Voi että mikä onnenpäivä! Jälleennäkemisen riemua tämä ilta, melkein voisi onnesta itkut tirautella!
Vihjasin teille mitä kuuluu -postauksessa, että odotan selkäni taakse jotakin, josta olen ollut kauan erossa. Todellakin aina maaliskuusta 2012 asti, ja nyt se jokin on vihdoin täällä! Nimittäin ihana rakas “vanha herrani”. Kaappipariskunnan suurempi osapuoli on päässyt vihdoin kotiin!

Ostohetkestä asti olen ajatellut, että haluaisin joskus tehdä tästä kaapista astiakaapin, ja kun talon metsästys lopulta aloitettiin, asetin keittiöille yhden kriteerin: Vanhan herran on mahduttava sinne! Ja, siinä se nyt on! Kuin luotu kahden ikkunan väliin, ottamaan sisäänsä lautaset, lasit kipot ja kupit.

Tällä herrasella on painoa ja kokoa sen verran paljon, että ihan helposti sitä ei nostella paikasta toiseen. Alunperin oli selvää, ettei kaappi mahdu kuin keittiöön, ja sinne sitä on turha nostaa, ennen kuin lattiat ovat valmiit. Kantamiseen taasen tarvitaan voimaa ja tahtoa, ja kukaan aiemmin kaappia nostanut ei halunnut lähteä leikkiin toistamiseen. Niinpä, suuret suuret kiitokset tänään kantoapuna olleelle ystävälle. Oli, Satu, liki, etten pussannut miestäsi!

Koko talo näyttää erilaiselta, tai keittiö ainakin. Kodin sydän on vihdoin alkanut muodotua!

Tämän herran rouvahan on ollut alusta asti makuuhuoneessamme liinavaatekaappina. Kuvia näkyy esim. kuvia makuuhuoneesta-postauksessa.

Puolitoista vuotta vuokravarastossa, ja vuoden verran autotallissa. Tätä kotiinpaluuta pitää juhlia!

Ihanaa iltaa!

Pus!