Uskomattoman viisas isosiskoni muistutti minua tuossa viikolla siitä, että niin hassua kuin se onkin, kaiken tämän keskellä elämä jatkuu. Otin viisaudesta itselleni pienen mantran ja nämä pari päivää olen pienin ottein yrittänyt tarrata kiinni siitä tavallisen elämän syrjästä. Yritin toki jo aiemmin sitä konemaista suorittamista, mutta pakko myöntää, että kovin pitkään tuo itselleni varsin luontainen tapa ei jaksa toimia.

140 silmukan luominen on tuntunut viime viikkoina täysin ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta, enkä oikeasti uskonut pääni pysyvän kasassa edes laskiessa sataan asti. Mutta niin vain sain pinkin langan puikoille, joskin laskuvirheen mahdollisuus on edelleen olemassa. Ensimmäistä kertaa sitten viime syksyn jalkauduin myös katselemaan puutarhaa ja sain todistaa omin silmin sen, mitä niin moni hehkuttaa: Kevät on tullut ja sipulikukat kurottavat kohti valoa ja lämpöä. Hetken harmittelin, miten haravointi taitaa nyt jäädä tekemättä, mutta neuvoteltuani esikoiseni kanssa, pääsimme sopuun urakkapalkasta. Jossain kohtaa nappaan itselleni aikaa ihan vain olla ja kykkiä tuolla ulkona. Se kun on sitä parasta terapiaa liki jokaiseen murheeseen.

Se on hassu juttu, miten sitä jotenkin ajattelee itsensä tosi vahvaksi ja kestäväksi. Luulee, että suorittamalla selviää – kunhan tekee ja pysyy vauhdissa niin kyllä se siitä. Mutta eihän se ihan niin yksinkertaista ole. Kukaan ei ole kone, eikä ihmistä kai sellaiseksi tarkoitettukaan. Eilen yritin kuroa kiinni rästiin jääneitä töitä. Illalla noudatin taas siskoni jakamaa viisautta: “Keep calm and watch Poirot”. Kukaan ei nurissut vaikka levittäydyin sohvalle pocornikulhoni kanssa ja pyöritin Yle Areenaa kolme tuntia. Itse asiassa sain katsoa viimeisen tunnin pari tuhisijaa vierelläni.

Ostin kukkakaupasta itselleni värikkäimmät mahdolliset neilikat, ja mies istutti tänään maahan syksyllä kuistille jääneet tulppaanin ja narsissin sipulit. Kyllä se tästä. Tänään ainakin tuntui taas hetkellisesti siltä.

 

Aurinkoista uutta viikkoa myös sinulle!