Kiitos Minnalle ja Annelle tunnustuksesta. Koska vastailin jo jokin aika sitten tämän tunnustuksen kysymyksiin, en viitsi turhaa itseäni toistaa. Sitä vastoin voisin kirjoittaa nyt hiukan ylipäätään bloggaamisestani ja siitä, mitä mielessäni on viime päivinä tämän asian suhteen liikkunut.
Vaikka sisustaminen, ja samaa tyyliä harrastavien ihmisten löytäminen, ovatkin olleet ne blogin aloituksen suurimmat syyt, muodostui koko blogiyhteisöstä melko pian mukava sosiaalinen verkko ja vertaistuen lähde. Kun joku kertoo blogissaan suoraan, kuinka päin honkia päivä on mennyt, en suinkaan koe vahingoniloa vaan puhdasta lohtua siitä, että kaikki olemme samanlaisia – tavallisia ihmisiä, tavallisine arjen huolinemme. Seuraan mielelläni toisten rakennus-, remontti- ja sisustusprojekteja, vaikka kodin tyyli ei ihan suoraan olekaan sitä, mitä itselleni haluan. Meillä jokaisella on oma makumme, ja erilaisesti sisustettujen kotien takana on erilaisia ihmisä. Usein ihmiset ovat kiinnostavimpia juuri omassa tyylissään, kuvaavat arkea ja tekemistään mielenkiintoisesti.
Itse olen yrittänyt koota blogiini arjen paloja. Kerron innostumisestani, iloista ja inspiraatioista, mutta myönnän, että elämäni on tuiki tavallista tavalisine huolineen ja murheineen. En tanssi ruusuilla, mutta minut on kasvatettu siihen uskoon, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Monet kerrat olen pillittänyt täällä tietokoneen edessä onnenkyyneleitä luettuani jonkun blogista vauvauutisia tai muita unelmien toteutumisia. Harmitellut jälkeen päin, miten jonkun elämään on viskattu liikaa kiviä samaan aikaan. Elänyt jotenkin mukana täysin tuntemattoman ihmisen elämässä.
Tälle blogille on kertynyt hurjan paljon lukijoita. Moni on ollut onnellinen puolestani ja tsempannut, kun olen laskenut alamäkeä. Kiitos siitä, pidän sitä yhtenä ystävyyden muotona. Vähitellen olen kuitenkin alkanut yhä enemmän pohtia sitä kuka täällä käy; lukee tekstejäni ja katsoo kuvia kodistani. Hassuinta on ehkä se, että kaikkein eniten olen huolestunut siitä, että tuntemani ja jollakin tavalla minulle läheiset ihmiset kurkkivat elämääni. Äitini lukee blogiani. Sanoo illalla puhelimessa, että Niilo on sitten tullut kipeäksi, tai olitpas leiponut hyvän näköistä pullaa. Se on ok, mieluummin puhun äitini kanssa kahden, kuin luen hänen mietteitään kommenttiboksista. Mutta sitten on olemassa se “ihmistyyppi”, joka seuraa seuraa elämääni läheltä, muttei koskaan osoita sitä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta. Vaikka ostaisimme takapihallemme maailmanpyörän ja kulkisimme kauppamatkat helikopteirilla, se ei olisi mainitsemisen arvoinen asia. Vaikka tarjoaisin teetä umpikultaisista kupeista ja levittelisin jalkoihin punaista mattoa ei sillä olisi minkäänlaista merkitystä. Kyllin hyvä en olisi vaikka saisin Nobel palkinnon. Tämäkin on vielä ok, mutta siinä kohtaa, kun nämä samat ihmiset kurkkivat tätä kautta kotiani ja lukevat perheeni elämästä, alan miettiä miksi. En sitä, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat – tiedän vastauksen; Se on yhdistelmä kateutta ja halua tuottaa mielipahaa. Mietin kuitenkin, että miksi hitossa annan heille mahdollisuuden seurata elämääni tätä kautta.
Koska on mahdotonta estää parin ihmisen pääsy tänne, jatkan miettimistä. Pohdiskelen ja puntaroin. Mietin onko bloggaamisesta enää iloa, jos en voi tuoda ajatuksiani julki ja rehellisesti ilota asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Tai onko enää kyse vertaistuesta, jos en voi ihmissuhteita mutkistamatta kertoa kun ketuttaa. En halua luoda kuvaa ruusuisesta arjesta ja elämästä, kun tallon piikkisellä polulla. En jaksa muistuttaa auringosta ja kauniista säästä, kun oikeasti asiat menevät päin pyllyä. Tässäpä siis pulma.

Kiitos Minnalle ja Annelle tunnustuksesta. Koska vastailin jo jokin aika sitten tämän tunnustuksen kysymyksiin, en viitsi turhaa itseäni toistaa. Sitä vastoin voisin kirjoittaa nyt hiukan ylipäätään bloggaamisestani ja siitä, mitä mielessäni on viime päivinä tämän asian suhteen liikkunut.
Vaikka sisustaminen, ja samaa tyyliä harrastavien ihmisten löytäminen, ovatkin olleet ne blogin aloituksen suurimmat syyt, muodostui koko blogiyhteisöstä melko pian mukava sosiaalinen verkko ja vertaistuen lähde. Kun joku kertoo blogissaan suoraan, kuinka päin honkia päivä on mennyt, en suinkaan koe vahingoniloa vaan puhdasta lohtua siitä, että kaikki olemme samanlaisia – tavallisia ihmisiä, tavallisine arjen huolinemme. Seuraan mielelläni toisten rakennus-, remontti- ja sisustusprojekteja, vaikka kodin tyyli ei ihan suoraan olekaan sitä, mitä itselleni haluan. Meillä jokaisella on oma makumme, ja erilaisesti sisustettujen kotien takana on erilaisia ihmisä. Usein ihmiset ovat kiinnostavimpia juuri omassa tyylissään, kuvaavat arkea ja tekemistään mielenkiintoisesti.
Itse olen yrittänyt koota blogiini arjen paloja. Kerron innostumisestani, iloista ja inspiraatioista, mutta myönnän, että elämäni on tuiki tavallista tavalisine huolineen ja murheineen. En tanssi ruusuilla, mutta minut on kasvatettu siihen uskoon, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Monet kerrat olen pillittänyt täällä tietokoneen edessä onnenkyyneleitä luettuani jonkun blogista vauvauutisia tai muita unelmien toteutumisia. Harmitellut jälkeen päin, miten jonkun elämään on viskattu liikaa kiviä samaan aikaan. Elänyt jotenkin mukana täysin tuntemattoman ihmisen elämässä.
Tälle blogille on kertynyt hurjan paljon lukijoita. Moni on ollut onnellinen puolestani ja tsempannut, kun olen laskenut alamäkeä. Kiitos siitä, pidän sitä yhtenä ystävyyden muotona. Vähitellen olen kuitenkin alkanut yhä enemmän pohtia sitä kuka täällä käy; lukee tekstejäni ja katsoo kuvia kodistani. Hassuinta on ehkä se, että kaikkein eniten olen huolestunut siitä, että tuntemani ja jollakin tavalla minulle läheiset ihmiset kurkkivat elämääni. Äitini lukee blogiani. Sanoo illalla puhelimessa, että Niilo on sitten tullut kipeäksi, tai olitpas leiponut hyvän näköistä pullaa. Se on ok, mieluummin puhun äitini kanssa kahden, kuin luen hänen mietteitään kommenttiboksista. Mutta sitten on olemassa se “ihmistyyppi”, joka seuraa seuraa elämääni läheltä, muttei koskaan osoita sitä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta. Vaikka ostaisimme takapihallemme maailmanpyörän ja kulkisimme kauppamatkat helikopteirilla, se ei olisi mainitsemisen arvoinen asia. Vaikka tarjoaisin teetä umpikultaisista kupeista ja levittelisin jalkoihin punaista mattoa ei sillä olisi minkäänlaista merkitystä. Kyllin hyvä en olisi vaikka saisin Nobel palkinnon. Tämäkin on vielä ok, mutta siinä kohtaa, kun nämä samat ihmiset kurkkivat tätä kautta kotiani ja lukevat perheeni elämästä, alan miettiä miksi. En sitä, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat – tiedän vastauksen; Se on yhdistelmä kateutta ja halua tuottaa mielipahaa. Mietin kuitenkin, että miksi hitossa annan heille mahdollisuuden seurata elämääni tätä kautta.
Koska on mahdotonta estää parin ihmisen pääsy tänne, jatkan miettimistä. Pohdiskelen ja puntaroin. Mietin onko bloggaamisesta enää iloa, jos en voi tuoda ajatuksiani julki ja rehellisesti ilota asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Tai onko enää kyse vertaistuesta, jos en voi ihmissuhteita mutkistamatta kertoa kun ketuttaa. En halua luoda kuvaa ruusuisesta arjesta ja elämästä, kun tallon piikkisellä polulla. En jaksa muistuttaa auringosta ja kauniista säästä, kun oikeasti asiat menevät päin pyllyä. Tässäpä siis pulma.

>

>Olen kankaiden käytön suhteen erittäin nuuka ja pihi. Säästän yleensä pienimmänkin tilkun, ihan vain jos sille joskus vielä olisi käyttöä. Kun ostan kankaita, otan varmuuden vuoksi aina hiukan ylimääräistä ja niitä kapeita ylijäämäsuikaleita kertyy ajanmittaan aika paljon. Varsinkin arvokkaammille kankaanpaloille yritän keksiä aina jotain käyttöä. Turha niitä on kaapissakaan pitää, esillä tuovat enemmän iloa.
Innostuin eilen kaivamaan Amy Butlerin kangastilkut esille, ja askartelemaan niistä säilytyslaatikoita. Kun ompelukone (ihan oikeasti) on telakalla, tartuin perinteiseen erikeeper pulloon ja kaivoin kenkälaatikkoja kaapista.
Laimensin liiman lämpimällä vedellä, jolloin se oli helpompi sivellä laatikoiden kylkeen, ja jäljestä tuli siistimpi.  Parasta olisi ollut leikata kankaat harkkosaksilla, mutta äidiltä lainaamani sakset on jossain hukassa (äiti, ne on varmasti hyvässä jemmassa!), joten saksin ihan suoraa reunaa. Taitokset laatikon sisälle ja pohjaan sivelin vielä liimaliuoksella päälipuoleltakin, jottei kangas lähde rispaantumaan.
Laatikoiden ja rasioiden päälystämistä olen harrastanut ennenkin, mutta aina vain paperilla. Paperipinta on kuitenkin aika arka, ja liimatessa paperi yleensä vettyy rumaksi. Kangas on kestävämpi ja siitä saa siistimmän pinnan. Lisäksi kirjava kangas peittää paremmin laatikon kuvioinnit.
En nyt ehkä lähtisi Manoloiden laatikkoja päälystämään (joita mulla ei siis ole yhtään!), mutta aika monet kenkälaatikot on rumia pitää esillä. Pahvisia säilytyslaatikoita saa esim. Tiimarista, mutta ne on usein vähän tylsiä. Lasten kengät myydään söpön pienissä kenkälaatikoissa, ja niistä saa kivoja säilytyspaikkoja vaikka onnittelukorteille, ja muulle pienelle tavaralle, jota haluaa säilyttää muistona. Kangasta ei hommassa tarvita paljon, joten materiaaliksi käy niin tilkut, kuin vanhat vaatteet tai kodintekstiilitkin.
Leikkaa, liimaa, väritä. Kivoja juttuja pakkaspäiville.

Aurinkoista perjantaita!

>Hemputin pakkanen on ahdistanut meidät sisätiloihin. Niilo on tukossa kuin mikä, ja itsekin olen siinä kiikun kaakun flunssan rajamailla. Ei siis talvisia maisemakuvia, vaan ihan satumetsää hyllyn reunalta.
Postipoika toi Miian tekemiä huovutettuja kärpässieniä. Suloisia, piristäviä ja ihan mielettömän taitavasti ja huolellisesti tehtyjä.
Selman vinkistä kipaisin eilen Jyskissä hakemassa edullisia luonnontäytepeittoja. Kunhan saan iloiset kankaat kasaan, voin kaivaa ompelukoneen pölyn ja hämähäkinseittien alta. Sitä odotellessa jatkan suunnittelua ja haaveilua. Olkoon hyvin suunniteltu sitten puoliksi tehty. Ja tarvitaan niitä täkkejä kesälläkin. Ihana tämä blogimaailma; Täynnä taitavia käsiä ja inspiroivia ideoita.
Tänään pitää ostaa multaa ja koulia osa yrttien taimista. Tykkään, tykkään…

Kiitos noista edellisen kommenteista. Tällä kertaa en sen enempää jokaiseen vastaile, kun on niin kova kiire esitellä värjättyä peitto.
Sen verran vielä tuosta eilisestä, että mä olen oikeastaan aina pitänyt yksinolosta. Ennen Niilon syntymää olin tottunut olemaan paljon yksin, koska T on aina ollut paljon poissa. Pitkän suhteen salaisuus kai 🙂
Toinen juttu on, että mä myös ihan oikeesti pidän siivoamisesta. Olen joskus jopa miettinyt, että mikäli asuttais isommassa kaupungissa, voisin hyvin ryhtyä vaikka siivousalan yrittäjäksi. Siivotessa näkee hyvin työnsä tuloksen ja puhtaus ja järjestys on palkitsevaa. Esimerkiksi toi ruokakomeron siivous on mielestäni tosi kivaa, kun siinä näkee tuloksen niin konkreettisesti. Ongelma vain on, että komeron siivous Niilon kanssa on vaikeaa, mikäli ei tahdo vehnäjauhoja ympäri kotiaan.
Kolmantena huoleenne, kyllä mä osaan ihan vain ollakin. Nykyisin. Olen omaksunut viimisen puolen vuoden aikana melko sallivan elämäntavan. Joskus pitää vain antaa asioiden ja itsensä olla. Kukaan ei ole sen huonompi ihminen vaikka joskus heittäisi koivet kohti kattoa, ja makaisi vain sohvalla. Sitä jaksaa oikeastaan olla parempi ihminen ja äiti, kun välillä sallii ihan vain joutenolonkin itseltään.

Sitten siihen peittoon; Intensiivistä väriähän ne aina lupaa, ja täytyy todeta, että sitä kyllä tuli! Silmiä melkein kirpaisi, kun nostin peiton koneesta. Aluksi en ollut edes ihan varma pidänkö väristä, mutta nyt silmä on tottunut. Kuvakulmat on aika moneen kertaan nähtyjä, mutta olkkarin sohvalla peiton paikka kuitenkin on. Antaa kyllä kivasti potkua koko huoneeseen!

Hauska yksityiskohta peittoon tuli, kun tekokuituiset langat eivät värjääntyneet. Tikkaukset on myös kuluneet joistakin kohdista puhki, ja nythän se näkyy selvästi. Toisaalta ei ollut tarkoituskaan saada uutta peittoa, uusi ilme riitti.

Peitto on parisängyn päiväpeite ja ostettu joskus Jyskistä edulliseksi sohvansuojaksi kun taloon tuli koira. Ajattelin ensin värjätä sen keltaiseksi, mutta keltainen ei olisi peittänyt kulunutta kuviointia ja pinttynyttä likaa. Väristä olisi helposti voinut tulla likaisen vihertävä, kun pohja on vaale sininen.
Käytin neljä pakettia Dylonin violettia väriä. Pelkäsin hiukan riittääkö väri ja tuleeko noin isosta peitosta tasaisen värinen, mutta ihan hyvin onnistui. Meillä on 7 kilon pesukone, peitto mahtui hyvin pyörimään ympyrää ja väriä pääsi joka paikkaan.

Näillä väreillä saa muuten helposti pelastettua vaatteita ja tekstiilejä, ja jatkettua myös vaatteiden ikää. Dylonilla on myös värinpoistojauhe! Paketissa on selkeät ohjeet. Värin lisäksi tarvitaan se puoli kiloa suolaa.
Pesukoneessa pesen varmuuden vuoksi vielä pari tummaakin pyykkisatsia ennen valkopyykkiin siirtymistä, vaikka pesin jo sen koneen puhdistus kierroksenkin.

****

>

>

>Taas ihan koko päivä kotona. Tänään on tarkoitus saattaa jouluvalmistelut jonkinlaiseen päätökseen. Toki menemistä ja tekemistä on vielä, mutta hoitukoot ne omalla painollaa. Miesväki lähti uhmaamaan pyryä ja pakkasta kuusimetsään. Jälleen kerran odotan sekavin tuntein mitä sieltä tulee. En toivo amerikkalaista joulukuusta, mielummin harva ja luonnollinen. Suurikaan kuusen ei tarvitse olla.
Päivä kuluu siivoillessa ja järjestellessä paikkoja. Meillä siivottiin Niilon syntymäpäiville perusteellisesti, joten mitään kummempaa joulusiivousta ei tarvita. Ikkunatkin pesen vasta keväällä. Sitten kun saa kaikki kynttilän noet pestä kerralla pois, ja päästää auringon sisään. Sillä kevättä kohtihan tässä mennään. Ensi viikolla päivä taittuu jo pitenemään. Ihmeellinen tämä vuoden kulku.
Joulukuun lähetessä loppuaan sitä tulee myös miettineeksi ihan konkreettista toimintasuunnitelmaa alkavalle vuodelle. Meillä vuoden vaihde tuo tullessaan uusia tuulia ja muutoksia moneen asiaan. Jotkin asiat on pitänyt punnita uudelleen ja vaihtaa aiempaa suunnitelmaa. Toisaalta odotan uutta innolla, olenhan sitä peppu edellä puuhun porukkaa. T puntaroi asioita sitten ihan kahdenkin edestä. Hyvä näin!
Tänään on myös tehty yhteinen päätös tavaranpaljoutta helpottamaan; Uusi vuosi alkaa kodin tyhjentämisellä. Turha ja ylimääräinen joutaa kiertoon, ja säilytysratkaisut helpottuvat. Puhdistava ajatus!
Taas on mekkoa kuvassa. Ihan vain todistaakseni, että mekkokuu on edelleen hengissä, vaikka pari päivää pyjaman housuissa menikin, ja välillä piti ulos sonnustautua ihan pitkiin ja lämpimiin lahkeisiin.

Mukavaa sunnuntai päivää kaikille. Se on neljäs adventti!

Eilen tosiaan paistelin joululimput, ja joku ohjetta kysäisikin. Voit klikata ohjeen suuremmaksi ja siirtää sen vaikka wordiin tai tulostaa puhtaaksi. Mikään terveysleipähän tämä ei ole vaikka tumma väriltään onkin. Itseltäni kului tuoretta leipää koko puolikas ihan vain maistellessa. Paksu, tumma ja makea kuori on parasta. Kantapalat menevät kaupaksi. Fenkoli on jolulimpussa kuin kardemumma pullassa; Sitä ei kannata säästellä!
Tänään ei muuta. Paitsi minulla hammaslääkäri, ja illalla muskarin joulukemut. Ja yksi puhelu pitäisi soittaa. Hitsi kun ei voi lykätä asioita ikuisuutta!

Mukavaa torstai päivää!