>Otsikosta huolimatta uuden vuoden vastaanotto sujui suuremmitta vahingoitta. Itse olin vain iloinen, kun sain, flunssaani vedoten, jäädä sisälle hoitelemaan siskoni kaksosvauvoja ilotulituksen ajaksi. Parin pamauksen jälkeen ulkoa kuitenkin kannettiin kaksi parkuvaa lasta sisään, ja papan raketit säästyivät. Lähinnä lapsille irtosi iloa vain suojalaseilla leikkimisesta, joten ihan vain kasvatuksellisessa mielessä olen tyytyväinen lopputulokseen.
Oma “aikuinen nainen” -lookkini kesti uskottavana siihen asti, kunnes kipitin Alkon kassalle kahden viinipullon kera ja kaivelin ajokorttiani esiin todistaakseni täysi-ikäisyyteni. Ei siinä paljon vaatetus ja viskibasso auta kun pärstä on kuin 17-vuotiaalla. Sanomattakin selvää, että olen tyytyväinen myös tähän seikkaan!

Mitä tulee otsikkoon, pienen pieni tuhopoltto pyörii mielessäni, sillä meidän siivous ja tavarankarsintaprojekti on edennyt vaiheeseen, josta en löydä ulospääsyä. Lattiat ovat täynnä pussukoita, nyssyköitä ja laatikoita, joille kaikille on varmasti olemassa jossakin riittävä säilytystila, mutta ei meidän talossa. Jos tuo sama tavaramäärä pitäisi nyt tunkea takaisin kaappeihin, en usko että siitä tulisi yhtikäs mitään. Heittelin ilmoille jonkinlaisen vuokravaraston hankkimista, mutta koska eteen tulee (tässäkin asiassa) raha, joudun yksinkertaisesti käymään nuo pussukat, nyssykät ja laatikot läpi, kunnes kiertoon menevän tavaran määrä on suurempi kuin säilytettävän. Mutta, kun mistään en haluaisi luopua. Jokaisella tavaralla on jokin tarina, tunne- tai käyttöarvo, ja lisäksi uskon omaavani jonkinmoisen ylimääräisen hamstrauskromosomin. Mistä sitä tietää, mitä tarvitsee huomenna tai vuoden päästä. Homma olisi helpompi, jos kaikkea saisi aina ostaa tarpeen tullen uudestaan kaupasta, mutta minun omaisuuteni koostuu lähinnä mielettömistä kirppislöydöistä. Siitäkin huolimatta, että olen jättänyt kirpputorilla pyörimisen pois harrastusvalikoimistani. Vanhoja lastenvaatteita, leluja tai turvakaukaloa en pysty laittamaan kiertoon – vielä. “Entä jos” on muodostunut yleisimmäksi puolustuksekseni.

Kaikkea tätä ahdistusta olen puraknut piparitalon hajoittamiseen. Jokin talo oli yksinkertaisesti tuhottava, ja vahingoista pienin taisi olla piparkakkutalon kohtalo. Kuvittelen ainakin.
Loput ahdistuksesta aion hoitaa illalla katsomalla digiboksille tallentuvan Hercule Poirot’n ja juomalla lasin punaviiniä, joka ehdottomasti muistuttaa ainakin alati nuoresta ulkonäöstäni. Lohduttavaa.
Ja toivon tosissani, ettei talomme syty palamaan, sillä tämän tekstin jälkeen vakuutusyhtiön kanssa saattaisi tulla pienen pieniä ongelmia.

Ihan oikeasti ajattelin jouluaattona etten palaa tänne enää koskaan. Halusin vain olla ja syödä suklaata. Tapaninpäivänä ajattelin syöväni vielä hetken suklaata ja palaavani tänne sitten joskus tammikuussa. No täällä taas ollaan! Mikäli joku yrittää mietiä itselleen hyvää liikeideaa tulevan vuoden varalle, voisi bloggaajien vieroitusohjelma iskeä hyvään markkinasaumaan!

>Itsenäisyyspäivä tervehdys!
Meillä on tänään nukuttu pitkään ja nautiskeltu vapaapäivästä. Ulkona on juuri sellainen keli, kuin Suomen syntymäpäivänä kuuluukin. Puhtaan valkoista. Kiitos neljän upean vuodenajan.
Meille ei ole vielä ehtinyt syntyä mitään itsenäisyyspäiväperinteitä. Aamupäivä laskettiin mäkeä, ja illaksi varasin pöydän ravintolasta. Ollaan vain ja nautiskellaan. Tänään ei jaksa suorittaa. Ihastellaan suomalaisia juttuja, kuten uusia kahvimukeja, ja suklaata, joka maistuu suomalaisessa suussa juuri oikealta.

Minä lähden vaihtamaan urheilukerrastoa sinisiin helmoihin. Heti huomenna lupaan taas muuttua paremmaksi bloggariksi.

Sinivalkoista itsenäisyyspäivää!

>Siivousta. Siinä ohjelmaa tälle viikolle. Viikonloppuna tulee syntymäpäivävieraat ja haluan, että vastassa on jotain muuta kuin tämä nykytilanne.
Tänään on myös pitkästä aikaa ihan oikeisiin töihinkin menoa. Eli siivous on hiukan katkonaista, mutta sunnuntaihin on onneksi vielä aikaa.
Ostin tiistaina ensimmäiset joulukukat. Hyasinttia ja jouluruusua. Varmoja tunnelman tuojia molemmat. Niin kauniita, että ihan jo niitä kunnioittaakseni taidan nyt tarttua moppiin.
Joulun tunnelmaa päivääsi!

>Niin se vain on, että joulu tulla jolkottaa jo kovaa vauhtia. Sunnuntaina vietetään jo ensimmäistä adventtia!
Ensi viikolla ei siis enää ole yhtään liian aikaista koristella kotia, hankkia joululahjoja, kuunnella joululauluja, leipoa pipareita, valmistella jouluruokia ja -leivonnaisia. Kaikki tämä on pikemminkin suotavaa! Tosin kuulun itse niihin varaslähdön jo ottaneisiin.
Ja ensimmäinen adventti tarkoittaa minun ja ystäväni pikkujoulumatkaa! Ei voisi tulla enempää tarpeeseen! Tämä äiti on irtioton tarpeessa. Mieli jo hiukan laukkaa korkokengissä ja juhlahumussa. Viime kerrasta on kulunut aivan liian kauan!
Piparkakkutalomme on vielä kolmiseinäinen, sillä se kaikkein koristeellisin ja moni ikkunaisin seinä tuntuu olevan tuomittu. Ensimmäisen kappaleen Niilo maisteli, ja toisen tiputin itse lattialle heti koristelun jälkeen. Tässä olisi siis hiukan elementtirakennusta tiedossa tälle päivälle.
Tonttuja näkyy jo vähän joka puolella, mutta uhkailu niiden kurkkimisella ei vielä tuota tulosta. Niilolle ne on kaikki sukupuoleen katsomatta tätejä, joilla on attu päässä. Meneehän ne toki niinkin. Kalenteri Nissen taskuihin löysin eilen täytettä. Kysymys kuuluukin, kuka täyttää minun Nisseni taskut!? Taitaa olla tyhjätasku tonttutyttö, mikäli en itse sujauta jotain sen helmoihin.

Iloista torstai päivää. Muistakaa olla kilttejä!

>ja jatkettava on.
Viime päivät on kuluneet synkistellessä elämän epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta. Kaikki arkinen on tuntunut niin tyhjänpäiväiseltä ja turhalta. Blogi ja joulu, niin turhaa ja pinnallista.
Kun aloittaa itkemisen, siitä on vaikea tehdä loppua. Näkee ympärillään vain vääryyttä ja tuskaa. Unohtaa kaiken hyvän, eikä pysty  huomaamaan oman elämänsä hetkiä. Sitä, miten hyvin juuri minun asiani ovat. Unohtaa olla kiitollinen.

Tänään aion hymyillä. Levitin ripsivärin ripsiini, ja aion olla sotkematta meikkiäni. Itkemällä en voi maailmaa parantaa, ketään tai mitään saada takaisin. Elämä jatkuu, ja tuo uusia murheita mukanaan. Sitähän se on.
Muistan olla kiitollinen tänään, koska huomenna asiat voivat jo olla toisin. Tämän päivän onni ei ole huomisen ilosta pois.

Hymyä ja kiitollisuutta päivääsi.

>Viikonloppuun mahtuu paljon hetkiä. Parempia ja vähemmän parempia. Olen yrittänyt talettaa jokaisen ainakin jonkinlaisena kokonaisuutena mieleeni. Välillä olen näyttänyt sivusta seuraajalta, ja pysähtynyt mielialani on saanut kanssaeläjäni kummastumaan. Niinkin paljon ,että Niilo ja T järjestivät ihanan musiikkiesityksen huikeine koreokrafioineen. Lauluna, mikäs muukaan kuin, Porsaita äidin oomme kaikki! Spotifyllekin kokosin jo oman joululistani.
Vatsat on täytetty köyhilläritareilla, ja aikaa käytetty pihvinpaistosta ulkoiluun. Pian alkaa  viikonloppu tehdä loppuaan. Väistämätön tosiasia.
Ensimmäiset joulutortut on leivottu ja maisteltu. Niitä tarjottiin vanhemmilleni.
Joululehdet pääsivät vaihtoon. Nannan Tanskasta tuoma, ja tänne postittama, BoligLiv pääsi sekin jo toisiin käsiin. Lehtien kierrättäminen on kätevää. Ostamme äitini kanssa joulun lehdet niin, että kahteen samaan ei sorru molemmat. Sitten vain lehdet vaihdetaan, ja lopuksi oikea omistaja arkistoi ne seuraavia jouluja inspiroimaan.

Mukavat hetket mielessäni valmistaudun uuteen viikkoon. Lisää hetkiä tulossa, mutta ne sitten aikanaan. Nyt vielä tässä.

>Ajatella, taas yksi viikko takana. Aika tuntuu kulkevan luvattoman nopeasti. Melkein jokainen homma, jonka kuvitteli tekevänsä tai vievänsä tällä viikolla loppuun jäi kuitenkin kesken tai aloittamatta. Joulu lähestyy uhkaavaa vauhtia ja huomaan, etten tänäkään vuonna ole hankkinut joululahjoja ajoissa; Marraskuuhun mennessä, kuten olin suunnitellut.
Aika tuntuu kulkevan luvattoman nopeasti, kun ajattelen Niilon tulevia syntymäpäiviä. Taas yksi vuosi on karannut, juossut nopeasti tiehensä, jättäen jälkeensä kourallisen muistoja. Jälleen kerran sekä hyviä, että huonoja.
Aika kulkee luvattoman nopeasti. Huomaan sen katsellessani silmäkulman juonteisiin paennutta meikkiäni. Voin yrittää huijata peiliä, mutta kellolle, kalenterille ja elämälle olen liian heikko vastustaja.

Viikonloppuna annan ajan hetkeksi pysähtyä. Nautin lumisesta pakkasmaisemasta, kynttilän valosta, lämmöstä ja läheisistä. Annan ajatuksen viipyä hetken ystävässä, joka saattaa isänsä haudan lepoon. Lapsissa, jotka jättävät hyvästit rakkaalle vaarilleen. Yritän ymmärtää elämää siinä kuitenkaan onnistumatta.

Aika kulkee luvattoman nopeasti – halusimme tai emme. Jokainen hetki on tärkeä kaikessa tyhjänpäiväisyydessään ja turhuudessaankin. Ajan kulkua voi seurata sivusta, tai sen matkaan voi hypätä mukaan.
Yritän aistia jokaisen hetken. Tätä viikonloppua ei tule enää koskaan toiste.

>Pidän kovasti käsillä tekemisestä ja näpertelystä, mutta joulukorttien suhteen olen ottanut uuden linjan; Meiltä postitetaan vain kuvakortteja. Uusi linjani taas on ihan yhtä vanha kuin lapseni. Niilon syntymän jälkeen en ole joulukortteja askarrellut. Ajattelin, että kiusataan sukulaisia muutama vuosi kuvakorteilla, ja askarrellaan sitten joskus, kun lapsi jaksaa siihen keskittyä ja asiasta innostua. Eli ei ihan vähään aikaan!

Myönnän, että joulukiireiden vähentämisen lisäksi valokuvakortteihin on toinenkin syy. Rehellisesti ja häpeilemättä, ihan vain äidillinen ylpeys. Sellaisia me äidit usein olemme. Lähes pakonomaisella tarmolla järjestelemme jälkikasvumme sohvalle tonttulakit päässään. Vaadimme kasvoille ilosta hymyä ja lisäämme tunnelmaa tontuilla ja muilla jouluun kuuluvilla lisämateriaaleilla.
Itsellänikin on selvä visio tämän vuoden korteista: Haluan Niilon ja Alman vierekkäin eamesiin, alle kauniin taljan, hiukan punaista tekstiiliä, kauniit vaatteet (neuletta ja samettia), tonttulakkia päähän ja hymyilevän lapsen. Ja onnistuuko visioni – ei varmasti!
Niilo tahrii vaatteensa ennen kuvaan ehtimistä. Sekä koira, että lapsi kieltäytyvät keinutuolissa istumisesta, tonttulakki ei tule kuuloonkaan. Ei silti vaikka äiti on sen itse ommellut vain ja ainoastaan mätsäämään kaikkeen muuhun kuvassa olevaan. Kukaan ei pysy paikallaan ja ikkunasta tuleva valo loppuu.
Pahimmassa tapauksessa lapsi ei enää koskaan suostu pitämään kyseisiä vaatteita. Äiti alkaa pohtia oliko syy tonttulakista kieltäytymiseen ehkä traumaa viime vuodesta.

Tänä vuonna Canon halusi auttaa projektiani. SELPHY CP 800 -kuvatulostimen avulla teen nyt kortit kotona valmiiksi asti. Pienellä ja simppelillä laitteella kuvat voi tulostaa joko suoraan kamerasta, USB muistilta tai vaikka kännykästä ilman tietokonetta. Mahdollista on kuitenkin tulostaa myös tietokoneelta käsiteltyjä ja muokattuja kuvatiedostoja, kuten omassa korttikokeilussani.

>Olo on tänään kuin lapsella jouluaattona. Jo pelkästään se, että kaunein postin hyllyllä keikkunut paketti oli osoitettu minulle, sai hymyn huulilleni. Harvemmin niiltä hyllyiltä on ruskeaa pahvilaatikkoa ihmeellisempää kotiin kannettu. Punainen paketti oli pakko kuvata kuusen alla. Ihanan jouluinen fiilis!
Maltoin katsoa paketin sisäänkin, ja iloni vähintään tuplaantui!

Nyt kuljeskelen ja ripottelen kaunista joulua ympäriinsä. Hipelöin ja huokailen. Arjen harmauteen tuli punaista juhlaa! Kiitos Selma, olet aika ihana!
Toinenkin paketti odottaa sisältöönsä perehtymistä, mutta se on sitten ihan oma lukunsa.

Ja, koska olen saanut nauttia saamisen ilosta, haluan myös kokea hiukan antamisen iloa.
Joten, polkaistaan tällä viikolla vielä käyntiin joku kiva jouluinen arvonta. Vaikka vain senkin kunniaksi, että teitä lukijoita on jo yli 500! Päätä huimaava luku!

Toivottelen mukavaa tiistai päivää!