Nyt se sitten on virallista: Lapseni on koululainen ja minä itse olen koululaisen äiti. Ja vaikka niin koko kesän itselleni vakuutin, että kyse on vain luokan vaihdosta, niin tokihan tuo tunteita pintaan nostaa. Muistan yhä oman ensimmäisen koulupäiväni, sen miten iso asia oli olla koululainen.

Koululaiseksi siirtyminen on iso asia lapselle, mutta nostattaa paljon tunteita myös äidissä. Äitiys on tavallaan aina luopumista jostakin elämänvaiheesta, ja lasten kasvaessa ymmärtää, miten pienestä hetkestä koko elämässä lopulta on kyse. Tänään kuitenkin katsoessani reipasta ja iloista koululaistani, tunsin valtavaa onnellisuuden tunnetta. Yhtä aikaa sekä selviytymisen, että onnistumisen riemua.

Vielä seitsemän vuotta sitten olin esikoistani odottava nuori nainen (tyttö, monen mielestä), tänään olen kolmekymppinen koululaisen äiti. Mutta tiedättekö, tässä kohtaa se oma vanheneminen ei haittaa ollenkaan. Kurtut otsassa ja harakanvarpaat silmäkulmissa todistavat ainoastaan, että elämää on tullut elettyä varsin tunteikkaasti ja täysillä.

Tänään tutustutaan uuteen aapiseen, (joka vissiin pitäisi myös päällystää!) ja jutellaan ekasta koulupäivästä. Uima-allaskin on vihdoin täynnä, joten ainakin pulahdetaan myös viilentävään veteen. Musta on ihanaa, että arki alkaa tällaisissa keleissä, se on kuin pehmeä lasku syksyyn.

Koko kesän lempivaatetus on ollut tänä vuonna mekko. Rennot kengät jalkaan ja vaalea laukku olalle. Farkkutakkia ei tosin tarvittu tänään kuin aamulla.

Tästä se alkaa. Taas uudenlainen arki, ja pikkuisen erilainen elämänvaihe kesän lököttelyjen jälkeen.

Aurinkoa!