa soi!

Marraskuun kaikki 21 postausta voit lukea täältä.

Joulukuu. Ristiriitaisia tunteita. Lumet sulivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, sää oli leuto, ja talvesta ei ollut tietoakaan – saati valkeasta joulusta.
Joulukuun alussa remppakin eteni taas pikkuisen, eteiset saivat osansa, samoin työhuone alkoi visioitua päässäni. Kuistikin pääsi arvoiseensa asemaan, ja toivotti sekä vieraat, että joulun, tervetulleeksi. Juhlittiin synttäreitä ja loppuvuoden huipentumia, leivottiin niin että jauhopeukalo puutui.

Kamppailin itseni kanssa. Olinko saanut elämäni hallintaan vai en? Näennäisesti ehkä, mutta syksy oli kulunut lähinnä juuri siihen, että kaikki näyttäisi ulospäin olevan kunnossa. Myönsin tappioni; Olin viettänyt viimeiset kuukaudet masentuneena ja väsyneenä. Oli ollut vain niin helppo syyttää kaikkea muuta; Arkea ja ihmisiä lähelläni. Liikaa sitä, liian vähän tätä. Sanoin ongelmani ääneen, pyysin apua ja myönsin inhimillisyyteni. Teimme sopimuksen, että tästä lähtien keskittyisin enemmän totuuteen ja vähemmän näyttelemiseen. Siinä oikeastaan onkin elämänohjeeni tulevalle vuodelle!

Joulukuun kaikki 23 postausta voit lukea täältä.

Vuosi 2013 oli vauvavuosi. Ja, kuten vauvavuodet yleensä, tämäkin oli samaan aikaan sekä rakas, että raskas. Elämästä ja itsestään voi kuitenkin oppia, ja aika aikansa kutakin. Tässä vuosi tiivistettynä kuuten postaukseen. Mutta, mikäli sen haluaisi laittaa vielä tiiviimpään pakettiin, kääntyisin Frank Sinatran puoleen. Sehän on kuitenkin vain elämää!

That’s life, that’s what people say. 
You’re riding high in April, 
Shot down in May. 
But I know I’m gonna change their tune, 
When I’m right back on top in June. 

That’s life, funny as it seems. 
Some people get their kicks, 
Steppin’ on dreams
But I just can’t let it get me down, 
Cause this big old world keeps spinnin’ around. 

I’ve been a puppet, a pauper, a pirate, 
A poet, a pawn and a king. 
I’ve been up and down and over and out 
But I know one thing: 
Each time I find myself flat on my face, 
I pick myself up and get back in the race. 

That’s life, I can’t deny it, 
I thought of quitting, 
But my heart just won’t buy it. 
Cause if I didn’t think it was worth a try, 
I’d have to roll myself up in a big ball and die.

Nyt matkalle vuoteen 2014. Toivotan sen vielä kerran tervetulleeksi – kuoppineen ja huippuineen!
Leppoisaa loppiaista ihanat, nyt kohti valoa ja kevään aurinkoa – parempaa vuotta!

Luonto heräsi toukokuussa. Maailma muuttui vihreäksi ja aurinko helli. Pihajutut tulivat yhä ajankohtaisemmiksi, tehtiin istutuksia, pihatöitä, puuhommia jne. Toukokuussa tavattiin blogi kollegoita Tampereella ja Helsingissä. Tutustuttiin kevään uusiin tuuliin ja valmistauduttiin kesään. valoa riitti sisällä kuvaamiseen ja sisustelut olivat mielessä, joskin jäivät ulkotöiden jalkoihin. Juhlittiin äitienpäivää, ja koettiin jonkinlaista vauvakriisiä nahkatakin muodossa.

Kaikki toukokuun 22 postausta voit lukea täältä.

Kesä tuli! Tuli syreenin kukat ja pionit. Ja niitä tulikin paljon! Tuli aurinkoiset päivät, nurmikon leikkuut, nokkostalkoot ja grilliherkut. Tuli mansikat ja vohvelit, kepeä kesämieli, paljaat varpaat ja juhannus.Virtaa riitti. Tuli kilometrejä ja treenikertoja.

Kaikki kesäkuun 22 postausta voit lukea täältä.

Puoli vuotta paketissa!

Jatketaan muisteluita!

Maaliskuu 2013 on jäänyt vahvimmin mieleen Pikku Koon ristiäisistä. Koosta tuli virallisesti Klaara, ja lilat juhlat olivat varsin onnistuneet. Tosin jälkeenpäin kun taas miettii, vähempikin olisi riittänyt! Äidin tukka sai uuden värin ja tyylin, oli pääsiäinen ja kevät alkoi sulattaa hankia. Vaunulenkkejä, valoa ja energiaa. Arki alkoi löytää oman uomansa ja kaikki kävi helpommaksi. Vastapestyista ikkunoista aurinko pääsi koko kotiin ja kevään tulo oli varmaa!

Maaliskuun kaikki 27 postausta voit lukea täältä.

Huhtikuussa haaveiltiin jo puutarhajutuista, päivitettiin vaatekaappia raikkaalla siniraidalla ja innostuttiin jälleen tyylijutuista. Conssit kaivettiin esiin, ja leivottiin maailman paras ja helpoin mutakakku. Blogissa leikittiin kuvankäsittelyllä ja järjestettiin kivoja arvontoja. Lumet suli, leskenlehdet nousivat maasta, juoksutossu kulki, samoin salitreenit.

Huhtikuun kaikki 28 postausta voit lukea täältä.

Kohti kesää!

Laitetaan vuosi pakettiin vielä muistelun ja kuvien merkeissä!

Tammikuu 2013 oli täynnä odotusta. Laskettu aikani oli 26.1 ja odottavan aika oli todella pitkää. Vauvan sukupuoli oli meillekin arvoitus, ja blogissakin mainitsin masuasukin nimeksi Koskela. Poikavauvan varalta meillä oli nimittäin valittuna nimi Vilho ( =Linna – Tunematon sotilas, Täällä Pohjantähden alla). Mutta vaikka kaikki muut veikkasivat poikavauvaa, olin itse 99,99 prosenttisen varma, että perheemme tulisi kasvamaan tyttövauvalla.
Tammikuu oli luminen, talvinen ja pakkaset paukkuivat. Valon määrä lisääntyi, ja kotia oli kiva laittaa kuntoon. Yläkerran aulaan rakensin cozy corneria, ja kukkamaljakossa nähtiin tulppaaneja. Tammikuussa inspiroiduttiin kevään muodista, sisustamisesta, kauneuden- ja hiustenhoidosta. 24. päivä pitkä odotus palkittiin, ja perheeseemme syntyi Pikku K.

Tammikuun kaikki 22 postausta voit lukea täältä.

Helmikuu 2013 oli kuukausi jonka voisi pukea yhteen sanaan: Vauva.
Yöunet jäivät lyhyiksi, vauvan uni- ja ruokarytmi jaksotti päiviä, aamut alkoivat ennen kukonlaulua ja kevät teki tuloaan. Kaikesta huolimatta meillä oli käsissämme helppo vauva, energia virtasi ja tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan. Toki tavalliset baby bluesit tanssittiin pois, mutta muuten tunsin olevani reipas ja pirteä. Näin jälkeenpäin ajatellen suorittamista olisi voinut jättää vähemmälle, pyhittää aikaa äitiyslomaan ja kerätä voimia loppuun palamisen sijaan. Mutta jälkiviisaus ei ole yleensä kantanut hedelmää, joten ei sorruta siihen nytkään.
Helmikuussa otin aikaa itselleni minkä pystyin, ja opettelin jakamaan huomiota kahdelle lapselle. Tuttiketjuja ja aamu viiden leivänleivontaa, ystävänpäivän kukkameri, kun mies ei ollut ihan varma, mistä pitäisin – ne ovat jääneet mieleeni varsin vahvasti. Vauvakilot karisivat ja vauvailo huumasi pään!

Helmikuun kaikki 23 postausta voit lukea täältä.

Voi noita valoisia kuvia! Tullapa taas aurinko ja pitenevät päivät!

Täällä talvi senkun jatkuu, puissa on kaunis kuura ja poskiin saa ulkona nopeasti väriä. Vähän kuin luonto olisi antanut toisen mahdollisuuden kaiken pimeyden korvaukseksi. Me kulutellaan villasukkien pohjia ja nautitaan kaminassa räiskyvästä tulesta.
Tehdään ihan tavallisia juttuja. Ulkoilua, kokkailuja, leikkiä jne. Tätä se arki on. Tuntuu, että viikot huristavat ohi ihan liian nopeasti, paljon pitäisi, mutta aika riittää vain osaan jutuista.

Toisaalta tämä on kai nyt sitä elämän parasta aikaa. Pitää osata myös nauttia! Toiselle napsahti juuri 10 kuukautta mittariin, toiselle viisi vuotta reilun viikon päästä. En haluaisi joutua myöhemmin sureman, minne ne parhaat vuodet katosivat. Elisen jälkeen otin taas yhden askeleen rennompaan elämänasenteeseen. Mitä sitten, vaikka kaikki ei aina olisikaan ihan tiptop. Laitetaan joulua yhdessä, ja järjestetään leppoisat synttärit. Tärkeämpää on nauraa ja hymyillä, kuin kiristellä hampaita! Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt jatkuvaan stressaamiseen!

Me taidetaan keittää jälkkäriksi kaakaot, ja jos hyvin käy, pötkötellään hetki ihan vaan sohvalla. Tähän aikaan päivästä talossa vallitsee raukea hiljaisuus, ja siitä pitää ottaa kaikki irti!

Kaunista talvipäivää!

Se olis sitten perjantai jälleen. Hiukan erilainen viikko takana, pikkuisen lomamainenkin kai jossain määrin. Rennosti on ainakin otettu, jätetty kellotetut rutiinit hiukan vähemmälle ja koitettu irrottautua arjesta. Hyväähän se välillä tekee.
Se oli syysloma. Klaara täytti yhdeksän kuukautta, ja äitiysloma meni ja loppui. Yksi vaihe elämässä takana, vaikkei niin suuresti itse arkeen vaikutakaan. Vaihe kuitenkin.

Entä ne vapautettavat kädet sitten?
Aika nopeasti, julkaistuani kenen kädet sinä vapauttaisit -postauksen, ymmärrsin, etten ole oikea ihminen sanomaan, kuka kaipaa eniten apua, tai kuka on ansainnut sitterin. Pidätin itselläni oikeuden muuttaa pelinhenkeä, ja käyttää vanhaa kunnon arpatekniikkaa. Mutta, olen silti iloinen, että sain teidät jakamaan palan itsestänne; Sain kommenttiboksillisen inhimillisyyttä. Tarinoita arjesta, äitiydestä, ja avunannosta sekä sen tarpeesta. Monen viestin kohdalla toivoin, että voisin auttaa jotenkin. Jos en sillä sitterillä, niin jotenkin muuten. Löysin tuttuja tunteita pitkistä odotuksista ja unelmien täyttymisestä. Pystyin samaistumaan pettymyksiinne ja väsymyksiinne.

Koska en voi arpoa palkintoa kuin yhden kerran, joudun vetoamaan lukijoideni hyväsydämisyyteen: Olkaa läsnä ja tarjotkaa apua. Olkaa jollekulle se, jolle voi myöntää oman riittämättömyytensä ja sanoa olevansa väsynyt. Jooko?!
Sillä, eniten itseäni kosketti kertomus, jossa todettiin, että kukaan ei auttanut tai kukaan ei välittänyt. Eihän se ihan niinkään saa mennä. Eihän!?

Ja nyt mulle on tosi rento olo. Ai miksi!? No, koska mä tiedän, että ainakin joku herää tähän ja ottaa puhelun ystävälleen tai sukulaiselleen. Kysyy, kuinka sä voit tai miten sä jaksat. Eikös?  Tai, kyllä mä tiedän. Teihin voi luottaa!

Pisimmän korren tällä kertaa veti tämä kommentti:

Tällä kertaa tahdomme Klaaran kanssa kysyä teiltä!
Olohuone keittiössä -postauksessa  nimittäin vilahtikin jo Klaaran sitteri. Kyseessä on BabyBjörnin Balance Soft -malli, jonka saimme blogin kautta. Mietin hetken aikaa lähteäkö tähän yhteistyöhön, sillä en koe blogiani varsinaisesti lapsi-/mammablogiksi, mutta koska (varsinkin raskausaikana) jaoitte kanssani ihania vauvajuttuja, ajattelin, että kenties sitteri istuu sittenkin blogini linjaan!

Tiedän nimittäin kertomanne perusteella, että siellä lukijoiden joukossa on paitsi pienten vauvojen äitejä, myös onnellisia tuoreita mummoja, tätejä, kummitätejä ja monia muita, joiden lähipiiriä on siunattu viimeaikoina pienillä uusilla tuttavuuksilla. Olen myös saanut syksyn aikana “seurata” joidenkin vakkarivierailijoiden odotuksen täyteistä elämää.

Itselleni hyvä ja turvallinen sitteri merkitsee todellakin paljon, se on melkein kuin auttava käsipari. Pienelle vauvalle se on nukkumispaikka, helposti huoneesta huoneeseen siirrettävä, ja arjen mukana kulkeva. Vaikka Klaara edelleenkin nukkuu pieniä tirsojaan sitterissä, on istuimella itselleni myös toinen tärkeä merkitys. Se nimittäin vapauttaa käteni hetkeksi! Tiedän lapseni olevan turvallisessa paikassa kun avaan uuninluukun tai kuljetan kuumaa kattilaa keittiössä. Toisaalta, varmasti myös blogin kirjoittaminen olisi hurjasti vaikeampaa, mikäli en joskus saisi pientä kaveriani myös viihtymään hetken paikallaan!

Mutta kenen kädet sinä vapauttaisit?
Kenties omasi tai ehkä hyvän ystävän, jonka silmäkulmasta huomaat vauva-arjen tuottamia uupumisen merkkejä? Ehkä sukuun on syntymässä uusia tulokkaita ja mietit sopivaa lahjaa? Oli miten oli, kerro se minulle! Valitsen kertomuksienne joukosta yhden, jonka Berner Oy palkitsee BabyBjörn Balance Soft -sitterillä. Palkinnon arvo on n. 175 euroa, ja voittaja saa itse valita sitterin sävyn kolmesta eri vaihtoehdosta (ruoste/oranssi, khaki/beige, musta/tummanharmaa).

Jätäthän kertomuksesi viimeistään tiistaina 22.10. 2013!

Ja koska mä olen itse hiukan herkkis, varaan kasan nenäliinoja, jotta pystyn lukemaan kertomuksenne! 🙂