Tulin eilen siivotessani miettineeksi, että tänä syksynä muutostamme tähän taloon tulee kuluneeksi jo kaksi vuotta. Tuntuu, kuin aika olisi huristellut siivillä, ja jokaiseen joko remonttinne on valmis -kysymykseen vastaan häpeillen, kuin emme olisi saaneet mitään aikaiseksi.
Liekö syy tuoksumuistissani vai missä, eilen imuroidessani viilentynyttä, ja melko kylmääkin yläkertaa, aloin pohtia mitä kaikkea nämä vajaat pari vuotta ovat pitäneet sisällään. Miten paljon asioita on mahtunut tuohon aikaan, ja miten paljon tämä talo on muuttunut. Ennen kaikkea, tulin miettineeksi sitä, miten talosta ylipäätään tulee koti.

Syksyllä 2012, kun lokakuun lopulla muutimme uuteen kotiimme, oli se vahva tunne kodista ehkä hitusen kauempana, kuin esimerkiksi asuntonäytöllä. Talo oli ehtinyt olla tovin tyhjänä – ja kylmänä. Olimme repineet ja purkaneet. Päivät venyivät, ja kylmyys ja koleus iski luihin ja ytimiin. Talossa kuljettiin saappaat jalassa, ja ulkovaatteet päällä. Tulisijoja ei ollut käytössä, kattilaan ei ehditty laittaa puita, lämmintä vettä ei tullut, ja sähköäkin sai vain muutamasta paikasta. Vihdoin tuli aika antaa väliaikaisasunto pois, ja muuttaa uuteen kotiin ihan oikeasti. Ensimmäiset yöt vietimme talossa mieheni kanssa kaksin, sillä ajattelimme, että olosuhteet eivät olleet sopivat lapselle. Mieheni teki ympäripyöreitä päiviä, valvoi yöt ja valvoi päivät. Itse kannoin muuttolaatikoita ja huonekaluja vauvamahani kanssa. Jälkeenpäin olenkin miettinyt, olenko kaskaan kantanut niin paljon tavaraa niin pienessä ajassa, kuin tuolloin Klaaraa odottaessani. Oli pakko. Välillä vain itkin väsymystäni ja välillä sitä, että en jaksanut niin paljon, kuin olisin halunnut. Kylmyyttä ja koleutta ei oikeastaan edes jaksanut ajatella. Voimat eivät riittäneet. Mahdollisuudet pyykinpesuun, saati itsensä pesemiseen, olivat heikot ja ottivat aina aikaa, sillä molemmat tuli tehdä jossakin muualla. Koska aikaa ei liiemmin ollut, molempia suoritettiin lähinnä vasta kun oli pakko.
Vaikka olosuhteet olivat mitä olivat, tai ehkä juuri siitä syystä, tunne kodista vahvistui päivä päivältä. Oli kuin olisimme asuneet selviytymisleirillä, taistellen oman kodin puolesta.

Sanotaan, että koti on siellä, missä sydämesikin. Tai perheesi ja rakkaasi. Yhden teorian mukaan kodiksi voi kutsua paikkaa, jossa puhelimesi ottaa automaattisesti wifi-yhteyden. Niin tai näin, tavallaan kai jokainen pitää paikkaansa. Sanotaan myös, että muistot tekevät kodin. Koti on paikka, johon yhdistyy suuria tunteita ja vielä isompia muistoja. Tunneihmisenä allekirjoitan tämän täysin. Uskon vahvasti, että tunne kodista on paljon syvemmällä, kuin seinien värissä tai muissa pintamateriaaleissa. Koti ei synny sisustuksesta tai kauniista esineistä, vaikka toki niilläkin on viihtyvyyteen suuri vaikutus. Koti on paikka, jossa ihminen tuntee olonsa turvalliseksi, ja paikka, jossa voi olla oma itsensä!

Entä ne muistot? Mahtuuko kotiin myös surua ja murhetta, vai perustuuko onnelan kivijalka ainoastaan hyville muistoille? Alun selviytymisleirin jälkeen tässä talossa on itketty monet itkut. Iloa, surua ja liikutusta. On ollut vaikeita asioita, murheita, joiden yli pääseminen on näyttänyt hetkellisesti mahdottomalta. Tunnettu suunnatonta onnea ja iloa, koettu väsymystä ja haikeutta. Tässä talossa on varmasti käyty läpi koko tunteiden kirjo, mutta ehkä koti onkin juuri sitä; Paikka jossa itketään ilosta ja onnesta, talo jonka suojassa noustaan läpi vaikeiden aikojen ja suurien murheiden.

Sillä, huolimatta kaikesta keskeneräisyydestä ja remontista, joka tuskin valmistuu koskaan, en ole ikinä kyseenalaistanut etteikö kotini olisi juuri täällä. Koska juuri täällä on se paikka, jossa haluan tulevaisuudessakin kohdata tunteitani, haaveilla ja unelmoida. Ja, mitä tulee unelmien toteutumiseen ja haaveiden toteuttamiseen, helpottaa kun muistaa, ettei mihinkään ole kiire. Koti kun on projekti, jolle voi antaa aikaa koko elämänsä.

Kasasin tuohon kollaasiin joitakin kuvia tämän kahden vuoden ajalta. Lähinnä jokaisella kuvalla on itselleni tärkeä merkitys remontin etenemisen kannalta. Niitä karskimpia ennen -kuviahan löytyy Facebookin puolelta.

Aurinkoa torstaihinne!