Tiistaita!

Mä olen tässä viimeisen reilun viikon aikana liikutellut mieleni sopukoissa kysymystä siitä, miten määrittelemme toisemme. Siis sitä, mikä tekee mitäkin kenestäkin toistemme silmissä. Ajatus, tai sanotaanko ärtymys, lähti liikkeelle viikon takaisesta uutisesta, jossa koko kansan “tuntema” Cheek astui ulos kaapista ja kertoi bipolaarisuudestaan. Tai ei, eihän se siitä lähtenyt, vaan siitä kommentista jonka luin jostakin uutisoinnin alta: “Tämä selittää omahyväisen musiikin”.

Viikon aikana olen törmännyt ajatuksissani useampaan otteeseen vastaaviin tilanteisiin. Siihen, että jokin piirre ulkoisessa olemuksessamme, tai luonteessamme, määrittää persoonaamme ja lokeroi meidät johonkin tiettyyn kategoriaan.

Keväällä esittelin postauksen verran Pietarin matkan asuja, ja kommenttiboksiin tipahti “Oikein on asut bloggaajamaisia”. Tämä hymyilyttää minua edelleen, sillä kyseessä on malliesimerkki lokeroinnista. Toki me kaikki tunnistamme ihmisvilinästä bloggaajan, opettajan, terveydenhoitajan, puutarhurin tai pankin kassatyöntekijän. Ihan vain ulkoisesta olemuksesta ja vapaa-ajan vaatetuksesta. Tietty ammattiryhmähän pukeutuu tietyllä tavalla. Vai menikö se sittenkään niin?

Tokkopa minä sieltä Pietarin ihmisvilinästä pistin kenenkään  silmään. Ainakaan siinä määrin, että kukaan olisi voinut pukeutumiseni perusteella tajuta, että kirjoitan blogia. Jos nyt Talvipalatsissa ei arkinen suomalainenkaan onnistu näyttämään seinäruusulta, niin korkeintaan yhdeltä turistilta tuhansien muiden joukossa. Ja löytyipä selitys Cheekin sanoituksiinkin. Unohdetaan se tosiasia, että rap-musiikin tarkoitus on usein provosoida, ja mikäpä provosoisi Suomessa paremmin kuin pieni itsensä kehuminen? Elämmehän keskellä kulttuuria, jossa omaa olemassaoloaan on syytä pyydellä jatkuvasti anteeksi.

Ei. Sairaus, uskonto, tai vaikkapa ihonväri, eivät kerro meistä juuri mitään. Kukaan ei ole sairaus tai ammatti, se on osa ihmistä, jokainen meistä on erilainen, omanlaisensa palapeli. Otammepa sitten minkä tahansa kokoisen otannan diabeetikkoja tai palomiehiä, emme löydä kahta samanlaista. Mieleeni tulee se suuri identiteettikriisi, jonka koin 24-vuotiaana äitinä. Itkin miehelleni pelkoa siitä, että olisin tästä lähtien vain äiti, kun kuitenkin halusin olla sitä kaikkea mitä olin ollut ennenkin. Aika osoitti, että pelko oli turhaa. Äitiydestä tuli toki suuri osa elämääni, mutta olen edelleen paljon muutakin.

Kun alan pohtimaan mikä tai millainen olen, syntyy lista sanoista ja luonteenpiirteistä. Olen iloinen ja herkkä, varovainen ja äkkipikainen. Olen pohtiva luonne, joka nauttii hiljaisuudesta. Olen hulluttelija, joka osaa nauraa myös itselleen. Olen nainen, äiti, sisko, tytär ja vaimo. Olen lukuisia asioita niin hyvässä kuin pahassa, ja kyllä, niiden lisäksi osa minustakin on sairautta, mutta toisaalta iso osa myös terveyttä. Olen bloggaajakin juu, mutta kun kättelen vierasta ihmistä, esittelen itseni yleensä Emiliaksi. Yksi sana kertoo tarvittavan – siitäkin huolimatta, että meitä Emilioita on suomessa monta kymmentä tuhatta, ja jokainen meistä oma uniikki itsensä.

Surullista, että meillä aikuisilla on tarve lokeroida toisiamme, määrittää ihmiset ulkoisen olemuksen perusteella, tai jumittua ennakkoluuloihin. Samaan aikaan kouluissa tehdään töitä sen eteen, ettei silmälasipäiset lapset joutuisi olemaan “rillipäitä”, oikomishoitoja saavat “rautahampaita” ja punahiuksiset “porkkanoita”. Miten lapset koskaan ymmärtävät, jos aikuinenkin muuntaa sairauden omahyväisyydeksi ja lokeroi ihmisen pelkän pukeutumisen avulla? Milloin ulkokuoresta tuli kokonainen ihminen?

Avoin mieli on usein paras tapa tutustua ihmisiin ja erilaisuuteen. Harvoja me opimme tuntemaan koskaan, kenties emme edes itseämme. Pienen hetken ajan kannattaa katsoa ympärilleen ilman ennakkoluuloja. Jättää ulkokuori huomioimatta ja miettiä, mitä kaikkea sen alla voikaan olla. Hyväksyen kuitenkin se tosiasia, että sitä tuskin tulemme koskaan tietämään.

Roiskeläppä ja villapaita. Ihan vain siksi, että ne tuntuivat tänään hyvältä vaihtoehdolta juuri minulle!

Tallenna

Tallenna