Erilainen pääsiäinen

02.4.2021

Tämä postaus piti tehdä jo viime viikonloppuna. Nyt syreenit on nupuillaan, mutta tulppaanikimppua meiltä ei löydy. Sellainen unohtui pääsiäiseksi ostaa. Samoin moni muu juttu, ja ruokakin vaihtui nopeaan ja helposti lämmitettävään.

Olen vuosia yrittänyt erotella sen oikean Emilian ja tämän blogi-Emilian. Siitäkin huolimatta, että saan välillä niskaani sitä sun tätä, en ole jaksanut oikaista tai selittää. Olen ajatellut, että kun itse tiedän ja läheiseni minut tuntevat, se riittää. Ja riittää varmasti jatkossakin. Kaikkien elämän kuoppien kohdalla on ollut tavallaan kivakin, että mulla on tämä vähän murheettomampi paikka, johon elämän jokainen kolhu ei jätä jälkeään.

Tulee kuitenkin niitäkin aikoja, kun elämä nujertaa polvilleen, ja on vaikea erotella itsestään kahta Emiliaa. Kun on oikeastaan vaikea nähdä edes yhtä selvästi. Kun on itse hukassa itsensä kanssa ja täysin voimattomana elämän voimien edessä. Silloin se suojaava suojamuuri saattaa kääntyä itseään vastaan. Niin kai on käynyt nytkin. On liian vaikeaa olla se kepeä ja iloinen Emilia, kun oma olo on oikeasti jotakin ihan muuta.

Ajattelin selittää, että viimeiset pari kolme viikkoa ovat olleet tosi rankkoja, mutta en oikeastaan tiedä onko kyse kolmesta viikosta, muutamasta kuukaudesta vain puolestatoista vuodesta. Nyt kun alan oikein miettimään, tähän aikaan on mahtunut ihan liian paljon sairautta ja kuolemaa. Enemmän kuin olisi pitänyt, vaikka mikäpä minä olen sitä määrittämään. Ja kun vuoden vaihtuessa saimme huokaista yhdestä helpotuksesta ja ajattelin, että kyllä se taas tästä, tie nousikin uudelleen pystyyn. Se tasaisen tylsä arki jota niin kovasti odotin, vaihtuikin johonkin ihan muuhun.
Ja kun luulin, että pahinta on pahimman pelkääminen, opin jälleen uutta: Pahinta ei ole pelko, vaan tieto. Niin kauan kuin on toivoa, elämä kyllä kantaa. Sen jälkeen kaikki onkin paljon vaikeampaa.

Opastin esikoistani tänään sairaalan hississä sanomaan sen, minkä hän haluaa sanoa ja näyttämään sen, miltä hänestä tuntuu. Ja jos alkaa itkettämään, niin itke. Sekin on sallittua, koska me ollaan ihan vain ihmisiä. Ja sitten tajusin, että voisin myös itse noudattaa omaa neuvoani.

En suostu ajattelemaan, että tämä pääsiäinen olisi jotenkin huonompi. Ei toki sitä mitä oli ajateltu, mutta näin se elämä menee. Nyt käperryn hetkeksi sohvan nurkkaan ja annan itselleni luvan olla pieni ja voimaton. Ehkä myös nauran vähän, hassuttelen ja iloitsenkin. Sillä elämä ei ole vain yhtä ja samaa tunnetta ja mielentilaa, vaan kokonainen skaala täynnä värejä ja erilaisia sävyjä.


pääsiäisneule ja vanhoja aarteita

24.3.2021

Tuossa kun lapseni kanssa keskustelin uuden huonekalun tuoksusta, tulin miettineeksi, miten vähän meillä on tähän kotiin ostettu uusia huonekaluja. Oikeastaan lähes kaikki on vanhasta kodista ja suuri osa tietenkin myös vanhoja huonekaluja. Sänkyä, bambupöytää, työpöytää ja joitakin tuoleja lukuunottamatta ollaan menty vanhoilla. Ja niistä mä tykkäänkin. Joskus mietin, että uudenaikaiset liukuovikaapit kai nielisivät enemmän tavaraa sisuksiinsa, mutta kyllä nuo vanhat kaapit on huomattavasti kauniimpia. Ja samoin toki tykkään meidän kirjakaapeista, vaikka ne ei mitään antiikkia olekaan. Mutta ajattomat omalla tavallaan. Ja onhan ne toki aikanaan ollut meidän häälahja itsellemme, joten kiva ihan siinäkin mielessä, että kestävät aikaa. :D

Mun pääsiäsineule, tai tipuneule, valmistui viimein. Kerran jo nakkasin sen seinään, kun onnistuin epähuomiossa neulomaan helman aika pitkäksi, mutta kierteelle. Itse asiassa kahdesti! Mutta sitten kaivoin sisuni ja neuleen esiin, ja lopulta siitä tuli tosi ihana! Mä ehdin vuosia ajatella, että neulominen ei vain yksinkertaisesti ole mun juttu. Äitini on superkäsityöihminen, joka pitää villasukissa ties millaisen määrän ihmisiä ja neuloo lähinnä vain palmikko-, pitsi- tai kirjoneulesukkia, virkaa parisängyn peitteitä ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Äiti on myös pitänyt kohta puolen sukua islantilaisneuleissa ja neuloo välillä parisataa pipoa ja junasukkia sairaalaan. Ihan vain välityönä. Samoin siskoni innostui käsitöistä ja islantilaisneuleita ja kirjoneulesukkia tulee melkoisella vauhdilla. Molempien tuotoksia olette nähneet paljon täällä blogissa, joten voitte ehkä uskoa, mistä puhun. No, joka tapauksessa mä ajattelin aina, että musta ei yksinkertaisesti ole tuohon. Mutta en tiedä, onko se tämä korona-aika vai mikä, mutta loppuvuodesta sain päähäni, että neulon villapaidan. Ja neuloin. Sellaisen tasona tehdyn ainaoikein neuleen, joka oli niin tylsän värinen, että tein sen lopulta ihan kiukulla loppuun ja päätin, että panostan sen jälkeen väreihin. Ja tämä on toiminut. Onneksi mulla on tosin kaksi ihanaa opettajaa. Ja tuntuuhan se nyt aikuisenakin aika hyvälle, kun oma äiti sanoo olevansa minusta ylpeä. :D Tosin olen kyllä todennut, että äiti saa yhä pitää meidän perheen villasukissa.
Mutta tämä siis sinulle, joka ajattelit, ettei käsityöt ole sua varten tai että et osaisi. Jos minä pystyn, niin voisin vaikka vannoa, että kaikki joilla on kaksi toimivaa kättä pystyvät! Tärkeää on muistaa vain, ettei tarvitse olla yhtä hyvä kuin joku muu. Ei mulla ole mitään saumaa kilpailla äitini tai siskoni kanssa, mutta sen mä olen myös hyväksynyt. Olen ehkä sitten jossakin muussa jutussa parempi.

Täällä on muuten lumet kadonneet ja katujen harjaus on jo hyvässä vauhdissa. Jälleen kerran mulla jäi istuttamatta iso kasa kukkasipuleita syksyllä ja ajattelin, että ne olisi kiva kaivaa maahan vaikka viikonloppuna. Kevättä kohti mennään, ja se tuntuu jotenkin todella ihanalta!