Ollaan toki jo kolmannessa päivässä, mutta tässäkin hypetyksessä tulen tyylilleni uskollisena vähän jälkijunassa.

Alkuvuosi toi helpotuksen kahden vuoden superväsymykseen, mutta helmikuu oli niin kiireinen ja täynnä ohjelmaa, että lisääntyneestä energiasta ei ehkä tullut nautittua parhaalla mahdollisella tavalla. Jos jotain olen itsestäni viime vuosina oppinut, niin sen että sisälläni asuu pieni downshiftaaja. Laiskuuden synonyymiksikin haukuttu termi jakaa kansaa ja mielipiteitä. Näin vuosien ylisuorittamisen jälkeen se kuitenkin tarkoittaa mulle sitä, että elämässä tarvitaan aikaa ihan vain olemiseenkin. Siihen, että voi seistä puiden juurella ja kuunnella linnunlaulua, tai parhaassa tapauksessa kuulla, kuinka happi virtaa suonissa ja verenpaine laskee ja kohina hiljenee. Siitäkin huolimatta, että syke- ja aktiivisuusmittarit käskevät meitä liikkumaan enemmän, suorittamaan enemmän ja tekemään enemmän.

On tavallaan trendikästä, että kalenteri on täynnä merkintöjä, joka päivälle kiirettä ja minuuttiaikatauluja. Samaan aikaan uupumiset ja burnoutit yleistyvät, mutta kukaan ei oikein kehtaa sanoa, ettei jaksa. Ettei vain leimautuisi. Niin, sitähän me vähän pelätään, laiskan ihmisen leimaa. Mutta ihan vain pysähtyminen luontoonkin edistää terveyttä – samaan tapaan kuin hikilenkki. Itsestään huolehtiminen kun ei tee kenestäkään laiskaa. Ei edes silloin, kun joku haluaa sinulle niin väen vängällä väittää. On paljon rohkeampaa kuunnella itseään, kuin mennä valtavirran mukana.
Myönnän, että opettelen tätä itsekin vasta, ja jaksamattomuuskin on helpompi kertoa läheiselle ja ehkä kuitata silti huumorin nimissä “olen tullut varmaan vanhaksi” -kortilla. Mutta eihän kyse ole iästä, siinä missä ei laiskuudestakaan. Osalle ihmisitä vain riittää vähempi, ja osa sitten kaipaa ympärilleen jatkuvaa säpinää. Tässäkin asiassa olemme yksilöitä.

Keskiviikkoaamuna tajusin päivän pitenemisen oikein konkreettisesti. Kun melkein kahden viikon tauon jälkeen palattiin arkiaamujen rytmiin, jolloin kaikki asiat tehdään joka päivä samalla kellonlyömällä, havahduin siihen että päivä oli valjennut vaikka vasta laitoin puurokattilaa hellalle. Itselleni valon lisääntyminen tuo keväisin energiaa, mutta tässäkin asiassa kannattaa kuunnella itseään, sillä toisille valon lisääntyminen aiheuttaa vastaavasti väsymystä. Ei siis tarvitse olla energinen vain koska muutkin ovat. 🙂

Sain muuten  viime viikolla viimeisen joululahjani. Kynttilänjalan, jota olin toivonutkin jo kahtena edellisenä jouluna. Mieheni oli (jostakin selittämättömästä syystä) vähän myöhään joululahjaostoksilla, ja Sisustuksen Koodissa oli jalkaa jäljellä enää messinkisenä. Ihana toki sekin, mutta tämä on meille parempi. Jo ostohetkellä oli onneksi ilmoitettu, että mikäli väri on väärä, jalan voi vaihtaa, kun mustia taas saadaan varastoon. Koska Turun suuntaan ja Koodiin ei hetkeen ole ollut asiaa, jäi vaihto vähän pitkälle. No, mutta hyvää kannattaa aina odottaa.

Tällä hetkellä täällä vaivaa kauhea karsimisen tarve. Nyt on sellainen olo, että kaipaan ympärilleni vähemmän. Ehkä kesällä olisi paikallaan pitää joku pihakirppis. Toistaiseksi taidan kuitenkin vain kantaa tavaraa vähän vintille huilaamaan. Ehkä se mieli vielä muuttuu kevään edetessä.

Mukavat torstait kaikille!

Tallenna