Olen viime päivinä kieputtanut pääni sisällä vahvana olemista. Sitä, että nyt täytyy olla vahva, ja on suorastaan minun vuoroni olla vahva. Mutta kuten aina, tunteet tuovat mukanaan oivalluksia, ja oivallukset taasen opetuksia.
Vielä muutama päivä sitten ajattelin vahvuuden olevan jonkinlaista itsensä jäädyttämistä ja selkä suorana seisomista vaikka vastatuuli kuinka yrittäisi taivuttaa. Että vahva ihminen puree hammasta, ja kestää myrskyt lähestulkoon ilmekään värähtämättä. Mutta olin väärässä; Vahvuus ei suinkaan ole asioiden kestämistä yksin, ja tunteiden nielemistä naama peruslukemilla, vaan jotakin täysin päinvastaista.
Viime päivinä olen kokenut äärimmäisen suurta kiitollisuutta siitä, että vierelläni on ihminen, jonka olkapäähän itkeä ja turvautua juuri silloin, kun tuntuu, että asiat ovat liian suuria kestettäväksi yksin. Olen kokenut kiitollisuutta siitä, että minulla on ollut oikeus horjua ja taipua, tuntea pelkoa ja ahdistusta. Sillä vahvuus ei ole ainoastaan heikkouden puutetta, vaan enemmänkin rohkeutta olla myös heikko, tuntea kaikki ne inhimilliset tunteet, tunnistaa ne, ja myöntää ne myös itselleen. Vahvuus on rohkeutta turvautua toiseen ja näyttää myös omat heikot kohtansa. Vahvuus on avun pyytämistä ja toiseen turvautumista, ei oman rajallisuutensa kieltämistä.

Tuuletin eilen päätäni mopinvarressa ja levitin pianohuoneen ja olkkarin lattioille uudet matot. Nyt pohdin pitääkö, vai palauttaako ne. Ovat nimittäin kooltaan isommat kuin vanhat matot, mutta silti näyttävät samaan aikaan paljon pienemmiltä. Tai sitten silmän pitää vain tottua muutokseen.

Niin tai näin, mukavaa keskiviikkoa ihan jokaiselle!

PS. Glade arvonta on suoritettu ja tällä kertaa onnekkain oli Anne H. (Voittajaan on otettu yhteyttä.)

Tallenna