En muista, koska olisin viimeksi kirjoittanut blogia. Toki yritän aina kuvien kylkeen liittää myös tekstiä, mutta ihan oikeiden ajatusten suoltaminen sanoiksi on jäänyt pikkuhiljaa vähemmälle. Syytän yleensä blogissa aikaa. Postaukset on tehtävä tässä, kaiken muun arjen hyörinän keskellä, yhden lauseen kirjoittaminen voi viedä välillä tunnin, ajatus katkeaa tuhannesti – ja epätoivo valtaa mielen. Ajattelen usein, että kuvat puhukoot puolestaan, mutta toisinaan ei ehdi edes kuvata.
Kiire, tai kauniimmin sanottuna ajanpuute, ei kuitenkaan ole ainoa syy lyhytsanaisuuteeni. Myönnän, olen kangistunut, viimeaikoina muuttunut miltei jäykäksi. Mutta miksi?

Aloitetaan alusta:
Blogini syntyi kesällä 2009. Olin puolivuotiiaan pojan kanssa kotona. Uusi pieni kotikaupunki ympärilläni, jossa kaikki tunsivat toisensa, mutta minä itse en tuntenut ketään. Oli uusi koti, uusi elämäntilanne ja yksinäisyyden tunne, jonka vertaista en muista kokeneeni koskaan. Lapseni oli oppinut nukkumaan päiväunia, arjessa oli rytmi, ja oikeastaa asiat olivat vallan loistavasti ja elämä hymyili. Oma mieleni oli kuitenkin musta, masennus oli vienyt elämäniloa jo pitkään, enkä osannut nauttia arjesta siten, kuin siitä olisi kuulunut nauttia. Jo pitkään olin seurannut ihania sisustusblogeja, nähnyt, että oma tyylini ei ollut sittenkään outo tai erikoinen, moni jakoi makuni niin sisustuksen kuin pukeutumisenkin suhteen. Tein päätöksen, joka mitä todennäköisemmin pelasti sekä minut, että perheeni: Aloin kirjoittamaan blogia.

Alussa juuri kirjoittaminen oli itselleni tärkeintä. Kokosin positiivisia paloja jokaisesta päivästä niin kuvin kuin sanoinkin, mutta kirjoitin rehellisesti myös siitä synkkyydestä, joka valtasi mieltäni ja jota vastaan kamppailin. Kirjoittaessani yritin löytää positiivisuuden vaikeidenkin hetkien avuksi. Kirjoittamiseen oli ruhtinaallisesti aikaa, blogi päivittyi kerran pari viikossa, ja kolmen tunnin päivittäinen oma hetki päikkäri aikaan oli enemmän kuin riittävästi. Pikkuhiljaa blogi muovautui elämäni mukaan, se kasvoi rinnallani, sai uutta sisältöä ja uusia lukijoita. Tärkeimpänä asiana itselleni, löysin blogin kautta vertaistukea; Tsemppiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta yksinäisyyden tilalle.

Kului aikaa, blogista tuli yhä suurempi osa itseäni, pala minua ja se kaipaani oma juttu ja oma tila. Yhtä kaikki, samaan aikaan tunsin koko ajan rajoittuvani entistä enemmän siinä, mitä blogissani kerron. Tiesin, että täällä vieraili jo ihmisiä, jotka oikeasti tunsivat minut, ja toisaalta, kävin sitten Ikeassa tai Prismassa, joku tunnisti minut.

Niinhän se menee: Kun yhteen suuntaan kumartaa, väkisinkin vastakkaiseen pyllistää, tämän sain oppia matkani varrella. Vaikka oma blogini on säästynyt isommalta ilkeämieliseltä kommenttipommitukselta, opin nopeasti, että arjen realistinen kuvaaminen kertomalla tunteistaan, ja niistä huonoistakin päivistä oli valittamista, ja kaiken pahan rajaaminen pois teksteistä oli ärsyttävää ruusuilla tanssimista. Ensin vaaditaan blogiin sitä oikeaa elämää, eikä vain muka ihanan elämän hehkuttamista. Kun taas kertoo oikeasta elämästä ja vastoinkäymisistäänkin avoimesti, saa muistuksen siitä, että hei, se on elämää, älä valita! Kumartamisen ja pyllistämisen lisäksi aloin pelätä jo ihan pientäkin lantion keinuttamista. Jäykkyys ja kauhunkankeus ovat ottaneet minut pikkuhiljaa valtaansa.

Tässä taannoin luin Indiedayssin toimituksen sivuilta mielenkiintoisen jutun Blogin lopetus oli raskas päätös. Juttuun oli koottu ajatuksia bloggaamisen jo lopettaneilta kollegoiltani, tai ainakin hetkellisesti pillit pussiin laittaneilta bloggareilta. Lukiessani juttua tunnistin joukosta paljon asioita, joita huomaan pohtivani itsekin. Ja kyllä, myönnän pohtineeni lopettamista minäkin!
Mutta jotta voisin jatkaa, löytää tästä sen saman ilon, joka aikanaan pelasti minut, ja kokea sen saman fiiliksen jostakin omasta ja itselleni tärkeästä, joidenkin asioiden pitää muuttua. Minun täytyy taas voida keinuttaa lanteitani, oppia pikkuhiljaa kumartamaan ja elämään myös pyllistämisen kanssa. Onko typerästi sanottu, jos kirjoitan:
Tahdon jälleen inhimillistää itseni!

En tarkoita, että jaan täällä jatkossakaan koko elämääni, se ei ole koskaan blogini tarkoitus ollutkaan. Tämä on pieni pala elämää, rajattuna jo ihan senkin vuoksi, että minulla ei ole oikeutta kirjoittaa muiden tunteista, ja muiden yksityisasioista. Yritän myös muistuttaa ystäviä ja sukulaisia siitä, että tämä ei ole se paikka, josta näkee, mitä meille tai minulle kuuluu. Blogini ei ole minä tai meidän perhe. En edelleenkään aio kuvata teille pyykkivuoria ja tiskikasoja, ehei, oma linjani on ja pysyy! Mutta tahdon olla kaiken tämän takanan ihminen – tunteva ja ajatteleva.

Katsoessani blogini kävijälukuja, näen että yhden päivän aikana blogissani on vieraillut miltei 10 000 eri kävijää. Se on hurjasti enemmän kuin kotikaupunkini asukasluku. Tuo määrä on minulle pääasiassa mustaa massaa, vain murto-osa kävijöistä jättää itsestään merkin, ja vain osan kanssa vaihdamme kuulumisia lähes päivittäin. Mutta se pieni osa, te jotka olette tulleet minulle hassulla tavalla “tutuiksi”, olette oikeasti se yleisö, jolle kirjoitan. Mutta myönnän; Vaikka elämästään raottaisi vain pienenkin osan, on luonnollista pelätä sen saamaa huomiota. On eri asia laulaa karaokea pikkuisessa kuppilassa, kuin heittää keikka stadionilla. Vaikka itselläni ei ole kummastakaan edellämainitusta kokemusta, uskallan verrata niitä bloggaamiseen. Lavakammo, rimakauhu – nimitän sitä kolmanneksi syyksi vähäsanaisuuteni ja kangistumiseeni.

Ja sitten itse kuvaan:
Blogini uusi banneri, tai header, kumpaa nimitystä nyt sitten haluaakin käyttää. Joku varmasti kädenjäljen tunnistikin, kyseessä on upean Kristina Hultkrantzin, eli Emmakisstinan minulle piirtämä kuva. Mutta miksi ihmeessä yhdistän tämän nälkävuoden pituisen tekstin ja uuden bannerikuvani yhdeksi postaukseksi?
Siksi, että kaikki se mitä kirjoitin, jokainen pelko ja jokainen odotus, jonka koen harteilleni laskeutuneen –  ne löytyvät myös tuosta kuvasta! Pitäisi olla sitä, pitäisi olla tätä. Mutta hitto vieköön, ihan tavallinen ihminen minäkin vain olen!