Olen ehdottomasti Bond-tyttö. En sanan siinä merkityksessä kuin esimerkiksi Ursula Andress tai Halle Berry (molemmat ovat tainneet jäädä mieliin uskomattoman kliseisistä vedestä ylös nousemisistaan, vai onko koko bikiniklisee juuri Honey Riderin luoma?), vaan Bond-tyttö sanan tarkoittaessa todellaista fania. Ja tarkoitan nyt todella suurta fania!

Olen kasvanut (tai kasvatettu) 007-maailmaan jo lapsesta lähtien. Ensimmäisiä kertoja taisin katsella Bond-elokuvia jo ennen kouluikää tai lukutaitoa. Ja kyllä, tiedän, ei kuulosta normaalilta ottaen huomioon nykyiset ikäsuositukset tai oman Pokemon vastaisuuteni, mutta ajan henki taisi olla tuolloin toinen, eikä minusta toisaalta tämän kummallisempaa tullut. Meillä ei ollut kotona poikia, vain minä ja isosiskoni, joka ei koskaan Jameksen hurmaan ole tainnut päästäkään. Ensimäiset elokuvat olen katsellut isän sylistä kysellen kuka on paha, ja kuka on hyvä. Q:n keksinnöt tietenkin tekivät myös suuren vaikutuksen lapsen vilkkaaseen mielikuvitukseen. Myöhemmin hilasin VHS-kokoelmaamme aina suuremman tekemisenpuutteen iskiessä. Vanhojen Bondien seurassa olenkin äärettömän ikävää leffaseuraa, sillä osaan vuorosanat jotakuinkin ulkoa, ja lausun ne aina pikkuisen etukäteen.
Ja ne vanhat VHS-nauhat ovat muuten vieläkin tallella vanhempieni luona. Maikkarin pöllöt ja Kymppikioskin mainokset, niitä ei voita mikään nykyaikainen HD-tekniikka. Muutamassa elokuvassa tulee jopa se kuuluista “Hetkinen” -tauko!

Vaikka kirjahyllystäni (tai tällä hetkellä varastosta) löytyykin muutama vanhempi Fleming painos, on James Bond minulle kuitenkin pääasiassa elokuvasankari. Minun on myös vaikea valita yhtä ainoaa oikeaa Bond-näyttelijää. Nuoren Sean Conneryn charmi toki puri yhtäläisesti kuin puree edelleenkin, mutta toisaalta Roger Moorellakin on vahva rooli Bond-faniksi kasvamisessani. George Lazenbyn rooli elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, on sekin mieleeni, ja todennäköisesti juuri elokuvan romanttisen ja traagisenkin puolen vuoksi; Onhan tämä juuri se Bond-leffa, jossa tirautan aina kyyneleet Teresan kohtalon vuoksi. Vähiten minuun vaikutusta tehneet Bond-näyttelijät ovat ehdottomasti Timothy Dalton ja Pierce Brosnan (-paremmuusjärjestykseen laitettuna, sorry).

Daniel Craig on nostanut salaisen agentin ja Bond-elokuvat jälleen vanhalle tasolleen. Ei enää näkymättömiä autoja, eikä yliampuvia (tai ainakaan liian yliampuvia) keksintöjä. James on muuttunut myös herkemmäksi hahmoksi, tuntevaksi ihmiseksi, ja uudet elokuvat ovat sivunneet Bondin historiaa. Toki Craig on ilo myös naiskatsojan silmälle, vaikkakaan tuossa alle 180-senttisessä miehessä ei ole mitään siitä charmista, jota Connery kantaa mukanaan.

Ja mistä moinen vuodatus? Koska tänään on leffapäivä, ja todellinen fani pääsee katsomaan uutukaisen Bondin vasta nyt! Syksy on ollut kiireinen, ja remontti, muutto ja kaikki niihin liittyvä, on luonut aikataulullemme tiukat puitteet. Suuri toiveeni ehtiä leffaan vielä ennen vauvan syntymää täyttyy tänään. Ja samassa tilassa, vatsa pystyssä, riensin myös vuoden 2008 lopulla katsomaan edellisen Bond-elokuvan Quantum of Solace! Elokuvien ilmestymiseen liittyykin kohdallani yleensä jotakin suurta; Onpa leffaan pitänyt joskus päästä jopa kesken sairaalahoitojen!

Tänään otetaan irtiotto arjesta, ja vietetään miehen kanssa omat kahdenkeskeiset pikkujoulut. Kahdenkeskeinen ilta, treffit – varmasti ainoa laatuaan vähään aikaan. Vain Bondin kaltainen leffakokemus saa minut odottamaan enemmän itse elokuvaa kuin popcorneja – myönnän. Edes ruokapaikalla ei ole tänään merkitystä.
Kotona on saatu paljon aikaiseksi, ja niitä juttuja sitten tännekin jossain vaiheessa laitan esille. Nyt kuitenkin nauttimaan suurta Bond-huumaa! Uskaltautuuko kukaan muu tunnustamaan fanitustaan?

Hauskaa ja ikimuistoista iltaa!

Kuvat 1,2 ja 3: Dr No, 4: Skyfall