Maanantaimoikat!

Perjantain leopardikuosi ja -fiilis roikkuvat tänään kaapinovessa ja päivän moodi on lievästi sanottuna nihkeä. Nenä vuotaa kuin seula ja kurkkua kutittaa. Olo on muutenkin ihan vetämätön. Liekö joku marraskuun flunssa olla kohtaloni.
Mutta hei, mielen päällä montakin juttua ja ajattelin kasata osasta niistä jonkinlaisen maanantailistan.

1. Joulu, joulu, joulu…. Me leivottiin eilen lasten kanssa vuoden ensimmäiset piparkakut, ja sitä kautta tuli kauhea hinku leipoa kaikenlaista muutakin jouluista. Koristella piparkakkuja (joita ei siis ole enää yhtään jäljellä, hyyyps!) ja kasata ehkä jokin piparkakkukylä. Kuva: Lantliv

2. Astiarakkautta: Olen jo tovin haaveillut uusista astioista. Olen niin rakastunut Rörstrand Ostindia -sarjaan, ja varsinkin tuohon Floris-versioon. Jos uskoisin Joulupukkiin, toivoisin ruokalautaset ja kulhot Korvatunturin väeltä, mutta koska joudun yleensä itse hankkimaan omat joululahjani, olen googlaillut parhaita hintoja ja tarjouksia. Nämä on jotenkin superihania ja menisivät hyvin yhteen vanhojen Arabian sinisten astioiden kanssa ja ylipäätään muutenkin sekalaisten irtoastioiden seuraksi.. Kuvat: Rörstrand

3. Snöblommat tai lumikukat, eli siis nuo perinteisten ikkunatähtien uusvanhat korvaajat. Jotenkin ihan totaalisen kauniita. Näitähän löytyy valmiina nyt vaikka miten ihania, mutta tekisi mieli itsekin askarrella. Eilen itse asiassa jo vähän testasinkin yhtä mallia. Meillä vain ei ollut kuin pätkä voipaperia ja valkoista leivinpaperiakin vain arkkeina. Superihania valolla tai ilmankin. Itse tehtyihin löytyy ihana ohje täältä.  Kuvat: Watt & Veke

4. Toiveita alkaneelle viikolle: Omaa aikaa, ulkoilua ja paljon unta. Seuraa, läsnäoloa ja rakkautta. Eiköhän ne siinä tärkeimmät.

Mitäs teidän maanantaihin?

Hui kuinka kylmältä tuo 10 asteen pakkanen näin marraskuussa tuntuukin. Onneksi kroppa tottuu talveen, ja ainakin itse olen iloinen jokaisesta aurinkoisesta pakkaspäivästä!

Taitaa silti olla niin, että mun curly girl -projekti loppui näihin pakkasiin. Tai ainakin kiharan tavoittelu taukosi. Ensinnäkin siksi, että olen koko ajan kieltäytynyt käyttämästä muotoilutuotteita, jotka vissiin olisi aika olennainen osa metodia, ja toisaalta siksi, että pakkanen ja juoksupipo ei nyt vaan lähtökohtaisesti ole mikään paras yhdistelmä millekään kampaukselle tai hiuslaadulle. Mutta toisaalta mun hiukset tuntuvat tosi kivoilta ja hyvinvoivilta, vaikka alkuun pelkäsinkin niiden kuivuvan täysin pois. Jatkan siis samaa rataa kuin ennenkin, eli lähinnä vain käytän tuotteita, jotka ovat ns. “cg sallittuja”. Mulla ei ole mitään ongelmaa pitäytyä pois shampoon käytöstä. Tuntuu jopa vähän hassulta, että sellaista on joskus tarvinnut. Tykkään läträtä avokado- ja arganöljyn kanssa ja nautin ennen kaikkea siitä, miten ilmavaksi hiuspohja on muuttunut. Huolimatta pipokaudesta, hiukset eivät kulje pitkin päänahkaa.

Paitsi, että talvi käy vähän hiusten päälle, nyt lämmityskauden ja pakkasten tultua olen huomannut tosi nopeasti miten paljon enemmän ihokin kaipaa rasvausta ja huolenpitoa. Ihan eri tavalla kuin kesällä. Paitsi, että kädet kuivuvat, tuntuu iho hilseilevän koko kropasta, jos yhdenkin rasvauksen tai öljyämisen jättää väliin. Tavallaan olis aika ihanan helppoa unohtaa kuiva iho paksujen vaatteiden alle, mutta toisaalta siitä on ihan kiva huolehtia vaikka sitten vain ensi kevättä ajatellen. Olenkin ottanut yhdeksi “kaamoslääkkeekseni” sellaisen kauneuskylpemisen. Enkä tarkoita nyt mitään ruusun terälehdillä koristeltua poreammetta, vaan ihan sellaista perusjuttua. Sauna ja kuorinta, rasvaus ja kuivaharjaus. Ja ne kantapäät! Olen viimeisen puolen vuoden aikana rasvannut niitä vähintään yhtä paljon kuin koko elämäni aikana yhteensä ja olen vihdoin päässyt eroon lohkeilleista kraatereista.
Olen myös miettinyt, että pihasaunan todellinen ihanuus on juurikin talvessa. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun kävelee kuumista löylyistä sysipimeän pihan poikki ja katselee tähtikirkasta taivasta. Tai no, ehkä avanto, mutta josko saataisiin lunta ja pääsisi pyörähtämään siinä. 🙂

Tykkään tosi paljon Samsøe & Samsøen vaatteista ja niiden neuleet on olleet todella ihania. Just sellaisia, joita on tullut käytetty talviaikaan useamman kerran viikossa. Harmi vain, että menin viime talvena vahingossa pesemään pitkän vihreän neuleeni koneessa ja se kutistui täysin käyttökelvottomaksi. Harmittaa ihan vietävästi, enkä tajua, mitä olen ajatellut kun olen tunkenut sen koneeseen!  Tämän vaalean neuleen bongasin alesta alkusyksystä ja hankin sen korvaamaan neuletappioni. Todella paksu ja lämmin, ja just sopiva vaate vilukissalle. 

Vaikka pakkaspäivissä paljon positiivista onkin ja kaikenlainen itsensä hemmottelu antaa virtaa, mä olen kyllä tähän aikaan päivästä ihan rehellisen väsynyt – oli kesä tai talvi. Eli mukavaa iltaa ja kauniita unia! ♡

Mun päässä on pari päivää soinut Suvi Teräsniskan Täydellinen elämä. Lähinnä kai siksi, että elämä on taas jälleen kerran osoittanut olevansa sekoitus onnea ja surullisia vaiheita. Ja vaikka näitä tällaisia vaiheita mahtuu meidän jokaisen elämään, se sykli saattaa joskus tuntua liian kovalta. Kun itse miettii, että nyt ei jaksaisi yhtään enempää, kaikki universumin kappaleet saatavatkin olla eri mieltä. Itse jouduin tällaiseen tilanteeseen sunnuntaina, kun lähdin miehen kanssa ulkoilemaan ja ikään kuin selvittämään päätäni ja keräämään voimia. Ajatuksella, että kyllä tämä tästä, kaikki järjestyy ja elämä kantaa. Ja sitten se elämä onkin yht’äkkiä vaakalaudalla. Sain todella pahan anafylaktisen reaktion ja ehdin jo ajatella, että tässä se nyt sitten oli.  Mutta Luojalle kiitos, olemassa on myös se yhdestoista hetki. Tästä lähtien mulla on adrenaliinikynät AINA mukanani ja nukun pari sellaista vieressäni todennäköisesti loppuelämäni. Siinä kun kroppa twerkkasi sairaalassa lämpöpeiton alla, mietin kyllä, että ei nyt olisi tätäkin tarvittu. Samaan aikaan mietin kuitenkin, että saan mennä takaisin kotiin mun perheen luokse, halata ja tulla halatuksi. Elämä jatkuu, ja varjojen jälkeen tulee taas valoa.

Jos jotain elämässä on oppinut niin sen, että vaikeiden tilanteiden keskellä ei onneksi tarvitse olla yksin. Mulla on ihania ystäviä, sukulaisia ja perhe. Niitä, jotka kannattelee silloinkin, kun tuntuu, että muuten ei jaksaisi. Ihmisiä, jotka rientävät auttamaan ihan käytännön asioissa ja ovat tukena. Niitä joiden tietää olevan siinä lähellä jos vain tarvitsen. Se on sellainen voima ja siunaus.  Ja mulla on ihan superihana sisko, joka nukkui viime yön meidän sohvalla, ja jonka kanssa olen saanut viettää vuorokauden. Puhua hassuja, tirautella kyyneliä ja nauraa turhanpäiväisille. Ja ulkona ihana pikkupakkanen ja maassa ensimmäiset hennot lumihiutaleet. Upea auringonpaiste ja loppujen lopuksi aika täydellinen elämä – sellainen sekoitus onnea ja surullisia vaiheita.

Olkkarin pöydällä ystävän tuomat kukat ja Hemtexin loppuunmyynnistä kolmella eurolla löytynyt kynttilänjalka. Elämän pieniä iloja ❤️

Maanantait ei ehkä aina ole niitä kaikkien lemppareita, mutta nyt on pakko sanoa, että itselleni tämä päivä on ollut taas sellainen huippuhyvä. Pahin päänsärky on taitettu ja takana on mukava viikonloppu. Eilinen sunnuntai oli oikein sellainen oppikirjasunnuntai, johon mahtui pitkä ulkoilu upeasta ja aurinkoisesta syyssäästä nauttien, hyvää sunnuntairuokaa, joutenoloa perheen kesken, pitkä sunnuntaisauna ja korttipeli-ilta. Pitkät unet ja maanantain sai aloittaa energisenä ja levänneenä. Ihana tunne!

Se on hassu juttu, miten paljon fiilis vaikuttaa energiaan ja tuottavuuteenkin. Olen tänään saanut älyttömän paljon aikaiseksi, ja ehtinyt pitämään sekä lounas, että kahvitauotkin. Puhunut puheluita ja sopinut tapaamisia. Vastaillut sähköposteihin ja hoidattanut asioita kirjanpitäjän luona. Harvoin on kuulkaas maanantaisin sellainen olo, että tekee mieli taputtaa itseään päähän, mutta joskus näinkin. Ja kun vertailukohtana pitää tahmeaa viime viikkoa, muutos on toki aika huikea.

Mutta tiedättekö, mikä vaikuttaa levänneen olon ja reippaan fiiliksen lisäksi aivan älyttömän paljon? No se, millaisia ihmisiä maanantai, tai mikä tahansa päivä, tuo eteesi. Olen tässä syksyn aikana miettinyt tosi paljon sitä, miten iso vaikutus muiden fiiliksellä ja käytöksellä on omaan. Kun tapaa hymyileviä ja positiivisia ihmisiä on helppo olla sellainen itsekin. Ja jos taas eteen tulee suu väärin päin kulkevia negistelijöitä, sitä miltei tuntee, kun omat energiat alkaa valumaan pois. Mä uskon, että homma toimii kuitenkin myös toisin päin: Jos oma fiilis on vähän niin ja näin, kannattaa naamalle pakottaa reipas hymy ja kun tarpeeksi on tervehtinyt ihmisiä iloisesti ja jakanut positiivista fiilistä eteenpäin, se aivan varmasti jämähtää tiukemmin kiinni itseenkin. En yksinkertaisesti voi käsittää, miten jotkut jaksavat aina olla niin himputin negatiivisia. Olen itse tosi allerginen sellaiselle suu väärinpäin kulkemiselle. Jokaisella meillä on huonot päivät ja huonot ajat, mutta se, että levittää negatiivisuutta alvariinsa ympärilleen pitäisi kieltää lailla! Onneksi mun maanantaihin on mahtunut mukavia ja positiivia ihmisiä. Olen saanut hymyillä ja nauraakin!

Parisuhdeulkoilua sillä aikaa kun lapset harrastivat, kohtalaisen siisti koti ollakseen arki-ilta ja aikainen sänky. Väittäisin täyden kympin maanantaiksi.

Tuli niin paljon omaa naamaa edelliseen postaukseen, että pakko vähän tasoittaa välillä. Maljakossa roosanauharuusuja, koska lokakuu on pinkki! 💕

Sattuipa sopivasti tämä pullan leipominen viralliselle korvapuustipäivälle. Hoksasin asian vasta kun viimeinen pelti oli uuniissa. Olen tässä kolme päivää kärvistellyt ihan tajuttoman kamalan pääkivun kanssa. Viime vuosina tästä päänsärystä on tullut vähän liiankin tuttu riesa ja joinakin kuukausina se on vielä kovempaa ja nyt sitten sattui juuri tämä kuukausi. Pää on kuvattu monellakin tapaa ja mitään ylimääräistä sieltä ei ole löytynyt, ja varmaan kyseessä on jokin hormonaalinen juttu, mutta joka tapauksessa uuvuttava juttu. Vaikuttaa ihan kaikkeen, kuten jaksamiseen ja mielialaan. Tähän viikkoon on vielä mahtunut paljon autolla ajamista, suhjusateessa ja hämärässä silmiä siristellen. Ja liian lyhyiksi jääneitä yöunia. Eilen lähdin ystävän kanssa heiluttamaan kahvakuulaa ja olo hiukan kohenikin. Sen verran, että laadin perjantaille toimintasuunnitelman, jossa pitäydyin vähän väkisinkin.

Vein lapset aamulla kouluun ja hoidin pakolliset kauppa ja apteekkiasiat. Sitten kotiin pullataikinan tekoon, sillä olin luvannut, että tällä viikolla leivotaan pullaa, ja koska viikonlopulle on ohjelmaa se taikina oli tehtävä nyt. Mutta oikeastaan nautin, sellaista taikinaterapiaahan tuo on. Kun sain taikinan kohoamaan vedin ulkoiluvaatteet ylleni, aurinkolasit päähäni ja suuntasin reippailemaan. Tunti luonnossa, hartioita heilutellen ja raikasta (joskin varsin lannan tuoksuista) ilmaa hengitellen. Pohdin siinä reippaillessa kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mietin, miten pikkulinnut tarkenevat ja missä kohtaa lehmät eivät enää halua makoilla ulkona. Mietin sitä kevään päivää, kun taas nähdään, että lampaat ovat palanneet ulos. Pässit ja uuhet omille laitumilleen. Mietin, missä kohtaa leskenlehdet taas keväällä ensimmäisenä kukkivat ja katselin pajunoksia miettien pääsiäistä. Pohdin sitä, miten maaseutu tyhjenee ja mietin, jaksaako kukaan sinnitellä täällä viljelemässä kotimaista viljaa vielä 60 vuoden päästä. Toivotaan. Mietin, että kävisin mielelläni puolukoilla ja pohdin, että onkohan aika vaihtaa varrellisiin kenkiin.
Täytyy sanoa, että ulkoilu on kyllä lääke melkein vaivaan kuin vaivaan. Jos pääkipu nyt ei vallan poistunut, niin teho oli verrattavissa hyvään lääkkeeseen. 🙂

Lapset pääsivät tänään jo puolelta päivin, joten meillä vietettiin perjantai-iltapäivää leipoen. Tehtiin tosin korvapuustien lisäksi iso satsi myös voisilmäpullia, hyviä nekin.

Iltaan on mahtunut pojan salibandypeli ja muutenkin aika arkista ohjelmaa. Lapset rapistelevat sohvalla iskän tuomia tuliaiskarkkeja. Minä taidan ottaa suunnaksi sängyn. Josko vaikka saisi kunnon yöunet.

Huomiseksi on tiedossa mukavaa ohjelmaa äidin kanssa. Sormet ja varpaat ristiin, että olo olisi aamulla taas jo vähän parempi.

 

Ihanaa viikonlopun aloitusta! ♡

Ai että, miten rentouttava viikonloppu tästä tulikaan. Oikein sellainen totaalilungi, mikä tietenkin oli myös tarkoituksena. Vaikka tykkäsinkin siitä, että Klaaran tanssitunnit olivat ennen lauantaiaamuna, ja se oli samalla se viikoittainen kaupunkipäivä, on toisaalta aika ihanaa, kun lauantaiaamuisin ei ole kiire minnekään. Vaikka en vapaapäivänäkään nuku kahdeksaa pidempään, on silti kiva, että saa vain olla katsomatta kelloa tai miettimättä aikatauluja.

Tähän viikonloppuun on mahtunut kotitöitä rentoon tahtiin, sohva-aikaa koko perheen kesken, yksi hyvä kirja, lautapelejä iltamyöhään ja pitkiä yöunia. Ravinnon suhteen on ollut myös melkoisen viikonloppurentoa, kuten noutopitsa lauantain iltapalaksi ja kahtena päivänä popparia, sipisä ja karkkia. Toisaalta viikonloppuna on onneksi aikaa myös panostaa ruokaan ihan eri tavalla kuin arkena. Nyt syksyn tullen kun saadaan aina välillä näitä koko perheen yhteisiä viikonloppuja, se ruokailu ja ihan vain kokkailukin on oma nautintonsa.

Tänään laitettiin heti aamulla naanleipätaikina kohoamaan. Ruuaksi hauduteltiin butter chicken, sellainen just oikeanlainen lämpimän tulinen syysruoka. Täydelliset leivät, täydellinen kastike ja ihanan raikas raita. Mikä parasta, kastiketta on niin paljon, että alkuviikon ruokaongelmat on selätetty jo valmiiksi.

Sunnuntain päätteeksi kävin vielä kynttiläkutsuilla. Aika ihanaa, että se oli oikeasti ainoa aikataulu kahden päivän sisällä. Ja nyt kun tämä lungi, täydellinen ja ihan tavallinen viikonloppu alkaa olla takana päin, ja viimeisen parin tunnin ajan olen miettinyt lähinnä kynttilöitä, mulla on sellainen olo että ehkä tästä syksystä vain sittenkin mennään läpi. Rennosti, asenteella ja kenties jopa nauttien.

Ihanaa sunnuntai-iltaa sullekin! ♡

 

Sunnuntaita!

Ja heti alkuun, että kuvat ei nyt ole ihan tältä päivältä, kuten varmaan moni hoksaa. 🙂 Mulla on aina jonkinverran kuvia omassa kuvapankissani ja osa päätyy blogiin, ja suurin osa ei. Nyt kuitenkin näitä jemmakuvia, sillä kamera on saanut olla lepoasennossa koko viikonlopun ja täytynee sanoa, että se on tehnyt ihan hyvää. Siis ylipäätään se, että on nauttinut viikonlopusta ja keskittänyt ajatuksensa ihan tähän läsnä olevaan hetkeen.

Olen todella todella harvoin yksin viikonloppuisin tai iltaisin, mutta eilen sain nautiskella melkein koko päivän ihan omasta seurastani ja omasta ajasta. Ja kylläpä tekikin hyvää. Hipsuttelin iltapäivän kotona villasukissani ja lämmitin saunaa. Ei musiikkia tai telkkaria, vaan oikeasti niin hiljaista, että seinäkellonkin saattoi kuulla kun sade hetkeksi taukosi. Makoilin keittiön sohvalla kirjani kanssa, keitin välillä kahvit ja laitoin syötävää ja sitten taas jatkoin. Makasin saunan lauteilla, kun ei ollut kiire minnekään, tein kasvoille kuorinnan ja naamion ja polttelin kynttilöitä. Tänään aloitin päiväni ulkoilemalla aurinkoisesta aamusta nauttien. Noin palautumisen ja latautumisen määrään suhteutettuna tuntuu, kuin olisi ollut viikon lomalla. Asiaan saattaa toki vaikuttaa kahdet kymmenen tunnin yöunetkin. Ja nekin työasiat, jotka vielä eilen stressasivat tuntuva nyt asioilta, jotka kaikki on ihan ok, ja jäsennelty mielessä jonkinlaiseen toteutusjärjestykseen. Aika ihana olo, eipä tähän oikein muuta voi sanoa.

En mä itseäni erakoksi kutsuisi, eiliseenkin mahtui kuitenkin ensin ihan sosiaalistakin puhaa, mutta nautin silti äärettömästi joutilaisuudesta ihan vain itseni kanssa. Tykkään hiljaisuudesta ja rauhasta, enkä kaipaa “elämää” jatkuvasti ympärilleni. Enkä edes usko, että tämä olisi mikään ikäkysymys, ehkä enemmänkin vain luonnekysymys. Eikä se tarkoita sitäkään, etten nauttisi perheeni seurasta, tai lasten läsnäolosta. Joskus vain tekee hyvää ottaa vähän pidempikin tauko myös itselleen.

Ja onhan se aika ihana tunne hakea lapset mummulasta. Kyseessä kun on sellainen win-win-tilanne, jossa kaikilla on ollut mukava viikonloppu. Tänään hemmottelen lapset vähän paremmalla iltapalalla (leivotaan yhdessä)  ja sitten kömmitäänkin koko porukka aikaisin nukkumaan. Uusi viikko on huomattavasti mukavampi aloittaa, kun olo on levännyt ja virkistynyt.

Suloista iltaa sullekin!

Tykkään ihan hirmuisesti sanonnasta “kevät keikkuen tulevi”. Se kuvaa mun mielestä hyvin sitä kevään hidasta etenemistä. Luonto herää ja välillä edetään vauhdilla, välillä vähän hitaammin. Mutta hitsi vie, miksi syksyn tarvitsee useimmiten tulla kertarysäyksellä. Vai onko se vain kiinni minusta itsestäni. Kevättä odottaa, syksyä ei niinkään.

No, jos nyt ei ihan vielä hyvästellä kesää, niin ainakin terveiset syksy jo ehti lähettää. Pari sateista päivää ja johan tuli syksyinen olo. Pitänee ehkä kohta hyvästellä hameet ja mekot kaapin perille ja kaivaa syksyisempää vaatetta esiin. Eli farkkuja. Miten tylsää! Mä niin halusin kulkea paljain säärin vielä pitkään. Ja aionkin jatkaa yhä edelleen, jos suinkin säiden herrat ovat puolellani.

Huomaan sadepäivien harmauden vaikuttavan aika nopeasti mielialaani. Olen aina ollut jotenkin herkkä valon puutteelle, ja vaikka nyt ei vielä varsinaisesti puhuta pimeästä, niin tokihan tuo hämäräkin vaikuttaa. Ja ihan vaikka jo sekin, ettei aamulla olekaan valoisaa. On niin paljon helpompi nousta ylös, kun aurinko paistaa, toisaalta illalla on myös helpompi rauhoittua kun on hämärää. Tietoinen kesään ripustautuminen on auttanut tähän asti, mutta nyt tajusin, että se syysasenne pitää taas kaivaa naftaliinista ja opetella löytämään ne hyvät ja kauniit puolet syksystä. Sillä kyllähän niitä on. Vaikka kuinka paljon. Eikä syksykään ole aina sadetta ja harmautta, vaan mukaan mahtuu myös niitä kirkkaita ja kuulaita päiviä. Ja silloin valosta pitää nauttia. Oikein imeä itseensä virtaa ja energiaa.

Se, että pysähtyy nauttimaan kynttilänvalosta ja harmaistakin päivistä on yksi ihan perusedellytys sykystä selviämiseen. Ja tietenkin riittävä lepo. Mä liputan pitkille yöunille ympäri vuoden, mutta syksyllä niiden tärkeys korostuu entisestään. Mun syksyn survival kit pitää sisällään myös sosiaalisen elämän. Ja tämä on muuten aika vaikea, koska toisin kuin kesällä, ihmisillä on aika lailla kaikkea kiirettä ja menoa arjen alkamisen myötä. Mutta onneksi kalenterissa on jo nyt muutama erityisempi treffitärppi ja sitten pienempiä juttuja syntyy viikkojen edetessä.
Myös liikunnalla on iso osansa. Paitsi että se tekee hyvää ihan fyysisesti, on oma aika ja liikkuminen myös sitä parasta henkistä sparrausta. Ja kun siihen yhdistää ystävät, teho on vähintäänkin kaksinkertainen.
Ja hei, sitten on ravinto! Viimeisenä, mutta ei varmastikaan vähäisimpänä. Kesällä nimittäin ainakin mun ruokavalio oli vähän mitä sattuu. Tai no, ruoka on pääosin kevyttä ja terveellistä, mutta sitten on se kaikki muu. Jätskiä päivittäin ja kaikkea muutakin herkkua, koska onhan kesä. Ja niin kiva kuin olisikin syksyn tullen vaan syödä suklaata ja maata sohvalla, niin ei se kyllä kovin pitkälle kanna. Mun on ainakin ihan pakko ottaa syksyisin itseäni niskasta kiinni ja kiinnittää huomiota siihen, että ruokavalio tukee omaa jaksamista. Toki niitä suklaahetkiäkin kuuluu olla, mutta noin ylipäätään säännöllinen ateriarytmi ja terveellinen ravinto auttavat pitkälle. Kroppa ei kestä sokeripiikkejä arjessa samaan tapaan kuin kesällä.

Tästä saattoi nyt saada sellaisen käsityksen, että syksyt olis jotenkin mun inhokkeja tai vihaisin koko vuodenaikaa. No ei se suosikkikaan ole, mutta en mä syksyä vihaa. Se vaan on ollut mulle aina jotenkin kaikkein vaikein, ja jossain kohtaa elämää erityisen vaikea. Ehkäpä varaudun enemmänkin siihen, että mitään vastaava ei enää tulisi. Että syksystä paitsi selviäisi, elämästä myös nauttisi. Ja viime vuodet onkin ollut parempia. Koska olen oikeasti tehnyt töitä sen syyssynkkyyden estämiseksi. Ja vaikka kaikki keinot kirkasvalolampusta asti onkin ollut apuna, uskon silti, että paras kaikista on oikea asenne. Se että opettelee nauttimaan sateeesta ja pimeydestä. Kaivaa kylmästä ja koleasta ne parhaat puolet esiin ja keskittyy tietoisesti etsimään hyvää. Ihan tavallisesta päivästä. Niin keväisin kuin syksyisinkin.

Mutta hei, nyt paistaa taas aurinko! ♡

Sitä saa mitä tilaa. Ja minähän tilasin arkea. Sitä ihan tavallista ja tasaista, jossa kumpikaan lapsista (tai minä itse) ei sairastaisi, ja koko harrastusten täysi kirjo pääsisi todelliseen komeuteensa. Ja sitä arkea minä todellakin sain. Ihan kokonaisen viikon verran. Perjantai on siis enemmän kuin tervetullut – jälleen kerran.

Täällä on ollut ihan kunnon hellepäiviä ja olenkin elänyt yhä ihan täysin kesäfiiliksellä. Kukkamekoja, helletoppeja ja sandaaleja. Kaikkea sellaista, mikä tekee arjesta paljon mukavampaa. Saapuvasta syksystä sain kuitenkin esimakua kadonneen ääneni myötä. Heinäkuun helteillä makuuhuoneen ikkuna on ihan ok pitää öisin auki, mutta elokuun tehdessä loppuaan se ei vissiin olisi ollut kovinkaan fiksua.

 Olen tässä yrittänyt vähän raivata kotia viikonloppukuntoon. Jotenkin se, että tavarat on omilla paikoillaan ja villakoirat hätistelty pois, on mun rentoutumisen kannalta olennaista. Henki kulkee vapaammin, kun ympärillä ei ole kaaosta. Harmi, että kolme neljästä tässä taloudessa ei tunnu ajattelevan samoin. Mutta vaikka se joskus tuntuukin vähän turhalta, niin ainakin yritän taikoa aina viimeistään viikonlopuksi sellaista harmoniaa ympärilleni, jotta voisin rentoutua ihan kaikilla aisteilla. Toki pika-apuna toimii perjantaipuska omasta pihasta. Jalat kohti kattoa ja ajatukset kirjan kera jonnekin ihan muualle.

Perjantaisauna ja aikaiset unet. Lauantaiaamu ilman kellonsoittoa ja kiirettä. Viikonloppu täyttä kultaa.

Kyllä se vain niin on, että koulujen alkamiseen liittyy aina jonkinlainen tautivaara. Tänä vuonna me päästiin arjen makuun heti kättelyssä, kun esikoinen sairasti ensimmäisen kokonaisen kouluviikon ja Klaara vuorostaan tämän viikon. Itse kuukahdin keskiviikkoiltana ja pari päivää olinkin kanttuvei. No ehdittiin toki tartuttaa myös äitini, joka makaa nyt sängynpohjalla (ja Luoja ties kuinka moni muu). Mutta hei, ehdin nähdä koulujen alettua täipainajaisia ja edelleen olen ihan tyytyväinen, että selvittiin kuumeella. Täit ja kihomadot kun on kai tuon ruletin huonoimmat palkinnot. No mutta kausi on korkattu, eipä tässä kai muutakaan voi todeta!

Kun mies tänään aamulla tuli puoli kuuden aikaan kotiin, huomasin, että eipä sitä unta ihan loputtomiin riitäkään. Laitoin pyykkikoneen laulamaan ja päätin, että lauantaitani en enää sängyn pohjalla vietä. Ja niin vain olo alkaa parantua, vaikkakin tuskan hikeä pukkaa pienimmästäkin ponnistuksesta. Äiti soitti tänään Klaaralle ja kysyi, että onko äiti (siis minä) vielä kipeä. Klaara totesi, että se on parantunut, koska kävi jo kaupassakin. Ja totta turisi, nimittäin tänään tosiaan piti jo kammeta itsensä maitokaapille. Koska tässä on nyt ollut vuoron perään ruokahalu kateissa vähän kaikilla, ja koska meille tarjoutui lauantaihin pikkuisen koko perheen aikaa, päätettiin tehdä oikein mättöruokien kunkkua, eli nachopeltiä. Tämä on siitäkin kiva ruokalaji, että lapsikin osaa ja kokata voi yhdessä.

Tästä muodostuikin ihan laatulauantai ja ilta vietetään hygge-tyyliin. Poltellaan kynttilöitä ja ollaan vaan ja rentoudutaan. Käsi saattaa käväistä lasten lauantaikarkkikulhoilla.  Ensi viikolle lupailee miltei hellelukemia, joten nautitaan siitä ajatuksesta, että päästään vihdoin aloittamaan ihan kunnon arkea ja arkirytmiä, eikä kesäkään ole vielä ohi.

Ihanaa viikonloppua myös teille!