Kaivoin aamulla vanhan kirkasvalolamppuni esiin, sillä vaikka syksy edelleen on ihan jees, pimeys ja valon puute tökkii ainakin aamuisin. Olen aamuihminen, mutta en lainkaan kiellä, ettenkö pitäisi enemmän niistä aamuista kun saa herätä päivänvaloon. Kovinkaan tehokas tuo vuosia vanha valaisin ei enää ole, ja olenkin tänään vakavasti pohtinut uuden hankkimista. Sellaisen, jonka lapsetkin voisivat sytyttää aamupalapöytään istuessaan. Väsymys nimittäin tuntuu painavan talon nuorempaakin väkeä. Toisin kuin monessa muussa paikassa, täällä koululaisten syysloma on vasta ensi viikolla, ja koska tässä olisi nyt vielä pari päivää jaksettavana heilläkin, me kömmittiin eilen koko perhe jo ennen ilta kahdeksaa nukkumaan. Jep, ihan oikeasti! Itse voisin mennä nukkumaan vaikka joka ilta tuohon aikaan, jos se olisi mahdollista, mutta tämä kollektiivinen suoritus oli omaa luokkaansa jopa tässä taloudessa, jossa ei normaalistikaan kukuta puolille öin edes viikonloppuna.
Mutta en minä tullut teille meidän perheen uniasioita kertomaan, vaan päivittelemään sitä, että nämä daaliat ei lopu sitten millään! Nyt ollaan jo miltei kuukauden verran viime vuotta pidemmällä ja edelleen daaliat avaavat jopa nuppujaan. Olin ihan ajatellut tehdä teille sen daalioiden nostoa käsittelevän postauksen lokakuun alussa, mutta tässä ollaan edelleen. Ongelma on toki positiivinen, enkä laita yhtään pahakseni, vaikka oman pihan kukkia saisi maljakkoon seuraavankin kuukauden ajan. Onhan tämä silti aika erikoista, ettei yöpakkasia ole vieläkään ollut.
Jossain vaiheessa ajattelin, että ette ehkä jaksa kovin montaa daaliakuvaa enää tämän vuoden puolella, mutta tässä sitä taas ollaan. Vielä kerran tytöt! Ja ehkä toisen ja kolmannenkin. Vannomatta paras.
Bonuksena nopea vinkki tiimalasivartalon hankkimiseen: Leveät lahkeet ja suuret olkapäätä! Jossain keskikohdalla on väkisinkin kapeampaa.
Mietin eilen aamulla kalenteria katsoessani, että mitähän tästäkin viikosta mahtaa tulla. Kalenterin sivut olivat pikkuisen liian täynnä ja keli pikkuisen liian harmaa. Mutta täytyy sanoa, että mikäli maanantaita on uskominen, tästä viikosta saattaa tulla jopa ihan erityisen hyvä. Ja se on kuulkaas aika hyvä fiilis uuden viikon alkajaisiksi.
Yksi maanantain arkinen ihanuus oli hierojalla käyminen ja se herätteli taas miettimään omaa jaksamista ja hyvinvointia. Vaikka hieroja osaakin tehdä taikojaan lapojeni välissä ja saa hartiajumin löystymään, tiedän että asialle pitäisi tehdä itsekin jotakin. Pitäisi nähdä enemmän vaivaa sen eteen, että jaksaa seistä suorassa vielä vuosikymmenienkin päästä. Mä en vain ole oikein koskaan ollut mikään kehonhuoltaja. Kovaa ja täysillä on enemmän se mun juttu, ja sitten se sellainen lempeämpi huolto vain jää kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta. Ulkopuolisen suusta kuultuna tuo “sinun täytyy itse pitää itsestäsi huolta” meni kuitenkin jonnekin syvemmälle. Kaivoin esiin jumppakepin (mopin varren) ja -kuminauhan ja lupasin pyhästi että teen sananmukaisesti ryhtiliikettä lopun vuotta. Päätös itseäni ja omaa hyvinvointia ajatellen.
Ehkä tämä kohta vuodesta on muutenkin hyvä erilaisille ryhtiliikkeille oli niissä kyse sitten fyysisestä hyvinvoinnista, ajanhallinnasta tai elämisen mielekkyydestä ylipäätään. Kun arki on päässyt kesän jälkeen kunnolla rullaamaan on hyvä myös tarkistaa, onko suuret lupaukset paremmasta arjesta kuitenkin jääneet vain sanahelinäksi ja valuneet virran mukana. Ryhtiliikettä kaipaa ainakin meillä kodin toimivuus. Karsiminen ja järjestely helpottaisivat kovasti arjen kiirettä ja mahdollisesti myös pienentäisivät pinnan paloherkkyyttä. Vartta ja moppia puolestaan sähköpostilaatikko, joka täyttyy monta kertaa päivässä lehdistötiedotteista, joita minulla ei ole aikaa (tai varsinaisesti edes mielenkiintoa) lukea.
Tiistain pelastus on ehdottomasti lapsi, joka savusti lohen ja lohkoi perunat uuniin. Valmiiksi katettuun pöytään oli ilo saapua. Ihan kohta aion hipsiä pihasaunan lämpöön itseäni hellimään. Vaikka kuvat onkin jo viikonlopulta, ajattelin tavoitella tiistain kunniaksi vähän samanlaista hyggefiilistä. Suljen silmäni niiltä toistaiseksi vielä karsimattomilta ja järjestelemättömiltä nurkilta ja luotan kynttilänvalon tuomaan illuusioon.
Ja niin katosi syyskuukin. Vihelsi vain mennessään. Muutama vuosi sitten olisin sanonut, että tästä alkaa se vuoden inhottavin osuus. Vuosi toisensa jälkeen kun hokee itselleen kuinka kurjia kuukausia nämä vuoden kolme viimeistä ovat, alkaa sitä väkisinkin uskoa sanomaansa. Asenne! Miten ihanaa onkaan ollut oppia tuon pienen sanan suuri voima. Loppupeleissä kun voisin jopa väittää, että olen esimerkiksi luovimmillani juuri syksyllä. Oivallukseni asenteesta on myös notkahduttanut vuosien varrella joulun merkitystä. Siinä missä ennen piti takertua jouluun kuin viimeiseen oljenkorteen, nykyään joulu tuntuu vuosi vuodelta vähemmän tärkeältä. Ehkä myös lasten kasvamisella on osuutensa asiaan, mutta luulen että joulukonservatiivi minussa alkaa kääntyä hieman liberaalimpaan suuntaan. Ei paljoa, mutta havaitsen muutoksen itse.
Meni myös vuosia, kun en oikein tykännyt tästä syksyn kellertävästä valosta. Nyt alhaalla roikkuva aurinko ja sen sävyt tuntuvat erityisen kauniilta. Samoin vahvat varjot ja kontrasti ylipäätään. Tänään ne liki pakottivat tarttumaan kameraan. Ja yksi juttu, jota en muuten koskaan uskonut sanovani ääneen liittyy daalioihin. Alan nimittäin jo hieman kyllästymään! Kyllä, nyt se on sanottu. Kaipaan rauhallisempia sävyjä kotia koristamaan. Tosin maalainen kun olen, pyörittelen vain silmiäni kaupan viidentoista euron vehnäkimpuille.
Toki keräsin tänäänkin isot kimput kukkia maljakoiden täytteeksi, mutta iloinen värikarnevaali alkaa jo pikkuisen tökkiä. Orastava minimalisti sisälläni on sekin pyrkinyt viime aikoina sanomaan jotakin. Karsi, vähennä ja yksinkertaista. Hassua miten suuri merkitys vuodenajalla ja valolla voikaan olla!
Viimeinen vuosineljännes on myös ehkä ihan hyvä syy katsoa jo tulevaan vuoteen. Suotakoon tämä, kun kaupatkin alkoivat myydä joulua jo syyskuussa! Joissakin asioissa olen totaalisen vanhanaikainen ja se on fyysinen kalenteri, jolla pidän pääni kasassa ja hallitsen aikaa. Vuosi toisensa jälkeen olen ostanut Moleskinen mustan ja kovakantisen weekly notebook -kalenterin ja nyt menossa taitaa olla jo kymmenes. Muistan jopa taannoin lähteneeni reissuun vanhan kalenterin kanssa, sillä olin alkuvuodesta säilyttänyt työpöydällä sekä uuden, että mennen vuoden kalenteria. Keskenään täysin samanlaisia. Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla jotain ihan muuta. Kotimaisen kalenterin (suomalaisilla merkinnöillä, joskaan ei valitettavasti nimipäivillä, joita keski-ikäistyvä minäni jo kaipaisi) tilasin Papershopista. Rakenteeltaan se muistuttaa paljon Moleskinen vanhaa tuttua, mutta on visuaalisesti huomattavasti edeltäjäänsä fiinimpi.
Lokakuun pettymys:
Dirndl ja lederhosenit eivät pääse tänä vuonna ulkoilemaan. Ei palmikkokampausta ja juomalauluja.
Lokakuun alun note to self:
Älä ennakkotilaa yhtään daaliajuurakkoa ensi keväälle. Niitä on jo nyt aivan liikaa.
Myöskään kynttilöitä ei varsinaisesti tarvitse ostaa ainakaan pariin seuraavaan vuoteen.
Minä ja syksy ollaan tänä vuonna hyvissä väleissä. Tai no, syksy ja syksy. En tiedä voiko virallisesti edes puhua intiaanikesästä, kun tuntuu, ettei syksy ehkä varsinaisesti ole vielä alkanutkaan. Mutta ei olla niin nikun nuukia termien suhteen. Joka tapauksessa lämmin sää ja auringonpaiste on mukavampaa kuin jatkuva piiskaava sade ja kylmyys. Todennäköisesti kun sitäkin ehtii vielä tulla. Vielä ehtii pukeutua pitkiin housuihin, villasukkiin, nilkkureihin ja takkeihin. Just nyt tuntuu kivalta, ettei kaikkia kesävaatteita tarvitse vielä sulloa naftaliiniin. Monena vuonna suomalaisesta säästä puuttuu tämä vaihe. Tai sitten mekot ja neuleet pitää vain yhdistää keskenään kesällä. Jokainen päivä ja viikko lämmintä syksyä on kuitenkin vähemmän kurjaa kylmyyttä. Ja jos hyvin käy, tässä ehtii jopa kaipaamaan tuhdimpaan vaatekerrokseen pukeutumista.
Kasvihuoneessa kesä kuitenkin alkaa vaihtua jo vahvasti syksyyn ja pikkuhiljaa olenkin kiikutellut pelargonioita sisälle. Tomaattisato on aloittanut hyytymisen merkit ja chilit punastuvat kovaa vauhtia. Vähitellen on aika karsia ja siivota, pestä ja puhdistaa. Olen kuitenkin kohtalaisen sujut myös tuon asian kanssa. En nimittäin tiedä olisiko minusta tomaatinviljelijäksi ympärivuotisesti. Tuskin. Aikansa kutakin.
Olohuoneeseen muutti perjantaina korituoli joka tarttui mukaani täysin suunnittelematta. Se oli vähän sellainen Vilenin Sulon hankinta – kun halvalla sai. Enkä tiedä, onko se nyt jäämässä tuohon, mutta siihen sen nyt toistaiseksi tälläsin. Lienee etsivän paikkaansa, koska myös kasvarista pitäisi kantaa yksi korituoli sisään. Samalla reissulla löysin myös kaksi niitä ihania suuria saviruukkuja joita ostin keväällä. Puoleen hintaan nekin. Sen sijaan puutarhamyymälästä ei tarttunut edelleenkään mukaan ainoatakaan callunaa tai kanervaa. Niitä ehtii kyllä miettiä myöhemminkin.
Se oli viime viikolla, kun yritin selittää nuorelle miehelle, ettei yksi päivä viikossa oikein riitä palautumiseen. Että huippu-urheilijakin vuorottelee kovien ja palauttavien treenien välillä ja kenenkään kunto ei kohene pelkällä suorittamisella. Mainitsin myös, että jatkuva stressitila kropassa altistaa vaikkapa flunssalle. Ja ai että, miten hienoa on kun pääsee sitten lopulta sanomaan että “mitäs minä sanoin“! Se tuntuu yhtä hyvältä kuin se tuntui ärsyttävältä silloin aikoinaan omien vanhempien suusta. Kun pakotettiin pukeutumaan michelin ukoksi, ja se mikä ei enää mahtunut päälle, laitettiin tuulen puolelle kainaloon. Ja kuinka sitten kouluun lähtiessä se pipo kuitenkin tungettiin ekan mutkan jälkeen reppuun. Ja kohta oltiinkin jo sairaana. Yhtä kuuroille korville on kantanut minun naputukseni siitä, että syysmyrskyssä ei pelata pelkillä shortseilla. No, toisten virheistä ei voi oppia. Ei edes omien vanhempien.
Rehellisesti sanottuna en kyllä oikeasti ajatellut, että meillä kukaan sairastuisi edes pienimpään flunssaan enää koskaan tai ainakaan tämän vuoden puolella, sillä onhan sillä käsidesillä ja saippualla läträtty viimeiset reilut puoli vuotta ihan kiitettävästi. Mutta niin vain kävi, että molemmat lapset saivat nuhan. Nuhan! Sellaisen ihan tavallisen räkätaudin, joka meillä melkein kaikilla kai on vähintään kerran vuodessa: Nenä vuotaa, pitää niistä.
Mutta miten hanurista on oikeasti saada tässä tilanteessa nuha! Joskaan se ei koskaan ole kiva, mutta nyt ei ainakaan. Ja kyllä mä olen sitä nillittänyt elokuusta asti, että nyt ei saa sitten tulla edes pientä flunssaa, koska kaikki menee heti kauhean vaikeaksi, mutta niin se vain tuli. Ja sanonpa vain, että pyllystä tuo on! Kouluun ei ole asiaakaan jos niiskuttaa. Ulkona saa nenä vuotaa, mutta ei sisällä. Onneksi nuo nyt ovat jo isoja ja sairastavat harvoin, mutta sääli tuli kaikki niitä pienten lasten vanhempia, joiden elämä on tällä hetkellä ihan totaalisen vaikeaa. Voi vain toivoa, että näitä pöpöjä on nyt päiväkodeissakin huomattavasti normaalia vähemmän. Mutta eihän se tavallinen flunssa minnekään katoa. Varma syksyn merkki – uitiin käsidesissä ja saippuassa tai ei.
Mutta vielä enemmän tämä tilanne olisi tietenkin pylleröisestä jos me aikuisetkin sairastuttaisiin. Eli koska en ihan oikeasti nyt ajatellut sairastua ainakaan seuraavan vuoteen mihinkään ja jälkikasvunkin soisi palaavan opinahjoonsa, viimeiset päivät on taisteltu vastustuskyvyn parantamiseksi. Onneksi pakastin edelleen repeää liitoksistaan mansikoiden, mustikoiden ja puolukoiden vuoksi. Hunajaa, sitruunaa, kurkumaa, villasukkia, lepoa, nestettä… Tyrni-inkiväärishottia aamulla, hedelmiä välipalaksi, paprikaa ja tomaatteja joka välissä, marja-hedelmäsmoothiet inkiväärillä iltapalaksi ja deet ja ceet ja sinkit sun muut tarvittaessa vielä purkista. Valkosipulimaitoon en sentään ole vielä sekaantunut, mutta muuten on kaikki keinot käytössä. Nyt vain odotetaan, että negatiivinen tulos saapuu ja elämä pääsee taas raiteilleen. Mutta hei, me istuttiin miehen kanssa maanantai-iltana seitsemältä saunassa ja mietittiin, että ei tämä nyt pelkästään huono juttu ole. Seitsemältä saunaan ei ole meillä mikään tavallinen arkiherkku, joten hei kaikessa on aina puolensa!
Mä en ole jotenkin noille heinille vielä lämmennyt, mutta tässä c-vitamiinipäissäni nappasin kaupasta yhden nipun mukaani. Jotenkin seesteisen kauniita. Vaikka en nyt ihan vielä päästäkään irti daaliakaudesta, nämä ovat kelpo jatke kotia piristämään. Sopiihan sitä siivoushullulla olla pölyhuiskut maljakossakin.
Mutta hei, älkää tulko kipeiksi. Syökää terveellisesti, urheilkaa kohtuudella, nukkukaa hyvin, levätkää, rentoutukaa ja pukeutukaa vaikka michelin ukoiksi.
Kun tuo Marimekon viserrys tuli myyntiin nukuin suoraan sanottuna onneni ohi. Hinta oli kova ja minä taasen pihi, ja hups vain, hame olikin joka paikasta loppu. Ystäväni onnistui kuitenkin löytämään itselleen hameen kokoa suurempana kuin itse olisin hankkinut. Vaan sitten mallasin kateellisena sitä ystävän hametta ja totesin, että koko olisi ollut mullekin just passeli. Harmitti ihan kauheasti, mutta minkäs teet. Tulee uusia hameita, ajattelin, ja niin koko asia sitten lopulta unohtui. Kunnes kohtalo oli sitä mieltä, että tämä hame on just mun juttu. Onnistuin nimittäin olemaan Instagramissa juuri kun Kivilahden Jonna latasi myyntiin vaatekaapin siivouksen tuotoksia. Ja kerrankin olin ajoissa jossakin. Hintakin oli niin sopu, että ajattelin ensimmäisellä epäonnistumisellani olleen selkeästi jokin tarkoitus.
Edustin viikko sitten konfirmaatiossa vähän konservatiivisemmassa asussa, mutta kun eilen juhlittiin itse rippijuhlia, valitsin vähän rennomman ja räiskyvämmän asun jossa olin muuten kuin kotonani. Liian musta tai mustavalkoinen pukeutuminen ei oikein ole mun juttu, mutta korallinpunaiset unikot kevensivät kokonaisuutta ihanasti.
Täytyy sanoa, että aikanaan kun mulla oli ollut unikkoja parinkin huoneen verhoissa, astioissa ja jopa kännykänkuorissa, ajattelin, että tätä uutta tulemista tuskin ehkä nähdään. Primavera -astiat meni aikoinaan kirppikselle ja unikkoastiat ja purnukat myös. Unikkoverhot taasen annoin lainaan mieheni veljelle, ja tässä jokin aika sitten selvisi, että hän puolestaan oli kiikuttanut ne konttiin. Tämän uuden tulemisen unikot taidan säilöä visusti. Jos en itselle, niin ehkä seuraavalle polvelle.
Kivaa sunnuntaita. Meillä niinkin leppoisa tunnelma kuin siivouspäivänä vain voi olla.
Luumupiirakka onnistui oikein hyvin. Ihanan kirpsakaksi uunissa tekeytyvät luumut sopivat jotenkin tosi ihanasti syksyn makuihin. Resepti sinänsä ei ole uusi, vaan piirakkapohja on vanha tuttu, johon teen kaikki raparperripiirakasta puolukkapiirakkaan. Ja ihana leipomus just sitä, että paljon helpompaa ei enää voi oikein keksiä. Nopeus on sekin valttia, eli leipomaan voi ryhtyä vaikka vieraat olisivat jo ovella. 🙂
Pinnalle halkaistuja (ja kivettömiä) luumuja tai raparperia, omenaa, mustikkaa, puolukkaa, you name it. Sekä sokeria maun mukaan.
Sekoita kuivat aineet keskenään.
Lisää joukkoon rasva sekä piimä, ja sekoita huolella.
Levitä taikina voideltuun ja jauhotettuun/korppujauhotettuun vuokaan.
Lisää päälle luumut (ja ripottele päälle sokeria).
Paista 175 asteessa n. 20-25 minuuttia tai kunnes pinta on kauniin ruskea.
Villahousut, tai kauniimmin sanottuna neulehousut, ovat olleet syksyn paras vaate. Kotona ei oikeastaan tee mieli käyttää muita housuja. Nämä löytyvät täältä, mutta vastaavia tuntuu olevan tarjolla paljon. Paljon perusleggareita mukavammat ja ainakin omaan silmääni myös kauniimmat. Ja ihanan lämpimät! Oikeat vilukissan luottopöksyt
Perjantai-ilta meneekin jälleen mukavasti villahousuissa. Myrskyt on myrskytty ja viikko saatu kunnialla päätökseen. Kivaa iltaa ja alkavaa viikonloppua!
Viikonlopun nollaus teki ihan äärettömän hyvää. Teki hyvää vain olla kiireettä yhdessä ja kotona. Ja olipa kyseessä sitten olohuoneen sohva tai keittiön sohva, molemmista sojotti enemmän tai vähemmän karvaiset sääret liki koko viikonlopun. Eritoten nukkuminen kellon ympäri kohensi mielialaa. Sunnuntaisaunan jälkeen oli oikeastaan jo ihan sellainen fiilis, että antaa tulla maanantai, minä olen kyllä valmis. Fiilis vahvistui aamulla kun sähköpostiini kilahti viesti, jossa kerrottiin kamerani korjausvuoron lähestyvän. Asia, johon suurin osa viime viikon ketutuksesta liittyi. Toki lopputulos oli useamman asian summa ja joskus niitä vain tulee yhteen viikkoon ihan liikaa. Mutta hei, maanantait on kuin pieniä uusia vuosia ja taas mennään paremmalla fiiliksellä.
Kaikesta nukkumisesta huolimatta sunnuntaiaamuna peilikuva oli syksyisen harmaa ja kun siinä sitten mietin rippikirkkoon lähtiessä, että jotain pitää keksiä ja äkkiä, muistin taas huulipunan olemassaolon. Ai että mutta tuolla onkin sitten välitön vaikutus! Taidan tehdä punaisista huulista itselleni tavaramerkin syksyn turvaksi. Ehdottomasti muutamaa astetta vitalista pirteämpi vaikutus.
Oranssin punainen huulipuna on ehdoton suosikkini, vaikka se ehkä kuulostaakin huulipunana vähän shokkiväriltä. Tämä kombo on kuitenkin äärimmäisen ihana ja pysyy myös huulilla todella pitkään. Eli Sensain The Lipstick sävyssä Himawari Orange ja Sensain rajauskynä sävyssä Cheerful Orange. Indeksoivat toivottavasti perempia aikoja. 🙂
Se taisi olla viime viikon torstai kun mietin, että kaikesta ikävyydestään huolimatta tuo viimekeväinen kotiin linnoittautuminen oli toisaalta aika ihanaakin. Kun kalenterit tyhjenivät ja illat muuttuivat tyhjäksi vapaa-ajaksi, ainakin meillä elettiin elämää, johon tuskin enää koskaan voidaan palata. Perheenä vietimme yhdessä enemmän aikaa kuin muistan koskaan olleen mahdollista. Pelattiin korttia, katsottiin telkkaria, leivottiin, ulkoiltiin, tehtiin pizzaa, painittiin ja naurettiin. Koska ajalla on yleisesti tapana kullata muistoja, en nyt mene tässä niihin pettymyksen ja pelon tunteisiin joita ihan varmasti kuului keväällä elämään. Välillä kaipaankin takaisin tuonne. Siihen että oltaisiin koko perhe yhdessä, vietettäisiin vapaa-aikaa yhdessä ja oltaisiin ihan vain tekemättä mitään ihmeellistä. Toisaalta olen myös haistanut, etten suinkaan ole ainoa, joka muistelee välillä viime kevättä ihan hyvälläkin. Tiedän heitäkin, joita aika herätteli sen verran, että elämään tehtiin pysyviä muutoksia. Enemmän perheaikaa, vähemmän autossa istuttuja tunteja ja tyhjempiä kalenterin sivuja – pysyvästi. Arvostan!
Nyt vapaa viikonloppu tuntuu juhlalta. Varsinkin kun mennyt viikko ei missään nimessä ole ollut niitä parhaimpia, tai aikaa, jota ihan heti kaipailisin takaisin. Puuh, ei todellakaan. Sen sijaan ajatus piiitkistä yöunista, ulkoilusta, yhdessä syödyistä aterioista ja olemisen keveydestä vetää puoleensa. Ja sohva. Kenties popparit tai saavillinen jäätelöä myös. Se että ei oikeastaan tarvitse tehdä yhtään mitään. Paitsi olla ja vaikka istua riipputuolissa kehräävä kissa sylissä lämmittelemässä. Tai ehkä sytyttää pieni tuli kamiinaan. Puutkin ovat olleet siellä valmiina viime syksystä saakka. Ei tarvinnut viime talvena kauheasti lämmitellä.
Huomaan muuten, että ajatus syksystä alkaa viehättää. Kalenterista on karsiutunut viime aikoina viikonloppuriento jos toinenkin, mutta kuten keväällä opin, kotona olemisestakin voi ihan oikeasti nauttia.
Sanojen merkitystä verrataan usein tekojen tai kuvien merkityksellisyyteen ja näissä kamppailuissa sanat jäävät monesti toiselle sijalle. Nykyaikaisessa tietoyhteiskunnassa kuvatulva on kuitenkin kaikkien käsillä ja pääsemme seuraamaan paitsi lähellämme olevien ihmisten tekoja ja tekemisiä, myös koko maailman tekemistä. Voisiko jopa ajatella, että sanojen merkitys on jatkuvasti vahvistumassa ja niiden asema kasvamassa myös arkisissa hetkissä. Varsinkin niide henkilökohtaisesti sanottujen, kirjoitettujen ja kerrottujen. Vastaanottajalleen henkilökohtaisesti osoitettujen. Sanat eivät ole pelkkää helinää, vaan tuottavat parhaassa tapauksessa paljon hyvää monella eri tavalla. Tunteella ja ajatuksella kirjoitettu postikortti on yksi loistava tapa välittää tervehdys, positiivinen viesti tai ihan vain se ajatus, että etäisyydestä huolimatta olemme toistemme lähellä ja läsnä, sekä kiinnostuneita siitä mitä läheisillemme kuuluu.
Tämä postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa.
Tässä kohtaa vuotta kun koulut ja arki on saatu kunnolla käyntiin, lukutaito on ajankohtainen juttu monessakin perheessä. Mutta tiesitkö, että huomenna 8.9. vietetään kansainvälistä lukutaitopäivää. Lukutaitoa pidetään meillä Suomessa melko arkisena taitona ja siitä syystä lukutaitoa ei huomatakaan aina nostaa ansaitsemaansa asemaan, mikäli perhepiirissä ei juhlisteta lukemaan oppimista tai riemuita juuri opitusta kirjoitustaidosta. Lukutaito on kuitenkin edellytys tasa-arvolle, yksilön ja yhteiskunna kehitykselle, oppimiselle, rauhalle ja demokratialle. Lukutaidolla on myös osansa terveyden ja hyvinvoinnin toteutumiseen. Postin syyskuun uutuusikimerkeissä on tyylikäs neljän merkin sarja, jota kuvittaa Ilkka Kärkkäisen graafiset hahmot. Postimerkit juhlistavat lukutaitoa ja ovat varsin ajankohtainen aihe näin syyskuussa. Muistathan kuitenkin, että kotimaan ikimerkki on voimassa aina hintamuutoksista huolimatta, ja nyt hankitun postimerkin avuin voit yhtä hyvin ilahduttaa läheistäsi tulevaisuudessakin!
Mikäli lähipiiristäsi löytyy Tatua ja Patua fanittavia lapsia tai lapsenmielisiä, syyskuun uutusmerkeistä löytyy myös veikeä kokonaisuus postimerkkejä, jotka eivät ihan pysyneet sovitussa muodossaan. Hauskat merkit ovat päätyneet kuuden ikimerkin vihkoon vähän sikin sokin, eli kovin Tatu-Patumaisella tavalla. Näitä tarramerkkejä liimailee mielellään myös pikkuväki, mutta energisen iloiset merkit piristäisivät loistavasti myös vähän virallisempaa kirjettä.
Kosketa kortilla, ilahduta tunteella.
Syksyn ottaessa vauhtia näin syyskuussa ja arjen painaessa niskaan, kaikenlainen ilo ja yllätys on enemmän kuin tervetullutta arkisen harmaaseen elämään. Lähettämällä postikortin voit parhaassa tapauksessa pelastaa päivän ja tuottaa iloa vaikka koko viikolle. Rustaa siis muutama henkilökohtainen sana ystävälle, sukulaiselle tai kummitädille ja sujauta postimerkillä varustettu kortti postin kuljetettavaksi. Välittämällä henkilökohtaisen tervehdyksen olet osana tuottamassa arjen miellekyyttä ja hyvän mielen kierrettä. Ja mikäli lähipiiristä löytyy niitä lukutaitoa opettelevia, postikortti on mitä loistavin tapa innostaa lukemaan. Vastaavasti se itse kirjoitettu ja lähetetty kortti on melkoinen juttu lapselle.
Mikä on ikimerkki?
Kotimaan ikimerkistä voit bongata aina Suomi-neidon kuva. Suomi-neito on maksumerkintä, joka kertoo, että merkki on voimassa ikuisesti kotimaan kirje- ja korttilähetyksissä. Mikäli kirjeesi on painavampi kuin 50 grammaa, mutta kuitenkin enintään 250 grammaa, liimaa kuoreen kaksi merkkiä. Korkeintaan kilon kirje kulkee neljän merkin voimin ja siitä kahteen kiloon asti postisi kulkee kuudella ikimerkillä.
Ikimerkillä kulkevat myös ulkomaille lähetetyt tervehdykset. Ulkomaan ikimerkin tunnistat postimerkistä löytyvästä maapallon kuvasta.
Joulutervehdyksen ikimerkin taasen tunnistat lumihiutaleen kuvasta. Jouluikimerkille on vuosittain voimassa oleva aika, mutta merkki käy taas seuraavana vuonna joulutervehdysten lähettämiseen. Jotta joulukorttisi kulkevat varmasti edullisella joulumerkillä, merkitse kalenteriin päivä 14.12. Se on vuonna 2020 (jouluikimerkillä varustettujen) joulutervehdysten viimeinen postituspäivä.
