Väittäisin, että sosiaalisen elämän merkitys on kasvanut viimeisen vuoden aikana hurjasti. Joskin tosin monilla mittareilla suhtaudumme nykyisin myös intohimoisemmin kotiin ja kotona viihtymiseen. Molempi parempi, tuumaan ainakin itse, ja eilen sen taas todistin, miten tärkeää on päästä välillä nollaamaan arjen harmautta ystävien seurassa. Samalla kuitenkin takaraivossa on se kamala pelko, koska moinen joukkokokoontuminen taas kielletään ja tämä osa elämää laitetaan tauolle. Vaikka elämme täällä toistaiseksi maamme koronattomimmassa kolkassa, kaiken kivan yllä lepää kuitenkin se ikävä perumisen pelon viitta. Jokainen suunnitelma ja tulevaisuuteen ajateltu tekeminen päättyy nykyään jossitteluun. Ja vaikka kuinka yrittäisi ajatella, että pitää elää hetkessä ja katsoa positiivisin mielin tulevaan, tuntuu se välillä musertavan turhauttavalta. Puhumattakaan siitä kaikesta muusta epävarmuudesta, mikä elämisen päällä nyt jatkuvasti roikkuu.

Olin jo aamulla manaamassa koko päivän epäonnistuneeksi ja perjantain ilo meinasi vaihtua äärimmäiseen ketutukseen, kun suunnitelmat menivät uusiksi, mutta jälleen kerran elämä kuitenkin opetti, että asioilla on aina kaksi puoltaan. Vaikka suunnitelmat vaihtuivat, pimeä sadepäivä kotona ei loppujen lopuksi ollutkaan pelkästään huono juttu. Itse asiassa pimeys ja synkkyys on oikeastaan ihan jees. Kun saa olla kotona. Sateen piiskaamat ikkunat on oikeastaan aika kauniita, pimeys tunnelmallista ja kaikki ylipäätään tosi hyggeä.

Kynttilät palamaan, villasukat jalkaan ja jotain tosi hyvää ruokaa illaksi. Ja kasa herkkuja jälkkäriksi. Ihanaa viikonlopun aloitusta!