Aurinkoista lauantaiaamupäivää!
Meillä on edessä kiva viikonloppu, kun siskoni tuli lasten kanssa mummulaan, ja saamme siis viettää serkku-/siskoaikaa oikein kunnolla. Mun kello soittikin aamulla jo puoli kuusi, kun nousin tekemään pullataikinaa, ja pyörittelemään “nutturoita”.

Mutta teille, hyvät ystävät, mulla olis laittaa viikonlopun pika-arvontaan lippuja Lapsimessuille.
Kaksi kahden lipun settiä lähtee maanantaina postin matkaan, eli sovitaanko, että osallistumisaikaa olis vaikka sunnuntaille puolille öin!
Huikkaa kommenttiboksiin, mikäli liput kiinnostavat!

Kaikki neljä lippua arvontaan lahjoitti me&i.

Niin, ja jos nutturapullien kieputtaminen jäi väliin, niin ohjehan löytyy kauniit korvapuustit -postauksesta.

Hellouuu!!!

On sitä otsista jahkattu ja jahkattu. Milloin on ollut ongelmana rasvoittuva iho, milloin mikäkin pikaperääntyminen, mutta nyt se on siinä!
Ehkä siitä tuli nyt inan liian lyhyt, mutta onneksi asia korjaantuu parissa viikossa. Otsiksessa, jos missä, tuon hiusten kasvun kyllä huomaa!
Ihan omalta se kuitenkin tuntuu, otsis kun on keikkunut aikoinaan aika ahkerastikin mun kulmakarvojen päällä. Mun viimeisin otsisinspiraatio postaus on luettavissa täältä. Mun oma hius on aika taipuisa, joten noissa kuvissa on enemmän sitä, miten mun hiukseni luonnostaan asettuu, vaikka täytyy myöntää, että on se välistä ihana tunne, kun kampaaja on asetellut hiukset viimeistä karvaa myöden, ja olo on jotenkin niin siisti ja huoliteltu!

Tällä tukalla lähdin kuitenkin hoitelemaan työjuttuja, ja kivasti se tuuli päivän aikana tuiversikin otsiksen luonnollisesti hieman sivulle. Ihokin on muuten rauhoittunut, ja lopettanut ikuisen rasvan pukkaamisen, kun älysin siirtyä kuivan ja herkän ihon kosteusvoiteisiin. Mutta siitä olikin juttua sinuiksi ihosi kanssa -postauksessa, joten jätetään aihe nyt käsittelemättä.

Mut joo, sellainen muutos! Kyllä se piristi!
Tänään on muuten ihan pikkuisen aihetta juhlaankin, ja muutenkin ihan mahtava päivä! Mä olen täällä hymyillyt ja ottanut pari tanssiaskelta myös. 🙂

Ja huomenna sit jotain muuta, kuin farkkupaitaa! Mä lupaan! Heitän tän nimittäin seuraavaksi pyykkikoppaan, enkä tosiaan aio pyykätä hetkeen! 🙂

Kivaa perjantai-iltaa kaikille!

Halipusimoit!!!

Juu, se olis äidin hemmotteluhetki nro 2 jo tällä viikolla! Harmi, ettei ihan kaikki viikot voi olla tälläisiä!
Mutta nyt kuulkaas jännittää! Olen tehnyt päätöksen, että tällä kertaa saa kampaaja heilutella saksia vähän enemmänkin, kuin ottamalla sen ikuisen puoli senttiä latvoista!

Mä en suostunut kertomaan suunnitelmistani edes miehelleni, koska pelkään, että taas joku kääntää mun pään, ja perun koko jutun. Mutta aikuinen mies voi kuulkaas olla utelias! Tämä oli eilen ollut vähällä mennä kampaajani luo, ja maksaa mun käynnin ennäkköön kivana “lahjana”, jonka avulla olisi sitten voinut ohimennen kysäistä, että mitäs sille vaimon frisyyrille sitten tehdään!
No, onneksi ei sitten kuitenkaan mennyt. Sillä on joku ihme pinttymä nyt siitä, että leikkaan hiukseni lyhyiksi. Tiedä sitten onko enemmän toive vai pelko.  Myönnän kuitenkin, että olen pari kertaa mennyt kehaisemaan Claire Underwoodin lookkia, kun ollaan katseltu House of Cards -sarjaa Netflixiltä.

Jeps heps, mutta nyt mä meen!Laitoin päälleni turvavaatetuksen. Jos ei tunnista itseään muuten, niin ainakin sitten vaatteista.: )
Ja, tässä muuten tää instakuvissa vilahtanut Zaran uusi trenssi. Kovasti olen siinä viihtynyt!

Se on perjantai! Nautitaan!!!!

Muistatteko kun ostin joulun jälkeen itselleni farkkupaidan ja punaiset pöksyt? No, ne nähtiin silloin molemmat objektiivileikki -postauksessa. Pöksyt ovat nyt jääneet odottamaan lämpimämpiä kelejä, koska niiden lahje on mulle niin lyhyt, että niitä voi käyttää joko korkeavartisen kengän kanssa, tai sitten baltsujen kaverina. Farkkupaita sitä vastoin osoittautui ihan mahtavaksi hankinnaksi! Tästä on tullut mulle sellainen pelastuspaita; tarttuu aina käteen kun en keksi muutakaan. Ja, tätä muuten tapahtuu ihan hiton usein!

Tähän aikaan vuodesta mun pukeutuminen on kaikista hankalinta. Kun haluaisi jo käyttää tennareita, mutta 99,9% housuistani on liian lyhyitä. Siispä kieputaan ihan parien farkkujen ja yksien housujen varassa.
Ja tiedättekö, mulle on jäänyt jostain sellainen kasarikammo, että farkkupaitaa ei voi yhdistää farkkuihin!
Mutta voihan!
Tai ainakin tää musta toimi tosi hyvin. Ehkä se vaan oli eri juttu silloin muinoin, kun farkut ja paita oli hyvin samaa sävyä, ja ainoa, mikä erotti kaksi pussittavaa vaatekappaletta toisistaan, oli korkealle kiristetty vyö. Niin, ja sekin jäi usein farkku- tai nahkatakin alle piiloon. (*puistatus*)

Nyt mä olen sitten farkkutyttö melkein päästä varpaisiin, ja tuntuukin sitten mukavalta! Ehdottomasti tämän kevään luottoasu! Ja toimii muuten uuden trenssin kanssa ihan sairaan hyvin!

Tää oli tällänen positiivarin päivänasu -postaus. Kun ei mulla oikeestaan ollut muuta. Lyö muuten tänään vähän tyhjää, mutta ihmekös tuo, reilun neljän tunnin yöunilla. Tänään aikaisin pahnoille!
Vastailen illalla noihin edellisen kommentteihin, kunhan saan kaksi kättäni vain vapaaksi! 🙂

En tiedä teistä, mutta itse olen huomannut omalla asenteella olevan suuri merkitys siihen, miten päivät sujuvat. Otetaan esimerkiksi eilinen, jolloin päätin jo aamulla, että hei, tästä tulee hyvä päivä!
Niinhän siitä tulikin. Ei ehkä yhtään sen kummallisempi, kuin mikään muukaan päivä, mutta huomasin itsekin tarttuvani tähän oljenkorteen useammin kuin kerran. Kun joku asia meni poskelleen, oksua oli taas siivottavana ja pyykkikone temppuili, totesin itselleni, että nää on nyt näitä. En jaksa kuitenkaan murista, kun mulla on tänään tää hyvä päivä. Ja kuulkaas, kyllä sitä sitten illalla päivää ynnäillessään huomaa, että sillä omalla ajattelutavalla on aika iso merkitys!

Mä olen aina viihtynyt positiivisten ihmisten läheisyydessä. Esimerkiksi työyhteisössä yltiöpositiivareita monesti karsastetaan, energisyys koetaan ärsyttävä tai jotenkin teennäisenä. Mutta mä tykkään! Jos joku puhkuu energiaa ja positiivisuutta, valitsen paljon mielummin sen, kuin kuuntelen kahdeksan tuntia valitusta siitä, miten kaikki on pepusta ja huonosti. Ihan totta, negatiivisuus syö lopulta ihmisiä siitä ympäriltä. Kukaan ei jaksa sellaista negatiivistä pilveä yläpuolellaan jatkuvasti. Entä jos sen sijaan, että marisisi “vasta keskiviikko…”, toteaisikin, että “hei jee, jo keskiviikko!”.

Mutta, jaksaako sitä sitten aina olla positiivinen? En mä ainakaan jaksa. On niitä päiviä, kun hokee itselleen, että tämä ei kyllä niin ole mun päiväni, ja tää on just tätä mun tuuria. Jos jo valmiiksi ajattelee, että mätkythän se verottaja mulle nyt lähetti, kun tää päivä on muutenkin ihan hanurista, niin johan se mätkykirjekin ketuttaa kahta kauheammin. OK, ei se koskaan kivalta varmasti tunnu, mutta asioita voi katsoa niin monelta kantilta. Jäädä piehtaroimaan siihen epäonneen ja negatiiviseen ajatteluun, tai katsoa eteenpäin ja todeta, että tästäkin selviää.

Ja, mä muuten uskon siihen että ihminen selviää melkein kaikesta. Ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja kaikella on tarkoituksensa. Ai miksi uskon? Elämä on opettanut!
Uskon myös siihen, että ihminen voi omalla ajattelullaan, ja myönteisellä suhtautumisella, vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Esimerkiksi työhaastatteluun ei kannata mennä asenteella “ihan turhaa, en mä tätä paikkaa kuitenkaan saa”. Sitä vastoin kannattaa kokeilla taktiikkaa “mä niin saan tän duunin! Mä olen hyvä, ja kyllä ne sen siellä huomaa”. Sama pätee pienemmässä mittasuhteessa esimerkiksi flunssan torjuntaan. Ihminen on psykofyysinen paketti!

Sanotaan, että pessimisti ei pety koskaan. Pötyä! Pessimistihan elää jatkuvassa pettymyksen kuopassa. Pettyy oikeastaan jo valmiiksi – ilman varsinaista syytä! Optimistikin toki pettyy, mutta saa varmasti nopeammin hymyn takaisin huulilleen!

Ei mulla oikeestaan muuta. Tuli vaan mieleen.
Entä te? Onko lasit puoliksi tyhjiä, vai puoliksi täynnä? Vai jotain siitä välistä, hiukan päivästä riippuen?

Positiivista tätä päivää!

Kuvat tämän viikon Instagram satoa…

Elämä voittaa!
Sen totesin heti aamusta, kun auringonnousu häikäisi läpi keittiön likaisten ikkunoiden. Hyvä päivä, niin sen on oltava!
Ihan hurjasti kiitoksia teille ihanista tsemppiviesteistänne. Toistaiseksi näyttää, että tauti oli tässä, eikä uusi uhreja ole tulossa. Hyvä niin!
Eilen sormet kaipasivat pientä puuhastelua, ja päädyin askartelemaan keittiöön liitutaulun. Oikeastaan mulla oli tätä ajatellen ostettunakin purkki liitutaulumaalia, mutta en onnistunut löytämään varastosta valmiiksi sopivan kokoista rakennuslevyn palaa. Niinpä päädyin käyttämättä jääneeseen pinnoitettuun lastulevyhyllyyn, joka jäi vaatehuonerempan jälkeen tarpeettomaksi. Tuollaiseen pintaan ei tietenkään maalit tartu, mutta muistin, että mulla on rulla liitutaulutarraa jossakin.

Niinpä sutaisin teipin hyllylevyyn, ja kas, mulla oli aika iisisti ja siististi sopivan kokoinen liitutaulu keittiössä.
Tämä tosin saa olla nyt tälläinen väliaikainen ratkaisu, pidän maalipinnasta teippiä enemmän, siinä on sellainen aidompi karheus. Musta taulu tuo kuitenkin kivasti kontrastia keittiöön, ja mun mielestä tuo paikka oikein huusi jotakin tummaa! Ja eiköhän tällekin sitten joku paikka keksitä!

Sairastelujen jälkeen on kiva taas laittaa kotia ja paikkoja kuntoon. Juhlan kunniaksi kävin hakemassa perunanarsisseja ja helmililjoja. Tai, oikeasti ne vain tarttuivat mukaani kauppareissulla. Ruokajututkin pyörivät taas normaaliin tapaan mielessä, ja sormet syhyävät jopa leipomaan! Salillekin tekisi jo kovasti mieli, mutta katsotaan, kuinka puhti riittää.

Mulla on tänään myös vähän sellainen itseni hemmottelupäivä. Kävin nimittäin kynsihuollossa ja pääsin pitkästä aikaa ihan yksin! Tosi luksusta arjen keskellä! Itse ainakin koen tälläisiä palveluja ostaessani maksavani paitsi siitä, mitä saan mukaani, myös siitä hetkestä jonka saan pyhittää itselleni.

Mutta nyt ruokaa! Vatsa kurnii, ja se on vissiin ainakin ihan terve merkki! 🙂

Ihanaa keskiviikkoa! Aurinkoa ja iloista mieltä!

Edellinen vuorokausi oli yksi elämäni rankimmista kokemuksista. Siis fyysisesti. Tauti paitsi teki olon voimattomaksi ihan vain sillä, että mikään ei pysy sisällä, se nosti myös korkean kuumeen. Siinä samalla on tietenkin hoidettava kaksi lasta, joista vanhempi on äitinsä kanssa yhtä huonossa kunnossa. Ja, kaikki varmaan tietää, mitä se tarkoittaa, kun lapsella on oksutauti. Pyykkiä, pyykkiä, siivoamista ja lisää pyykkiä… Mulla on ollut itku aika herkässä. Tai no, ei edes herkässä. Välillä oon vaan itkenyt, kun tuntuu, että voimat ei riitä…
Tänään kuume on poissa, ja olo on huomattavasti parempi, joskaan ei kuitenkaan vielä kovin hyvä. Voimat on koetuksella ihan vain kantaessa pienintä. Rappusten kävely on huteraa ja vähän pelottavaa. Syödäkin pitäisi yrittää, mutta ruokahalu on poissa, mahalaukku kutistunut rusinaksi ja voimat ei vaan riitä syömisen yrittämiseen, saati minkään ruuan laittamiseen, keittiön siivoukseen ym… Kunhan saan lapsille jotain, sillä periatteella nyt mennään.
Olo on kuin milläkin ryytyneellä oksupussilla. Likainen, hikinen, ja muuten vain karsea.

Tänään sattui kuitenkin juttu, joka nostatti mun olon ihan uuteen luokkaan. Niin tyhmältä kuin se ehkä kuulostaakin.
UPSin auto ajoi pihaan, ja raahauduin sohvalta ovelle. Pieni paketti piti repiä heti auki, koska en mielestäni ole mistään mitään tilannut, ja tuli hiukan kumma olo. Onkohan tää oikeesti mulle… Ja tiedättekö! Siellä paketissa oli laukku! Becksöndergaardin iltalaukku, tai clutch, mitenkä sitä nyt haluaakin kutsua. Ja se mätsäsi täydellisesti mun uuteen paljettihameeseen, jonka olin ajatellut laittaa Indiedaysin Blog awards -bileisiin. Siis niihin juhliin, joihin unohdin edellispäivänä ilmoittautua, kun tauti iski. Ja ehkä mä oon vähän pinnallinen materialisti, mutta tiedättekö, multa pääsi itku! Itkin kuitenkin jostain ilon tapaisesta siitä syystä, että toi laukku vei mut hetkeksi tulevaan. Että kyllä tää tästä, vielä mä tuoksun oksennuksen sijaan hajuvedeltä ja ja vedän vihon viimeisten rytkyverkkareiden (,ja kaiken muun, mikä ei ole likaisena) sijaan ylleni ton paljettihameen.

Noin niin kuin yleisesti, mä en usko tavaraterapiaan, enkä halua sille tielle lähteä. Mutta, nyt mä jätin sekä hameen, että laukun roikkumaan tuohon eteisen kaapinoveen. Näen ne siitä joka kerta, kun menen pyykkikoneelle, kylppäriin tai vessaan. Korkeuskin on turvallinen, ovat suojassa mahdollisilta vahinkolaukauksilta.
Tuosta kaapinovelta laukku nyt muistuttaa mua siitä, että arkeen mahtuu kaikkea. On hyviä, ja huonoja päiviä, arkea ja juhlaa, ylä- ja alamäkeä. Ja, niistä se elämä koostuu! Kyllä kuulkaas osaa taas arvostaa sitä tavallista (muka hankalaa) arkea ihan uudella tavalla!

Toivottavasti teidän viikkonne on lähtenyt käyntiin vähemmän haastavalla tavalla!

Laukku blogin kautta saatu | Becksöndergaard

Olette varmaan huomanneetkin, Indiedays palkitsee jälleen blogeja, ja viimekädessä voittajat ovat teidän käsissänne. Blogeja palkitaan viidessä eri kategoriassa, ja minulla on suuri kunnia olla blogini kanssa ehdolla yhdessä niistä.

Mikä on fotogeneettinen? Indiedays kiteyttää asian näin:
Bloggaaja, jonka kuvat pysäyttävät. Blogi, jonka kuvista välittyy persoonallisuus ja tunne.

Jos siis yhtään koet, että blogini olisi ansainnut kyseisen tittelin, pyydän, että annat äänesi!

Äänestyssivut ovat auki enää tämän viikon, ja toivonkin, että käyt antamassa äänesi mitä pikemmin. Jokainen äänestänyt osallistuu kilpailuun, jossa jaossa on Asus fonepad 7, sekä lippupaketteja Indiedays Blog Awards -juhlaan!

Mä jatkan toipumista täällä. Kaurapuuron kanssa kävi hassustti, eli tauti taitaa ottaa aikansa vielä….

Hehkutin teille eilen facen puolella, kuinka olin nukkunut oikein päikkärit. Kyllä, minä joka hädin tuskin osaa hetken olla aloillani, saati rentoutua ihan nukahtamiseen asti keskellä päivää. No, aika pian siitä sohvalta herättyäni aloin miettimäänkin, että nyt ei kyllä kaikki ole ihan kuten pitäisi. Olo oli vähän heikko ja hutera, mutta ajattelin, että pihatöistä oli vain tullut energiavajetta, ja laitoin itselleni ruokaa.
Virhe: Se pastasetti juoksuttikin mua sitten koko illan ja yön.

Vanha kunnon oksutauti, se on täällä! Yök, sanon minä!

Yöllä oli taas satanut räntää, ja aamulla meilläpäin oli melko valkoiset maisemat. Äkkiä tuo höttö on kuitenkin pois sulanut, ja nyt mä kulutan aikaani katselemalla olkkarin ikkunasta eilisiä aikaansaannoksiani.
Tämä päivä vedetään siis helpoimman kaavan kautta, ja toivotaan, että Klaara ja iskä pysyvät terveinä. Tarvitaanhan me sentään huoltojoukot!
Taidetaan kaivaa dvd:t esiin, ja viettää päivä Lentsikoiden ja muiden kivojen juttujen parissa.

Mä menen nyt koittamaan onneani aamupuuron kanssa. Teille toivotan parempaa maanantaita ja aurinkoista mieltä!

Muutama pala sairastuvan tunnelmaa. Sitä realityä pyöritetään pyykkikoneessa. 🙂

Eletään sitä aikaa vuodesta, kun puutarha ja pihatyöt ovat aiheellisia kaikille, joilla niitä on. Kruopsutetaan, tasataan, siivotaan ja korjataan. Eniten ehkä kuitenkin suunnitellaan ja haaveillaan. Mietitään viime kesää, ja muistellaan, mitä ajatuksia puutarha silloin herätti. Missä on parannettavaa ja mihin kohtaan halutaan uutta. Mikä toimi, mikä ei…

Helppohoitoisuus on nykyään myyntivaltti, sana joka halutaan rinnastaa lähes kaikkeen. Mutta millainen on helppohoitoinen puutarha?
Opiskellessani puutarhuriksi yksi opettajani sanoi, että sellaista ei ole olemassakaan. Puutarhasta on aina työtä ja sitä pitää hoitaa. Olen aika lailla samoilla linjoilla. Toki puiden ja perrennojen valinnalla voi vaikuttaa paljonkin työn määrään, mutta jossain kohtaa menee raja. Puutarha on puutarha, ja piha on piha!
On sitten taas makuasia, haluaako rönsyilevän englantilaistyylisen puutarhan, jossa perennapenkit loistavat tuhansissa sävyissä, ja hiekkapolut jakavat hyvin kantattua nurmialuetta. Vai tykkääkö enemmän matalista havuista, vihreistä maanpeittokasveista ja kivellä katetuista alueista. Itse kallistun edellä mainittuun, mutta kuten sanoin; Makuasia!

Oli se sitten piha tai puutarha, rehevä keidas tai minimalistinen kivikkopuutarha, pääasia on, että siitä saa iloa. Aivan kuten parvekekin. Toiset haluavat enemmän hoidettavaa, toiset nauttivat siitä, että työtä ei ole, ja aikaa jaa vain oleilulle.

Mulle puutarha on sellainen “sijoitus” tulevaisuuden varalle. Nyt kun laspet ovat pieniä, menee ulkona oleminen enemmän lasten leikkien valvomiseen, ja hoidettua tulee pakolliset pahat. Mutta, jossain kohtaa tulee eteen sekin aika, kun äitiä ei enää tarvita jatkuvasti, ja riittää, että on silmät yhdellä puolella päätä. Silloin mulla on sitten tekemistä!

Olishan sitä hommaa nytkin vaikka kuinka. Mutta tehdään se, mikä pystytään, ja nautitaankin vähän välillä. Kyllä sitä sitten aikanaan ehtii!
Hyvänä esimerkkinä pidän omia vanhempiani. Pihaa ja puutarhaa on aina arvostettu ja hoidettu, mutta ihmeesti se on lähtenyt kaunistumaan ja muotoutumaan meidän siskosten kasvettua. Siinä, missä ennen oli hiekkalaatikko pitää perennapenkki nyt sijaa. Kukkamaat kasvavat ja lisääntyvät melkein vuosittain. Nyt on kasvihuonetta, ja kaikenlaista istutusta.

Myrsky vei talvella puolet suuresta vanhasta vaahterasta. Sen alla oleva perennapenkki joutuu siis tulevana kesänä uusien haasteiden eteen, kun suojaa paahteelta ei ennää ole vanhaan tapaan. Mutta, eiköhän me selvitä!

Mulla on iso multakuorma pihassa, joten nyt lähden lykkimään sitä! Nauttikaa aurinkoisesta sunnuntaista. Pihassa, puutarhassa, puistossa, tai missä sitten tykkäättekin. Pääasia, että nautitte! 🙂