Kyllä siinä tippa tuli silmään kun tänään tajusin, että kävin ehkä viimeisen kerran mummulassani. Katselin seinäpaneeleja, puuhellaa ja vanhaa kahvimyllyä miettien, että säilyykö sellaiset asiat mielessä aina. Entä tuoksut. Ja totesin, että kyllä ne säilyy. Siellä jossain mielen perukoilla. Kotona 7-vuotias ihmetteli, miksei ihmiset vain voisi elää aina. Jouduin selittämään, että se ei vain ole luonnollista. Luonnollista on syntyä ja luonnollista on myös kuolla. Sanoin, että vähän kuin kukat. Aina tulee uusia kukkia vanhojen kuolleiden tilalle. Se on luonnollista. Käytiin läpi lähipiirin kuolemat, mutta myös kaikki syntymät ja ihanat pienet vauvat. Ja toki pidin huolen siitä, että viivan alle jäi plussaa. Mitäpä sitä lasta väestön ikärakenteella huolestuttamaan. Kyselytunti päättyi positiivisin mielin, ja huomasin itsekin saaneeni käsiteltyä ajatuksiani. Yksi aikakausi päättyi, mutta se kuuluu elämään. Näin sen on tarkoitettukin menevän.

Yhden sortin uusi aikakausi tässä on myös alkamassa, sillä näyttää nyt siltä, että meidän iskä tulee olemaan viikonloput kotona ainakin seuraavat pari kuukautta. Onneksi pihassa on tukkikuorma ja aurinko paistaa. Jonkin sortin moottori ulkona jo kuuluu käyvänkin. Tuntuu ihan totaalisen hassulta, mutta ehkäpä tähänkin vain totutaan. Ja eniten kai pelkäänkin sitä, että totun liiankin hyvin. Mutta just nyt yritän ihan vain nauttia siitä, että meillä on koko porukka kasassa. Ja siitä, että lapset kysyivät syötyään, että mennäänkö ruokalevolle. 😀

 

Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua! ♡