Olen aina ollut jollakin tapaa todella herkkä. Tunneihminen, joka ajattelee ihan liikaa, kuulemma.
Viimeksi kuluneet kuukaudet ovat ravistelleet tunteitani niin hyvässä kuin pahassakin. Olen, jos nyt en ihan oikonaan vollottanut, niin pyyhkinyt silmäkulmiani lähes päivittäin. Iloa, surua, mutta enimmäkseen liikutusta.
Äitinä tämä kesä on ollut tunnetasolla kovinkin voimakas. Katson lastani, joka on venähtänyt pituutta, oppinut uusia taitoja, laajentanut sanavarastoaan, saanut ystäviä, innostunut, pettynyt – kasvanut.
Liikutuksen pyörät lähtivät hurjaan vauhtiin toukokuussa. Musiikkileikkikoulun kevätjuhlassa pyyhin salaa kyyneleitäni tyttäreni mekkoon, kun lasten opettaja jätti hyvästejä uuden edessä. Toinen tunnemyllerys tuli päiväkodilla, ja tuolloin huomasin, että esikoiseni on perinyt äitinsä herkkyyden.
Vaikka olenkin ollut lasten kanssa kotona, esikoinen on totutellut ryhmässä olemista päiväkodilla. Nuo pari hoitopäivää viikossa kävivät jatkuvasti arvokkaammiksi, ja päiväkodista kasvoi tärkeä pala arkea. Turtlesit, autot ja lentsikat – pokien juttuja. Leikkejä, joihin en itse pystynyt heittäytymään. Tuli kutsuja kaverisynttäreille, juhlia ja retkiä. Tärkeintä kuitenkin ystävät ja leikkikaverit. Se tavallinen päivä.
Päiväkodilla oli suuri merkitys myös meille vanhemmille. Saimme tukea ja apua asioihin, joiden kanssa tunsimme olevamme “yksin”.
Kesäloman alettua, tuli aika hyvästellä päiväkodin tutut tädit. Halata ja hiuakan vuodattaa kyyneleitäkin. Hyvästejen jälkeen istuimme pojan kanssa autossa, siinä päiväkodin parkkipaikalla, ja itkimme molemmat valtoimenaan. Niin samanlaisia, äiti ja poika. Siinä me halasimme surkeina molemmat toisiamme, kuin maailmanlopun edessä.
Tuolloin päätin, etten ota aihetta eskari puheeksi vähään aikaan, vaan keskitymme kesään ja lomaan. Muutamaan kertaan olemme käyneet keskustelun siitä, ettei päiväkotiin voi enää palata. Ollaan muisteltu vanhoja ja katseltu piirustuksia, ja muita päiväkodissa syntyneitä aarteita. Pääsääntöisesti kesä on kuitenkin mennyt rennoissa ja iloisissa merkeissä.
Kesän mittaan esikoulun aloitus, ja kaikki siihen liittyvä, on kääntynyt kivaksi ja jännäksi. Viimeiset pari viikkoa olemme laskeneet öitä. Tänään niitä on enää yksi jäljellä. Pienen miehen into ja reippaus liikuttaa äitiä. Eihän äidin sovi vetistellä, jos lapsikin on noin reipas!
Vaan kuinka siinä kävikään; Sen sijaan, että olisin eilen illalla nauttinut viileästä maakuupaikastani, pyyhinkin kyyneleitäni untuvapeittoni reunaan. Arki koittaa, ja samalla loppuu yksi aikakausi elämästä. Olenko ollut hyvä, tehnyt kaikkeni – ollut riittävän hyvä äiti? Ajatuksia, joita risteilee väkisinkin päässäni.
Entä se herkkyys sitten? “Äiti, entä jos multa pääseekin itku?”
Voi, eihän sillä ole väliä! Mielummin herkkä ja tunteva, kuin kylmä ja katkera.
Olipa ihana postaus! <3
Olen aika herkkis itsekin, kyyneleet nousevat helposti silmiin kun suutun, koen jonkin tilanteen epäreiluna, olen onnellinen, väsynyt, stressaantunut, jätän jonkin asian taakseni haikein mielin tai näen jotain oikein kaunista.
Välillä saan kuulla palautetta siitä, että voisin elää vähemmän tunteella eikä asioista saisi ottaa itseensä. Helppo se on muiden sanoa…
http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2014/07/03/ei-tarvitse-ottaa-niin-paljon-itseensa/
Joo, eihän kaikki ymmärrä, että toiset kokevat asiat herkemmin. Eikä kai sitä voikaan aina kaikki ymmärtää. Musta on kuitenkin pääasia, että itse tiedostaa tämän luonteenpiirteen ja elää pitäen sitä jonkinlaisena lahjana. Itse ainakin koen, että herkkyys antaa valtavasti, vaikka se välillä taakaltakin tuntuu.
Olipa ihana postaus! Kuten jossain aiemmassa postauksessa mainitsit, minullekn syksy on aina ollut enemmän puhtaalta pöydältä aloittamista kuin uusi vuosi.
Ja mitä herkkyyteen tulee, alle kaksivuotias kummipoikani on nostanut herkän puoleni pintaan. Saan ilokseni olla paljon tekemisessä hänen kanssaan ja on ilo katsella sitä kehitystä. Viime viikonloppuna hän pääsi käymään ensimmäistä kertaa elämässään museossa, kun kävimme kotipaikkakunnan kotiseutumuseossa. Voi sitä iloa ja intoa mikä pikkumiehestä lähti! Kaikkiin hirsirakennuksiin ja mökkeihin mentiin innoissaan sisälle vaikka pimeät nurkat taisivat loppujen lopuksi jännittääkin. Kaikkein mukavinta hänestä taisi olla se että kaikki piharakennukset olivat hänelle (R)öllin koteja.
Pihaa reunustava metsikkökin oli “Öllin” koti. Mielessään hän taisi olla siis Röllimetsässä. Tämä taidehissaa ja museologiaa opiskeleva täti oli ylpeä kuinka hienosti se sana “museo”kin taittui lapsen suussa. 
Vitsi miten aika juoksee. Kohta kaksi vuotta kun siskosi sai pojan! Tai no, onhan Klaarakin jo 1,5 vuotias. Hurjaa, miten aika rientää!
Mutta olet ihan oikeassa. Lasten pyyteettömyys ja aitous on ihanan liikuttavaa! Kunpa jokainen voisi edes osan tuosta kantaa mukanaan aikuisuuteen.
Monesti lapsille yritetään tarjota jos jonkinlaisia sirkushuveja, mutta pitäisi muistaa, että lapsi kokee vahvasti elämyksiä myös pienemmistä asioista. Siinä, missä aikuinen suorittaa, lapsi kokee, näkee, tuntee ja oppii.
Voi!<3 niin samoja tunteita pyörii päässä tälläkin herkän tulevan eskarilaispojan äidillä. Tosi ihanasti puit sanoiksi tämän kaiken mielen myllerryksen, jota uusi elämänvaihe tuo tullessaan. Kyllä me tästä selvitään!:)
Hurjasti tsemppiä sinnekin! Suuria asioita, joita mustellaan vielä vuosikymmentenkin päästä. Onhan se vain hyvä, että ne tunteet nousevat pintaan, ja synnyttävät siten vavoja muistoja!
Aivan ihanasti kirjoitettu! ♡
Meillä jatkuu koulu ensi viikolla…
Kyllä esikoisen kanssa käy isoja asioita läpi ensimmäistä kertaa elämässä. Minä olen myös aika herkkä samoin molemmat pojista. Usein alamme yhdessä itkeä asioita, oli kyseessä suomalaisurheilijan voitto/ kipu/ikävä tmv. Se tuntuu hurjalta, mutta toisaalta olen huomannut sen, että tunteva lapsi osaa asettua toisen asemaan ja olla empaattinen.
Oikein ihanaa eskarin aloitusta sinne!
Ihan totta, lapsen empatiakyky on paljolti kiinni omasta tunneherkkyydetsä. Siksi herkkyys kannattaakin ottaa rikkautena!
Esikoisen kanssa kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa. Ja vaikka eskarikin on lapsen juttu, koen tämän vieroittumisen ja uuteen ympäristöön siirtymisen äitinäkin nyt ensikertaa. Vaikka kai se on yhtä herkistävää toisenkin kohdalla.
Pirteää koulunaloitusta sinne!
Katotaan tuleeko tästä kommentoinnista kyyneleiden läpi mitään, ihana postaus <3
Mä oon aina ollut herkkä, mut lasten syntymisen jälkeen mun herkkyyskerroin on noussut ihan uusiin sfääreihin. Päiväkodin ja koulun kevätjuhlat on ehkä ihan pahimpia; onneks osaa jo varautua nessuarsenaalilla, sillä meitä on siellä kaksi vetistelevää aikuista. Väittäisin, että tuo mies on ehkä vielä pahempi kuin mä
Meillä Tampereella alkaa koulut vasta maanantaina, mutta kyllä tänään jo tirautin pienet itkut H&M:n sovituskopissa, kun testailtiin tulevalle ekaluokkalaiselle kouluvaatteita.
No niin, nyt on pakko mennä pesemään ripsarit pois poskilta; harmillisesti Kanebo 38 loppui just pahaan aikaan
Tsemppiä teille uuteen arkeen <3
Mulla myös ensimmäisen raskauden aikaan herkkyys nousi ihan uusiin ulottuvuuksiin. Kaikki tv-ohjelmat joissa jollakin tapaa lapsi kärsii on mulle ihan kamaaa kidutusta. Kai se on sitä äidiksi kasvamista.
Ja meill myös noi kevätjuhlat ym. on sellaisia, että molemmat vetistelemme. Ollaan aika herkkiksiä koko perhe, mutta toisaalta se on just ihanaa niin!
Mulal on muuten sitä kolmekasia aina avaamaton paketti jemmassa. Se ei saa päästä loppumaan!!!
Ihana postaus
Itse ölen myös hyvin herkkä ja pillitän joka paikassa. Nyt lasten ollessa jo aikuisia, pillittämisen / kyynelehtimisen ja tunteiden näyttämisen kanssa ei ole tullut muutosta. Lastenlasten kanssa sama juttu. Jouduin tässä keväällä laittamaan tyttärentyttären 3,5v arestipenkkiin ja hetken hänen siellä oltuaan menin kysymään, joko on asiaa mietitty. Hän vastasi et ei ole ja itki ja kiukutteli edelleen. Itse olin väsynyt js koetin olla sinnillä asiallinen, mutta . . . Minulta pääsi itku ja otin lapsen sieltä pois. Hän tietenkin hiljeni ja katsoi ihmeissään mummia. Asiasta keskusteltiin ja sanoin, että mummia itkettää se kun ei haluaisi laittaa tyttöä arestiin. Niin pikkuinen sanoi, että saat sinä mummi itkeä, itkinhän minäkin .
On hienoa että voi ja uskaltaa näyttää tunteensa.. Poikani on myös herkkä ja vasta jokunen viikko sitten soitti ja kertoi yhtä juttua ja itki , 22v
Koen olevani onnekas, kun poika uskalsi näyttää tunteensa, luottamusta omaan äitiin
Ihanaa jatkoa teille
Ihana kuulla, että herkkkyys ei katoa. Sillä en minä ainakaan haluaisi siitä luopua.
Ja toivon samoin, että lasteni kanssa voisin vielä vuosienkin päästä jakaa tunteet ja tuntemukset sellaisina, kuin ne koemme. Että jokainen uskaltaisi aidosti näyttää ja kertoa tunteistaan. Koen todella tärkeäksi osoittaa lapsille, että on sallittua olla herkka ja sallittua tuntea voimakkaasti. Niin hyvässä kuin pahasakin. Kun itsensä hyväksyy näin, on kielteistenkin tunteiden käsittely paljon helpompaa.
Jännittävää eskarin alkua – sekä pojalle että äidille! Tämä vuosi on monesti isojen muutosten ja itsenäistymisen aikaa, uuden oppimisen pyrähdys. Kysymyksiä, pohdintoja, onnistumisen iloa.
Kiitos.
Tämä eskarin aloitus on todellakin ollut jonkinlainen vedenjakaja. Huomaan lapsen painivan tuon “iso vai pieni poika” -kysymyksen parissa. Kun toisaalta joka paikassa toitotetaan, että oletpa iso poika, ja toisaalta pieni mies on silti niin kovin pieni ja suojaton. Siksi on hyvä, että kotona saa halata, pussata ja itkeä, ei tarvitse muuttua, vaan olla ihan oma itsensä!
♥♥♥ Voi teitä!
Niinpä vierähti kyynel mullakin tätä lukiessa. Itku tulee todella helposti eri tilanteissa.
Parempi niin.
Terveisiä sinne!
Ihana ♥ Täällä kanssa yksi itkijänainen
Muistan edelleen hyvin kuinka itkin kaksi ensimmäistä viikkoa kun tytöt aloittivat perhepäivähoidossa… muistan kuinka itkettiin ihanan hoitotädin kanssa kun tytöt siirtyivät toiseen päiväkotiin… muistan kuinka olen itkenyt jokaikisessä joulu- ja kevätjuhlassa. Tyttäret ovat jo oppineet ja tottuneet, että äiti itkee aina 
Salaa vilkuilevat minua ja pyörittelevät silmiään että äitiiii, ei kai taas.. Välillä ihmetyttää kun näyttää siltä ettei kellään muulla ole itku herkässä ja itse vetistelen kaikki suvivirret ja todistustenjaot. Mutta nimenomaan, mieluummin herkkä ja tunteva kuin kylmä ja katkera!
Täällä myös yksi yö ja alkaa arki – meillä tytöt siirtyvät nelosluokan myötä “isojen pihalle” ja se tuntuu molemmilla olevan se jännittävin asia syksyssä. Niilolle kovasti tsemppiä ja iloisia eskaripäiviä! Eskari on mun mielestä lapselle kivaa aikaa – sitä voi osittain tuntea olevansa jo iso koululainen, toisaalta saa vielä leikkiä sydämensä kyllyydestä. Ja äidille myös iloisia päiviä, nessujen kera
Vielä ne tytötkin osaavat arvostaa sitä, että äiti liikuttuu helposti!
Toivottavsti siellä isojen pihalle muutto sujuu hyvin. Jotenkin niin suuria nämä pienetkin muutokset. Etappeja lasten (ja äitienkin) elämässä.
Täällä alkaa eskaritaival myös maanantaina, mutta keskimmäisestä en ole jotenkin yhtään huolissani. Hän on tiukka pikkumimmi, joka haluaa tehdä ja olla minä itse.
Esikoinen sen sijaan liikuttui esimerkiksi Pienimmän kastejuhlassa ja niiskutimme sitten hänen kanssaan yhdessä ♥
Mä olen myös pillittäjä. Liikutun telkkariakin katsoessani, lukiessani, musiikista, tunteesta. Joskus tekee hyvää vollottaa hetkisen tunnemyräkkä puhtaaksi
Ihana ja ajatuksia herättävä postaus!
Ihan totta! Minäkin itken joskus vaikka kirjaa lukiessani, ja välillä vollotan vaikka elokuvaa. Ja siinä samalla itken myös omat jutut. Se on jotenkin ihanan puhdistavaa!
Mukavaa koulun ja syksyn aloitusta sinne!
Ihana, niin samoja tunteita!! Tavallaan pelkään sitä, että esikoinen tuntuu olevan yhtä herkkä kuin minä.. Se on välillä niin kamalan raskasta, että soisin hänen olevan vahvempi.. Mutta tuo viimeinen lause oli niin hyvä!! Kiitos siitä!! Tekisi mieli kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta helteellä ei jaksa.. Joka tapauksessa, jännitän nyt jo ensi vuoden eskaria, saati koulua jne.. Meillä sama juttu päiväkodin kanssa – aralle lapselle 2-3 päivää viikossa teki tosi hyvää, vaikka usein olin epävarma senkin ratkaisun oikeellisuudesta..
Ihanaa aikaa uuden alun edessä, poikasi pärjää hyvin, niin sinäkin! <3
Meillä Niilo on ollut aina herkka ja arka. Tottakai oli kaameaa mennä hakemaan lasta päiväkodilta, ja nähdä, että poika leikkii yksin. Itkin asiaa ihan hirveästi. Mutta ajanmyötä kaveripiiri kasvoi, poika sai rohkeutta ja itsevarmuutta, ja uskon, että lopulta päätös oli vain hyvä. Nyt eskariin lähtee aamuisin reipas poika, joka odottaa ystävien näkemistä. Ihana tunne!
Onhan herkkyydellä puolensa, mutta kuten sanoin. Mielummin näin päin!
Voi ihana Emilia<3 Luin kahvitauolla ja itkin :,) Meillä lähtee viimeinen vuosi päiväkodissa ja nyt jo tuntuu haikealta. Olen myös herkkis ja välillä olisi kieltämättä helpompaa, kun saisi edes hetkellisesti jäädytettyä tunteensa. Ilman meitä herkkiksiä maailma olisi varmasti kamalan julma paikka elää ja olla.
Ihan totta! Herkkyys on lahja, ja siitä lahjasta saa maailma todella paljon!
Kaikkea hyvää viimeiseen päiväkotivuoteen.
Täällä myös yksi herkkis, tuli tippa linssiin tätä lukiessakin, kun oli niin ihana postaus
Ennen häpesin ja peittelin herkkyyttäni, mutta tämähän on lahja. Monilla herkillä on mm. voimakkaampi intuitio ja empatiakyky. Googleta “erityisherkkyys” niin löytyy paljon tietoa!
Testasin joskus erityisherkkyyttäni ja huomasin, että istuin muottiin täydellisesti. Mutta se pitää tosiaan ottaa lahjana ja positiivisuutena. Olen ihminen joka itkee muidenkin murheita, mutta parempi niin. Olen ylpeä luonteenpiirteestäni, enkä haluaisi koskaan muuttua järki-ihmiseksi.
Onhan meitä itkijöitä enemmänkin. Karjalaista perua tämä itkeminen. Lasten kehityskeskustelutkin kouluissa on ihan hirveitä paikkoja. Ihan missä vaan ja mistä vaan. Aiemmin suututti, kun en pystynyt hillitsemään sitä, mutta nyt antaa mennä vaan. Tänäänkin liikutuin, kuopus aloittaa huomenna yläkoulun…
Juuri näin; Antaa tulla vaan! Mitä sitten jos itkee. Näiden asioiden kuuluukin tuntua ja saada meidät tuntemaan. Miksi sitä hävetä pitäisi!
Kaunis ja liikuttava kirjoitus, kiitos <3 Omat tyttäreni aloittavat "päiväkotiuransa" tässä kuussa.
T: Herkkis eskariope
Suuria juttuja siis sielläkin. Isoja askelia elämässä. Mutta herkkänä niistä saa paljon enemmän, ja se kannattaa ottaa vain positiivisena asiana.
Kaikkea hyvää tulevaan!
Minusta oli jo pienenä sanottum, että itku ja nauru ovat samassa napissa. Pienikin asia voi herkistää, mutta kuten sanoit, mielummin vähän herkempi kuin kylmä ja tunteeton. Tänään näin kuvan, jossa pieni chihuahua osallistui vapaaehtoiseen vesipelastustoimintaan. Pieni urhea tyyppi, joka ei ajattele kykenemättömyyttään –> kyyneleet. Tai luin Hesarin kolumnin vanhemmuudesta –> kyyneleet. Tai enemmänkin sellaista silmänurkan kostumista, mutta kuitenkin. Puhumattakaan oman lapsen iloista, onnesta tai surusta. Tiedän siis tunteen <3
Äh, mä itken jo vain, kun kuvailet omia tunteitasi. Herkkyys on oikeasti jotain niin omanlaistaan. Ja kyllä, se tarkoittaa myös niitä iloja. Tunnen vahvasti kaikki tunteet, ilon surun, onnen, liikutuksen jne. Myös vihan suhteen olen herkkä, mutta herkkyys auttaa tunteiden käsittelyssä. Ne on helpompi nimetä ja käsitellä. Eli onhan se herkkyys ihan oikeasti lahja, jota kannattaakin vaalia!
Toinen herkkis niiskuttaa täällä tyynynkulmaan
Pystyn niin hyvin samaistumaan olotilaasi. Meilläkin esikoinen on varsin herkkä poika, äitiinsä tullut (esikoinen myös syntymäjärjestyksessä). Tämä esikoinen aloittaa myös ensimmäistä kertaa päiväkodissa ja samalla alkaa siis eskari. Olen nyt viimeisen viikon aikana itkeä tuhrustanut yksin iltaisin muuttuvaa arkea. En tiedä miksi koen asian niin haikeana, jotenkin uuteen arkeen tottuminen on minulle ilmeisen hankalaa. Jännitän jo etukäteen päiväkotiin sulautumista, eskarilaisen uutta arkea, ja jotenkin koen haikeutta tavallaan viimeisen lapsuuden kesän loppumisen vuoksi. Murehdin jo ennalta mahdollisia vastoinkäymisiä, pelkään (toivon mukaan turhaan) ettei poikani herkkyyttä osata tulkita vieraan ihmisen silmissä oikein, ettei poikani pääsekään mukaan joukkoon, joka enimmäkseen varmasti koostuu toisilleen jo aiemmin tutuista lapsista.
Luulen, että jännitän myös siksi, että oma eskariin menoni ei ole kaunis muisto, ehkä 80-luvulla meihin kotona kasvaneisiin herkkäsieluihin ei osattu suhtautua oikein? En tiedä. Eskarista tai päiväkodissa olosta en kuitenkaan oppinut koskaan pitämään, vaikka siis ihan normaali sosiaalinen ihminen kuitenkin olen (joskin ehkä uuden ja tuntemattoman edessä arka ja ujokin). Toivon sydämestäni, että oman poikani eskariin sopeutuminen olisi helpompaa ja siitä jäisi mukava muisto. Välillä toivonkin, etten näkisi niin paljon itseäni pojassani. Toivoisin hänen olevan minua reippaampi, rohkeampi, itsevarmempi. Herkkyys, toisten huomioon ottaminen, empatiakyky ovat toisaalta myös poikani parhaita puolia, mutta välillä koen, että elämä voisi olla helpompaa, jos olisikin edes hitusen enemmän se kylmä ja katkera kuin herkkä ja tunteva
Tsemppiä teille herkkisparivaljakolle <3 Toivotaan, että molemmat murehdimme tulevaa turhaan!
Voi, mä löysin tästä niin paljon itseäni. Muistan oman ykinäisyyden, sen että tunsi olevansa ulkopuolinen. Tunnen yhä. Sitä on vaikea selittää, että vaikka ympärillä on ihmisiä ja ystäviä, voi silti tuntea olevansa yksinäinen. Luulen, että se on juuri sitä herkkyyttä.
Mutta katsoessani elämääni, ja kaikkea koettelemusta, jota se on eteeni tuonut. Olen selvinnyt niistä herkkyydestäni huolimatta, ja sen herkkyyden avulla lopulta monet ongelmat voittanutkin. Eli loppujen lopuksi, vaikka herkkyys välillä rasitteelta tuntuukin, ja lastaan tahtoisi suojella, on se lahja jota ilman maailma näyttäisi kovin erilaiselta paikalta.
Kaikkea hyvää sinne. Uskon, että yhdessä pystytte käsittelemään nuo tunteet. SInä herkkänä aistit lastasi ja pystyt olemaan apuna ja tukena kun sitä tarvitaan!
Herkkis täälläkin! Viimeisen viikon aikana on saanutkin herkistellä ihan urakalla. Viikonloppuna pojan konfirmaatio ja rippijuhlat, sitten sen pojan lähtö ensimmäiselle lyhyelle ulkomaanreissulleen ja vanhimman pojan ammattikoulun aloitus tänään. Ne on jotenkin sellaisia etappeja jolloin tajuaa ettei ne lapset tosiaan asukaan ikuisesti kotona! Mut jospa muutaman vuoden vielä ♥
Voi, en uskalla edes ajatella tuonne asti. Meillä poika vielä puhuu, että hän ei koskaan muuta pois äidin ja isän luota. Monesti sukulaiset nauravat ja korjaavat lapsen käsityksiä, mutta minusta lapsella on oikeus kasvaa sen turvallisen ajatuksen kanssa, ja muuttaa mielensä ihan rauhassa hoputtamatta.
Nauti vielä poikueestasi. Muistan oman äitini reaktion, kun minä kuopus ilmoitin lähteväni kotoa. Toisaalta tuo kasvupyrähdys vain vahvisti suhdettamme, ja meistä tuli perheenä jotenkin läheisempi. Osasimme arvostaa enemmän toistemme seuraa.
Ihana, rohkea kirjoitus!
Herkkyydessä on se hyvä puoli, että tylsää ei pääse tulemaan, kun kaikkeen reagoi itkulla tai naurulla. Ja jos mitään itkettävää tai naurettavaa ei sillä hetkellä ole, niin ainakin itse mietiskelen sujuvasti menneitä haikeudella ja tulevia pienellä jännityksellä. Koko ajan aivot ylikierroksilla
Iloista eskarin aloitusta sekä äidille että pojalle! Uusia muistoja kohti!
Niin totta! Elämä ei ole koskaan tasaista. Minä löydän itkettävää päivälle kuin päivälle. Onnea, iloa, haikeutta – ihan mitä vain!
Kiitos, tosiaankin uusia muistoja kohti!
Ihana postaus!
Minun esikoinen lähti viime viikolla kouluun ja edellisenä iltana itkin yhä kovemmin kuin vuosi sitten eskarin aloitusta. Jotenkin hyvää jatkoa vuoden päästä tälle.
Edelleen näin viikon jälkeen mietin, onko hän todella jo koulussa.
On opettelua arkeen ja jotenkin tähän uuteen aikakauteen.
Onneksi on vielä pienempi kotona, muuten voisi olla jo vähän enemmänkin jännä olo.
Nämä ovat niin isoja juttuja. Tänään juuri olin vanhempainillassa, ja jotenkin se kaikki kasvamisen ja kehittymisen putki aukeni edessäni. Tästä ei enää ole paluuta takaisin. Tuli jotenkin sellainen olo, kuin oma pikkuiseni olisi kaapattu. Vaikka toki kunnioitan suomalaista koululaitosta ja olen iloinen, että lapsellani on oikeus ja mahdollisuus oppia. Silti. Jonkinlainen lapsuuden aikakausi tulee päättymään.
Kovasti tsemppiä sinne. <3 Mä varmaan pillitän vuoden päästä ihan hirveästi!