Sataa, sataa, ropisee, pili pili pom, pili pili pom… Tämänkaltaiset (omanlaisellaan tunnelmalla ladatut) sadepäivät ovat muuten älyttömän hyviä sellaiseen suurelliseen elämän filosofointiin. Tai no, jos ei suurelliseen, niin ainakin sellaiseen pienimuotoiseen ja henkilökohtaiseen ajatuksenjuoksuun.
Tuleeko teille välillä sellainen selittämätön tunne, että elämässä pitäisi ottaa joku uusi suuntaa? Tavallaan asiat ovat oikeinkin hyvin, mutta sitten puuttuu se jokin. Arki rullaa, mutta olo on välillä väsähtänyt ja tukkoinen. Sitä lähtee pohtimaan, että pitäisikö hurahtaa raakaravintoon, ryhtyä vegaaniksi tai vähintäänkin tehdä joku muu käännös kohti askeettisuutta ja löytää itsestään se spartalainen itsekuri.
Ei sillä, hatunnosto jokaiselle vegaanille ja raakaruokailijalle, mutta olen myös alkanut pohtia, kuinka suuri vaikutus nykymedialla on tähän itsensä tutkiskelun tarpeeseen. Enää kun ei oikein riitä, että syödään ruokaympyrän mukaan, käydään kaverin kanssa jumpassa ja koiran kanssa lenkillä, vaan pitäisi “hurahtaa”! Hurahtaa ravintoon, hurahtaa terveyteen tai hurahtaa ihan mihin tahansa. Ylipäätään asioihin pitäisi jotenkin suhtautua intohimoisemmin. Ja jos niin ei jostain syystä tee, huomaa tuntevansa syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että on ihan “tavallinen”.
Luin tässä taannoin hyvän kirjoituksen siitä, miten ravinto on saanut lähes jumalallisen merkityksen elämässämme. Kuinka käännyttäminen on muuttunut ihmisten syyllistämiseen. Koko juttuhan taisi lähteä liikkeelle siitä Safkatutkan julkaisemasta kuvasta, jossa maailma oli ikään kuin jaettu Taivaaksi ja Helvetiksi. Toisaalla syötiin luomua auringon paistaessa, toisaalla makseltiin veroja, otettiin lainaa, ja käytiin apteekissa (kuvaa en nyt enää löytänyt Safkatutkan Facebook -feediltä).
Enkä nyt tarkoita, että olisi missään nimessä huono juttu olla vegaani, raakaruokailija tai vaihtaa ravintonsa luomuun, mutta kuvasta kirvonnut keskustelu käsitteli mielestäni hyvin nykyajan hurahtamisen tarvetta. Ja juuri sitä samaa tarvetta, jota itsekin ajoittain koen – vaikka elämässä on kaikki ihan hyvin. Että mitäpä jos olisin vaikka hulluna neulomiseen ja erilaisiin lankoihin. Kuuluisinko kenties suurempaan yhteisöön ja olisin osa “jotain”? Joka kerta kun tuo tunne hiipii luokseni, joudun toteamaan, etten juuri ole hurahtanut kunnolla yhtään mihinkään. Elämässäni on paljon asioita, jotka tuovat siihen iloa. Niihin kuuluu liikunta, ruoka (joskus terveellisempi, joskus vähemmän), käsillä tekeminen, lukeminen, puutarhanhoito jne. Niistä kuitenkaan mikään ei ole asia, johon heittäytyisin ihan täysillä. Mikään tekemisistäni ei ole niin suurta ja mahtavaa, että se määrittelisi koko persoonallisuuteni ja vaikuttaisi jokaiseen valintaani.
Tänään kaikki tämä ajatuksenvirta juoksi jälleen pienen pääni sisällä. Auttaisiko Fengshui, tai mitäpä jos tulisin ihan huipuksi raakaleipuriksi? Kunnes tajusin, että elämässäni on ehkä jo ollut vaihe, jolloin heittäydyin tavoitteisiini täysillä. Vaihe, joka määritti minut, elämäni, sosiaaliset suhteeni ja jokaisen tekoni. Entä tulinko onnelliseksi? Enpä juuri…
Seitsemän vuotta Tiibetissä, Krishna-liikkeeseen kääntyminen ja kaikki kieltävä askeettisuus saavat siis yhä odottaa. Aion pysyä nykyisessä uskonnossani ja jatkaa elämääni tavallisella ja tylsällä kultaisella keskitiellä. Hetkittäin tulen hurahtamaan moniin asioihin, mutta noin niin kuin suuremmassa mittakaavassa, näin on lopulta ihan hyvä.
En tule jäämään historiankirjoihin minkäänlaisen elämäntavan, ruokavalion tai ajatusmallin kehittäjänä. Sen sijaan toivon kovasti, että minut muistetaan naisena, joka vietti perjantai-illat mieluiten kotona. Villasukat jalassa, hyvää punaviiniä siemaillen ja kirjastaan nauttien. Villasukkaperjantai olkoon siis täysin oma elämänkatsomukseni; elämäntapa, jota kenenkään muun ei tarvitse noudattaa.
Ihanaa viikonlopun aloitusta!
Voi kuule, tulee! Puran sen energian yleensä esim. sisustukseen, mutta aika usein on tullut vaihdettua myös koko koti. Tai jopa työpaikka, ammatti tai mies.
Minäkin pohdin noita buumeja viime kesän sadepäivänä. Mietin myös tuota huumassa elämistä, asioiden kääntöpuolia ja mun omaa toimintaani. Ihan oli samoja ajatuksia!
Ehkä mekin ollaan bloggaajina jonkun mielestä hurahtaneita. Tai ainakin meidät on helppo kategorioida. Voiko äitiyttä laskea tähän? Ehkä tietynlaisten äitien kohdalla, mutta en oikein tunnusta itse kuuluvani siinäkään hurahtaneisiin.
Kait meillä kaikilla on joku oma hot point? Se oma juttu, mihin lämpenee. Luulen, että sun kanssa villasukkaperjantailahkossa on muitakin jäseniä.
Omaan kirjoitukseeni fitness-buumista suora linkki: https://selviytymistarina.wordpress.com/2015/07/11/arsyttavaa-terveysintoilua/
Niin. Onhan varmaan minunkin elämässäni paljon hurahtamisen piirteitä kun jonkun toisen silmillä katselee. Ja tuota äitiysbuumia minäkin mietin. Jossain kohtaa tuntui, että äitiys ja lastenvaatteet ja kaikki kilpavarustelu muodostui jonkinlaiseksi hurahtamiseksi, josta siitäkään en itse saanut kiinni.
Toki intohimoinen pitää olla ja heittäytyjäkin välillä. Mielestäni hurahtaminen menee liian pitkälle siinä kohtaa, kun sitä omaa “uskontoa” aletaan tuputtamaan muille, ja aloitetaan tietynlainen syyllistäminen, jos muut eivät noudata samanlaista elämäntapaa.
Empä ole minäkään hurahtanut mihinkään yllä mainituista, vaikka ajatuksissa on moni niistä ollut.
Villasukat kylläkin ovat jalkojani tänäänkin lämmittäneet ja hyvä niin:)
Ne ovat parhaat kaverit niin talvella kuin kesälläkin, ainskin näin viileinä päivinä.
Mukavaa lauantaita!
Täällä toinen villasukkailija! Kesät talvet, ja aina matkalaukussakin.
Rentoilu on elämän suolaa, ja sen opettelu on kyllä ollut parasta hurahtamista minun kohdallani.
Kyllä minuun on kerran iskenyt sellainen fiilis, että suuntaa elämässä pitäisi radikaalisti muuttaa. Se johti mulla alanvaihtoon ja sitä myötä 7 vuoden taloudelliseen kitkutukseen opiskelijana. Jaloissa pyöri myös kolme lasta. Onneksi mies oli isona tukena vierellä! Mutta tyytyväinen olen ollut silti joka hetki. Nyt uudelle alalle valmistumisesta on vähän alle kolme vuotta, ja sain hetki sitten vakiviran unelmapaikastani. Eli kyllä 38-vuotiasta äiti-ihmistäkin voi lykästää näissä asioissa.
On mulla edelleen kaikenlaisia unelmia, mutta kyllä se ihan tavallinen arki perheen kanssa vie sen kirkkaimman sijan. Tästä mä uusopiskelijana haaveilin. Ihan tavallisesta elämästä.
Mä olen ehkä jonkin verran herkkä hurahtelemaankin, mutta mun hurahdukset kestävät pari kolme tuntia (!), sitten palaan jo normaalitilaani. Suurta vahinkoa tai edistystä ei siis tuossa ajassa pääse syntymään.
Ihan ot, mutta Maestrian uutena omistajana kyselisin vinkkejä maidonvaahdotukseen. Kerran vasta kokeillut, mutta ei oikein tullut sitä, mitä mielessä oli. Mitä maitoa käytät vaahdottamisessa? Ja miten vaahdotat? Kuinka kauan vaahdotuksessa kestää? Tein kuten ohjeissa sanottiin, että laitoin sen höyryputken mukin pohjalle, mutta kyllä ne maidot silti ruikki sieltä joka suuntaan. Koitin siis laktoosittomasta kevytmaidosta ja tämä oli eka kertani. Sain sen maidon lähinnä kuumenemaan, en vaahdottumaan. Mukissa mulla oli suurin piirtein puolen maitoa, puolet tyhjää…jotain en vaan nyt hiffannut ekalla kokeilukerralla.
Elämän suunnan vaihtaminen, kuten alan vaihto tai avioerokin ovat ihan normaali juttu. Tai siis jos ne tehdään “normaalein” vaikuttimin. Mutta toki kuulee myös siitä, että isompi hurahtaminen ajaa avioeroon, työn menetykseen jne. Silloin ollaan jo vähän ylilyönnin puolelle.
Intohimoa ja innostusta pitääkin olla elämässä. Silti jalat maassa ei ole koskaan huono asia.
Minä vaahdotan niin, että avaan sen suuttimen (Vedän mustan pään ulos), ja suhistan siihen juuri pinnan alapuolella. Silloin saa sellaisen “kiinteän vaahdon”. Mutta luulen, että jokainen oppii sen omansa vain kokeilemalla. Makuasiatkin kun ovat sen verran subjektiivisia.
Kiitti vinkistä Maestrian suhteen, kokeiltu on ja sehän toimii!
Mukavaa kesää sinulle ja perheellesi!
Moikka.
Hei, hienoa jos toimi! Itsellänikin kesti aikansa, että löytyi se oikea tapa.
Ihanaa kesää myös sinne!
Kyllä mä 30-vuotiaana kuuden lapsen kotiäitinä yhtä-äkkiä lähdin opiskeleen sairaanhoitajaks ja sitä myöten työelämään.
Osallistu kastehelmi tarjoilu lautasen arvontaan mun blogissa.
No eikös se nyt ole ihan normaalia. Tuskin voidaan rinnastaa hurahtamiseen.
Kiitos.
Hei. Olen hiljattain löytänyt blogisi ja ihastelen aina kauniita kuvia,etenkin keittiösi on maailman kauneimpia! Ihana levollisuus väreissä ja harmonia, oioi. Vastaukseni mietintääsi, olen ns. hurahtanut sisustamiseen , kauniisiin kuviin ja lehtien lukuun, en ikinä vain selaa vaan luen, Tavallisen arjen lomassa . Noin 12 vuotta sitten montaa duunia paiskivana haaveilin arjesta ja siitä ettei tarvitse lähteä vapaalla mihinkään, nyt siis nautin siitä ja olen täysin hurahtanut ihan vaan tavalliseen arkeen, en kaipaa kummempaa. Juuri tuo lukeminen, satunnainnen viinilasillinen , kokkailu mieheni kanssa kiireettömästi on aina yhtä ihanaa. Olen täydellinen vastakohta nykyajan kohkaamiselle terveydestä , ravintosaarnaamisesta, oman takaliston selfieistä ym. ulkonäköfasismista. Tärkeintä on sisäinen levollisuus, olla sinut itsensä kanssa ja jakaa positiivista mieltä ja hyvää oloa. Elämä antaa ja ottaa, mitään extremeä ei tarvi hakemalla hakea, ainakaan minun. Pysähtyneessä olotilassa kuulet oman äänesi, eikä sittenkään tarvi aina muutosta tehdä, voi olla hiljaa vain, ja kuunnella. Eletään , ja ollaan kiitollisia.
Kiitos, Karoliina. Kiva, että olet löytänyt tänne tiesi.
Elämänfilosofiasi kuulostaa kovin paljon omaltani. Ja toki kaikenlainen kodin esteettisyys on kai mullekin jonkinlainen hurahtaminen. Tykkään myös selailla inspiroivia kuvia ja haaveilla. Mutta muuten arki ja elämä ovat kyllä parasta “huumetta”. Suruineen ja iloineen ihan tavallinen elämä jaksaa kuitenkin ilostuttaa eniten.
Aivan ihana postaus! Monessa jutussa kanssasi samaa mieltä, ja villasukkaperjantai-porukkaan kuulun minäkin.
Ihanaa sunnuntaita villasukilla taikka ilman!
Ehdottomasti villasukilla!
Tavallinen elämä on lopulta aika ihanaa, ja arkiset pienet asiat tuovat iloa. Siitä pitää osata olla kiitollinen ilman jatkuvaa ylöspäin kurkotteluakin.
Oi että osui ja upposi! Ihan samanlaisia ajatuksia itsellänikin. Lasten kanssa olen ollut kotona jo pitempään ja nyt, kun paluu töihin häämöttää syksyllä, on tullut jotenkin sellainen epämääräinen tyytymättömyyden tunne tämänhetkiseen tilanteeseen…että kuin en olisi mitään erikoista, en osaisi mitään, en olisi saavuttanut mitään työelämässä, että olen ihan tavallinen äiti, alakin tuntuu väärältä pitkän tauon jälkeen…tunne on, että jotain muutosta elämään pitäisi saada, olla jotain erikoista, suorittaa täydellisyyttä töissä, kotona, liikunnassa, ravinnossa, että osaisi olla onnellinen. Mutta enpä tosiaan sittenkään taida. Sinänsä positiivista, että asiat ovat niin hyvin, että ehtii murehtimaan tällaisia asioita